Ihmiskokeita. Proseduraalinen kollektiiviromaani

Vuosi sitten huhtikuussa julkaistiin Kiasma-teatterin lavalla ennenkuulumattoman hankkeen lopputuote, neljäntoista kirjailijan ja seitsemän graafisen suunnittelijan yhteisen proseduurin pohjalta luoma kollektiiviromaani Ihmiskokeita. Teos haastaa hellityt käsitykset luovuudesta yksilön ominaisuutena, romaanista tekijänsä lapsena, lineaarisesti alusta loppuun luettavasta kirjasta sekä osin myös tekstin ensisijaisuudesta kuvaan ja asetteluun verrattuna. Nämä kaikki ovat enemmän tai vähemmän kyseenalaistamattomia puitteita kirjallisuuskritiikille ja -keskustelulle maassamme – epäilemättä siis nähtiin rajuja kirjasotia, joissa teoksen fragmentaarinen estetiikka sai kuulla kunniansa?

Todellisuudessa teoksen julkaisu noteerattiin useissa medioissa, itse teosta ei. Tietääkseni ainoa siitä julkaistu arvostelu on Kritiikki-lehden päätoimittajan ominaisuudessa tilaamani Juhana Henrikki Harjun kirjoittama teksti (Kritiikki 1/2016). Koska teoksen kirjoittajien joukossa on useita nimekkäitä kirjailijoita, valtamediat kokivat varmasti välttämättömäksi noteerata sen julkaisun, mutta sen jälkeen sormet näyttävät menneen suuhun. Antti Majander kirjoitti kommentin teoksen julkaisusta otsikolla ”Taiteellisemmaksi kirjallisuus ei voi tulla” (HS 10.4.2016). Lyhyydessäänkin teksti paljastaa eräitä ongelmia kirjallisuuden institutionaalisessa vastaanotossa aikanamme:

1) Kirjallisuutta ei pidetä taiteena, vaan…

Olisi arvostelijalta varsin uskaliasta kävellä tämän kevään ARS17-näyttelyyn ja kirjoittaa, että tämän taiteellisemmaksi nykytaide ei enää muutu. Moinen tautologia ei selittäisi mitään, ei kertoisi yleisölle mitään näyttelyn sisällöstä. Kirjallisuudella nähdään kuitenkin (oikein!) erityinen suhde suomen kieleen, josta johdetaan suhde kansalliseen identiteettiin ja tätä kautta erilaisiin pönkitysprojekteihin, joista vuonna 2017 saamme lukijoina totisesti osamme. Kirjallisuuden tehtävä tässä katsannossa on pitää sinivalkoista peiliä edessämme, näyttää meille millaisia ihmisiä me suomalaiset olemme. Tällöin taiteellisuus on vain jotain, mikä hämärtää selkeää näkymää, kuperruksia ja koverruksia, joissa muutumme liian suuriksi, kokoelmaksi kiusallisia yksityiskohdiksi, tai katoamme horisonttiin. Sellaiseen on suhtauduttava epäilyksellä, se on erotettava itse asiasta.

2) Lukemista ei nähdä luovana prosessina, kirjat ovat valmiita esineitä hyllyssä.

”Kumpikohan tässä on tärkeämpää, lopputulos vai prosessi?” Majander kirjoittaa. Jos prosessi, vastaus on instituution näkökulmasta väärä. Instituutio haluaa niputtaa, kategorisoida, vaikka itse keksimiinsä kategorioihin. Majander tiukkasikin jutussaan, ovatko Martti-Tapio Kuuskoski ja muut projektiin osallistuneet aiemmin julkaisemattomat tahot esikoiskirjailijoita. ”Something is happening here and you don’t know what it is, do you, mr. Jones?”

Kuin kylmähermoinen eversti Matti Mäkelä luki kirjan kurinalaisesti alusta loppuun.

Postmodernismin vastaanottoa Suomessa leimannut pitkällinen, realismiin juurtunut asemasota ja viivytystaistelu näyttäisi kuitenkin nyt olevan käyty – kollektiiviromaaniin on julkisuudessa suhtauduttu uteliaisuudella, sikäli kuin on suhtauduttu lainkaan. Matti Mäkelän Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanista toteama ”Varoitus: aiheuttaa herkälle lukijalle mielen hajoamista” (HS 17.9.2012) saattoi jäädä jääräsiiven viimeiseksi siirroksi. Mäkeläkin vaikutti olevan tekstissään pahoillaan, että oli joutunut palkkiotasonsa nousematta kahlaamaan läpi moisen tekstimassan, mutta sentään hän ei langennut vaihtoehtoisia lukusuuntia kuiskivien seireenien houkutuksiin ja kuin kylmähermoinen eversti luki kirjan kurinalaisesti alusta loppuun.

