Syytettyjen sali

Kaksi Man Booker Prize for Fiction -palkintoa yhdestä teoksesta on melkoinen saavutus.

Muodollisesti Hilary Mantel sai brittiläisen kansainyhteisön merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon kahdesta erillisestä kirjasta, Susipalatsista (Wolf Hall) vuonna 2009 ja vuonna 2012 teoksesta Bring up the Bodies (suom. Syytettyjen sali). Jos rehellisiä ollaan, Syytettyjen sali ei ole erillinen jatko-osa, vaan tarina jatkuu siitä, mihin se Susipalatsin lopussa jäi. Nämä kaksi kirjaa olisi aivan hyvin voitu julkaista yhtenä teoksena. Syytettyjen salia ei kannata lukea jos ei ole lukenut Susipalatsia.

Osa suurmenestyksestä johtuu siitä, että englanninkielisessä maailmassa kaikki tuntevat tarinan. Jokainen britti ja suurin osa muistakin englantia äidinkielenään puhuvista on jo koulussa saanut perustiedot Tudorien kuningassuvun dramaattisesta historiasta.

Mantelin oivallus on inhimillistää yksi brittihistorian huonomaineisimmista miehistä. Vakiintuneen käsityksen mukaan kuningas Henrikin VIII:n tärkeimmäksi neuvonantajaksi köyhistä oloista noussut Thomas Cromwell (1485–1540) oli häikäilemätön ja julma juonittelija. Tätä toistelee myös aiheesta innoitusta saanut taide ja viihde, ääriesimerkkinä menestysnäytelmä- ja elokuva A Man for All Seasons, jonka vastineeksi Mantelin tekstiä on arveltu.

Syytettyjen salia ei kannata lukea jos ei ole lukenut Susipalatsia.

Aikakauden poliittisten valtapelien pyörteissä lakimies Cromwell teki selvää esimerkiksi kilpailijastaan Thomas Moresta (tämä kuvataan Susipalatsissa). Hän on puolestaan on saanut myöhempien arvioitsijoiden silmissä marttyyrin ja puhdasotsaisen idealistin sädekehän.

Mantelin versiossa More on katolinen kiihkoilija ja snobi ja Cromwell puolestaan Realpolitikin mies, pragmaattinen protosekularisti, joka sysäsi liikkeelle reformaation, irtautumisen katolisesta kirkosta. Totta onkin, että fanaattinen katolinen More muun muassa kidutti surutta kerettiläisiä. Tämä ei tarkoita, että Cromwell olisi ollut lempeä kukkahattu.

Edesmennyt Christopher Hitchens totesi Susipalatsin arviossaan Men who made England, että Cromwell ja muut Englannin paavin vallasta irrottaneet miehet tekivät Englannista Englannin. He ymmärsivät kirjapainotaidon vallankumouksellisuuden ja näkivät tuhatvuotiseen historiaansa nojaavan kirkon mädännäisyyden. Cromwellin ja muiden Lontoon porvarien tilit olivat kunnossa, tulot kattoivat menot. He eivät yrittäneet tekohengittää kestämätöntä järjestelmää abstraktiin idealismiin ja yleviin periaatteisiin tukeutuen toisin kuin Utopia-teoksesta tunnettu Thomas More.

Mantel on rehabilitoinut huonomaineisia lakimiehiä ennenkin. Historiallisessa romaanissaan A Place of Greater Safety hän onnistui esittämään Ranskan vallankumouksen terroriksi muuttaneen Maximilien Robespierren kohtuullisen myönteisessä valossa. Melkoinen saavutus.

Cromwellin maineen uudelleenarviointi ei sinällään riitä mestariteoksen ainekseksi, mutta perusoivalluksena se on lisännyt teoksen kiinnostavuutta.

Hovierotiikkaa

Teoksen pääosassa on seksi. Susipalatsissa Henrik VIII hankkiutuu Cromwellin avulla eroon ensimmäisestä vaimostaan Katariinasta ja saa puolisokseen Anne Boleynin. Mutta haluttua miespuolista jälkeläistä ei tule ja Syytettyjen salissa Henrikin kyltymätön libido kääntyy toiseen aatelisneitoon, Jane Seymouriin.

Cromwellin tehtävä oli mahdollistaa tämäkin avioero. Kirkon kanta avioeroon oli tuolloin ehdoton ei, joten asia ei ollut aivan helppo järjestää. Mutta etsivä löytää. Cromwell oli sekä mestarillinen poliittinen peluri että piinkova lakimies. Kun haluttu lopputulos on tiedossa, pätevä juristi löytää sopivat lainkohdat.

Teoksen pääosassa on seksi.

Kuninkaallisten ihmissuhteiden järjestelyn ohessa käynnistettiin myös uskonnollinen reformaatio. Kuninkaasta tuli kirkon päämies ja luostarien omaisuus otettiin asteittain valtion haltuun. Ensimmäinen englanninkielinen Raamattu ilmestyi. Kaikki tämä oli paljolti Thomas Cromwellin ansiota.