Vaikka kollektiiviromaania ei ole juuri käsitelty julkisuudessa – enkä usko, että sitä on erityisen paljon luettukaan – se näyttää säteilevän tämänhetkisen kirjallisuuden taustalla eräänlaisena mahdollistajana, rohkaisevana monumenttina, joka kuiskii kirjoittajien korviin: mahdollisuuksia on, horisontti täyttyy kulkemattomista poluista. Kotimainen proosa vuonna 2017 näyttääkin kiinnostavammalta, monimuotoisemmalta ja omaleimaisemmalta kuin koskaan omissa muistikuvissani: jo alkuvuodesta on julkaistu Matias Riikosen kunnianhimoinen romaanipari Suuri fuuga ja Kiertorata, Harry Salmenniemen ja Tiina Lehikoisen oivaltavat avaukset novellitaiteen kentällä, Miki Liukkosen massiivinen (ja valtavan suosittu) O, Anu Kaajan kaunis, mytologioita luotaava Leda, Maria Matinmikon lajityyppejä omaperäisellä tavalla sekoittava Värit sekä Taneli Viljasen hybriditeos Vyöhyke. Monet näistä ovat kollektiiviromaanin kirjoittajien tuotoksia, mutta Ihmiskokeiden vaikutus niihin lienee enimmäkseen epäsuoraa. Joka tapauksessa massiivinen, tinkimättömän omaehtoinen ja epäonnistumista pelkäämätön hanke symboloi niitä hämmentäviä mahdollisuuksia, joita proosakirjallisuus pitkästä aikaa näyttää toteuttavan; Mahdollisen kirjallisuuden seuran toiminta on varmasti vaikuttanut tähän laajemminkin.  Vastaanoton ansaitsevaa kirjoitusta löytyy entistä enemmän myös oma- tai pienkustanteina, vihkoina sekä kirjankansien ulkopuolelta verkosta ja eletystä ympäristöstä, mutta milloinkahan kritiikki ehtisi laajentaa toimialaansa näihin?

Tuntuu, että jo kirjainstituution seuraamisessa ja ylläpitämisessä on kritiikille liikaa työtä. Nähdäkseni tässä on kuitenkin kyse väärinymmärryksestä:

3) Kritiikki nähdään reaktiona, ei proaktiivisena toimintana.

Puolestani kriitikko saisi jättää uuden Jari Tervon lukematta ja sen sijaan jalkautua uuden kirjoituksen alueelle, mistä ikinä tämä vyöhyke löytyykään. Kritiikki voisi näyttää suuntaviivoja taiteen uudenlaiselle kokemiselle, jos sille annetaan mahdollisuus. Liian usein valtamediassa sen rooli kuitenkin pelkistyy syrjään sijoitelluiksi reaktioiksi julkaistuihin kirjoihin, mikä kannustaa kriitikkoa virkamiesmäiseen luokitteluun: tässä teos, kerro lyhyesti millainen se on ja kannattaako lukea. Toinen vaihtoehto ovat näyttävät ilmiöjutut, jossa teoksen aihe nostetaan framille asiaankuuluvan kuvituksen kera, mutta muut ominaisuudet jäävät sivuun. Tämä vastaanoton suuntaus kannustaa kirjailijoita tarttumaan puhuttaviin ilmiöihin. Ei ole kovin vaikea ennustaa, että esimerkiksi transihmiset, turvapaikanhakijat sekä nettirasistit tulevat näkymään lähivuosien romaanitaiteessa, ja että näistä kertovia kirjoja tullaan käsittelemään kannanottoina. Kirjat voivat olla miten hyviä tahansa, mutta jos kritiikki jättää huomiotta niiden taiteelliset ja formaaliset ulottuvuudet, se yksipuolistaa kuvaa kirjallisuudesta: mikä tahansa teos on olennaisesti ambivalentti kokonaisuus, joka on voitava lukea monella tavalla, ei pelkkä poliittinen viesti.

Mikä on proseduuri?

Ihmiskokeita-hankkeessa merkille pantavaa on tutkijoina tai toimittajina profiloituneiden henkilöiden mukana oleminen, mikä on varmasti vaikuttanut teoksen sisältöön. Teosta voi proseduurinsa kautta ajatella myös eräänlaisena laboratoriokokeena, jollaisia kirjallisuudentutkimuksessa hyvin harvoin toteutetaan. Kultakuumeen radiohaastattelussa teoksen ilmestyttyä Markku Eskelinen sanoi, että ”liskot eivät leiki luonnossa, mutta tarhaolosuhteissa kesyynnyttyään kyllä”. Tutkimushaasteena on siis ollut luoda mytologisoidun yksinäistä työtä tekeville kirjailijoille suunnitelma, jonka puitteissa yhteistyö mahdollistuisi ja jossa julkaisemisen arvoisia (huom. tässä kontekstissa tämä tarkoittaa jotain muuta kuin taiteellinen laatu) tuloksia syntyisi.

Uskon jopa, että ilman Joensuun tutkimusta Ihmiskokeita ei olisi olemassa, eikä sen edustamaa traditiota olisi Suomessa paikannettu.