Jos Syytettyjen salia pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ”hienovarainen”. Kuten taideproosassa kuuluu, asioita ei sanota suoraan vaan annetaan ymmärtää, vihjataan. Dialogi on mestarillista. Henkilöt puhuvat toistensa ohi, eivät vastaa kysymyksiin ja rakentavat tekstin pinnan alla kuplivaa toista tarinaa. Delikaatit kiertoilmaisut ovat hovipuheen ja diplomatian perustavaraa, mutta tässä tapauksessa ne ovat myös laatukirjallisuutta.

Huomattava osa kirjasta on keskusteluja erotiikasta. Hovimiehillä ja naisilla se on aina mielessä, jos tätä kirjaa on uskominen. Toisaalta Charles Darwin ja Sigmund Freud ovat kertoneet meille, että kaikessa, ihan kaikessa, on kyse seksistä. Tässä kirjassa se totisesti tulee esille.

Anne Boleynista eroon hankkiutuminen johtaa piinaavaan selvittelyyn hänen väitetyistä sivusuhteistaan. Cromwell kuulustelee epäiltyjä kovin ottein, tietäen mitä kuningas häneltä odottaa. Lopulta tunnustuksia tulee ja ne tulkitaan tilanteen edellyttämällä tavalla.

Kuten Thomas Cromwell myös Hilary Mantel on koulutukseltaan juristi. Hän kuvaa Cromwellin suulla poikkeuksellisen kohdallisesti juridisen ajattelun eroa teologiseen järkeilyyn ja myös arkiajatteluun:

”Me emme ole pappeja. Emme kaipaa sen lajin tunnustuksia. Me olemme lakimiehiä. Haluamme totuuden vähän kerrallaan ja vain ne osat, joita voimme käyttää.” (s. 353)

Kerronnan keinot

Tarinaa kerrotaan Thomas Cromwellin näkökulmasta. Näkökulman rajaus on niin tiukka, että aina, kun teoksessa esiintyy sana ”hän”, se tarkoittaa Cromwellia, jopa silloin kun tämä on kieliopillisesti virheellistä. Kestää aikansa ennen kuin lukija pääsee mukaan tähän epätavalliseen ratkaisuun. Kaisa Sivenius on suomennoksessaan myös seurannut tätä, mikä on perusteltu käännösratkaisu. Muutenkin suomennos onnistuu tavoittamaan lähtötekstin hienovaraisuudet niin hyvin kuin tämän kaltaisessa tekstissä on mahdollista. Kun kyseessä on vähäeleinen vihjaaminen, ei käännetä kieltä vaan kulttuuria.

Toinen poikkeuksellinen ratkaisu on aikamuoto. Syytettyjen sali on kirjoitettu preesensissä tavanomaisen imperfektin sijaan. Preesens proosan aikamuotona tuo tekstiin usein hysteerisyyttä. Nyt niin ei kuitenkaan käy. Varsinkin historiallisen romaanin kohdalla ratkaisu on mielenkiintoinen.

Historiallisten romaanien perusongelma on se, että lukija usein tietää loppuratkaisun. Näin on nytkin. Henrik VIII:n verinen historia on tuttu ja lukija tietää jo etukäteen, kuinka Anne Boleynille käy. Mutta kun tarina kerrotaan preesensissä ja maailmaa tarkkaillaan tiukasti Thomas Cromwellin silmien läpi, ongelma ikään kuin painuu taka-alalle. Seuraamme tragedian etenemistä sekunti sekunnilta Cromwellin mielenliikkeiden ja havaintojen kautta.

Syytettyjen salin alku ja loppu ovat taideproosan korkeita hetkiä.

Ansioistaan huolimatta teoksessa on puutteensa. Keskiosa on pöhöttönyt, liian pitkä. Hovimiesten ja -naisten keskustelut jatkuvat ja jatkuvat, mihinkään ei päästä, jännite herpaantuu. Lukijalla ei anneta armoa, mitään ei selitetä vaan vaaditaan herkeämätöntä keskittymistä. Etusivuille painettu henkilöluettelo tulee tarpeeseen.

Syytettyjen salin alku ja loppu sen sijaan ovat taideproosan korkeita hetkiä. Intensiivisyys on huipussaan. Alussa Henrik tapaa tulevan uuden vaimonsa Jane Seymourin, kohtaaminen rakennetaan tehokkaiden, aavistelevien kielikuvien kautta. Lopussa, muutama päivä ennen Janen ja Henrikin häitä, Anne Boleyn teloitetaan julkisesti. Miekka leikkaa kuningattaren kaulan ja veren tahrimat kamarineidot kantavat hänen päänsä ja ruumiinsa pois Cromwellin katsellessa vierestä poikansa kanssa. Lukijaa huimaa.