Anna Helle, Martti-Tapio Kuuskoski ja Tiina Käkelä-Puumala eivät olleet aiemmin julkaisseet kaunokirjallisuutta, mutta tässä yhteydessä suurin huomio kohdistuu aiemmin yhden runokokoelman julkaisseeseen Juri Joensuuhun, jonka väitöskirja Menetelmät, kokeet, koneet – Proseduraalisuus poetiikassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa (Poesia 2012) täydentää kollektiiviromaania, tarjoaa (rajoitettuja) vastauksia sen herättämiin kysymyksiin ja muodostaa sille vankan teoreettisen pohjan. Uskon jopa, että ilman Joensuun tutkimusta Ihmiskokeita ei olisi olemassa, eikä sen edustamaa traditiota olisi Suomessa paikannettu. Tutkijoiden läsnäolo näkyy proseduurissa  konkreettisesti, sillä on vaikea kuvitella, että monikaan yksilökirjailija pyörittää tällaista käsitenippua romaania työstäessään: ”järjestys, toisto, ellipsit (ja tarvittaessa kerronnan rytmi ja nopeus), tapahtumapaikat, historiallinen aika, tilat, henkilöt, teemat, lajityypit ja diskurssit (2 kirjoittajaa), tietoisuuden esittäminen ja kerronnallisen informaation kulku (”fokalisaatio”), tietoisuuden esittäminen (affektit ja emootiot) ja kertojien suhde kertomuksiin sekä kerronnan tasot ja kertojien väliset suhteet”. On kuitenkin kiehtovaa, että kirjallisuudentutkimuksen välineitä käytetään luomiseen, että niille on käyttöä muutenkin kuin jälkijättöisissä analyyseissa.

Joensuun mukaan proseduraalisuus on ”kirjoittamista, jota ohjaamaan kirjoittaja valitsee – ennalta ja tietoisesti – jonkin formaalin ja toistettavan periaatteen: säännön tai menetelmän. Spontaaniin, vapaaseen (tai sellaiseksi ajateltuun) kirjoittamiseen verrattuna menetelmäperustainen kirjoittaminen sisältää aina jonkinlaisen keinotekoisen tai teknisen ulottuvuuden.” (Joensuu 2012, 1.)

Sitaatin skeptisyys kirjoittamisen oletettua vapautta kohtaan on perusteltua, sillä paras konkreettinen metafora kirjailijan vapaudelle lienee tyhjä valkoinen paperi ja siihen projisoitu kammo. Proseduurin (tai tarkan suunnitelman) tarpeellisuus korostuu, kun joukon ihmisiä pitäisi tuottaa tekstiä yhdessä: tässä yhteydessä vapaus olisi yhtä kuin kaaos, siis teoksen vastakohta. Usein rajoitteita ja muita proseduureja käyttävät kirjailijat raportoivat poikkeuksellisesta vapauden tunteesta, mikä äkkiseltään tuntuu paradoksilta, mutta on tosiasiassa loogista: mielellään yhdistämme suuria sanoja mielikuvitukseemme ja sen vapauteen ja rajattomuuteen, maailmaamme muovanneen valistushumanismin hengessä, mutta tosiasiassa mielikuvitus hyötyy ulkopuolisesta avusta, piristeistä. Rajoitetulta alalta ponnistaa korkeammalle, ja proseduuri kuljettaa kevyesti maisemiin, joita kalloosi kahlittuna et koskaan näkisi.

Mahdollisen kirjallisuuden seuran ilmeisin esikuva on ranskalainen OuLiPo (Ouvroir de Littérature Potentielle), jolla myös on keskeinen rooli Joensuun tutkimuksen taustalla. OuLiPo on tunnettu tieteellisen (ja pseudotieteellisen) työskentelyn liittämisestä kirjallisuuteen, mikä liittyy myös ryhmän historiaan eräänlaisina anti-surrealisteina (ryhmän perustaja Raymond Quenau erosi Bretonin surrealisteista riitaisissa merkeissä ja päätti, että alitajunta voi luovuudessa viedä vain tiettyyn pisteeseen, jonka jälkeen matematiikka ja algoritmit on otettava avuksi). Ajastamme käsin, jossa algoritmit ohjaavat yhä suurempia toiminnan kokonaisuuksia, on OuLiPo helppo nähdä edelläkävijöinä ja surrealistit kuolevan humanismin linnakkeena, mutta asia ei ole näin yksinkertainen: nyt kun algoritmi tietää itseämme paremmin, keitä meidän pitäisi äänestää ja mitä kirjoja hankkia, uskon että surrealistinen mielikuvitus tulee vielä takaisin ja yllättää kaikki – ehkä luovat koneet tulevat kehittämään täysin ennakoimattomia ja ohjelmoimattomia piirteitä.

Jos masterversion lukee ensiksi, ainakin itselläni muiden teosten lukemisesta tuli selailua, jossa yritin etsiä uutta (ja usein epäonnistuin).

Joensuun mukaan ””luomusten” – teosten ja tekstien – sijaan Oulipon huomio on ”luomuksissa jotka luovat”” (mt., 12). Joensuu ottaa proseduraalisuuteen mukaan myös käsitteellisen kirjoittamisen, jossa teoksen idea voi olla tärkeämpi kuin itse teos. Käsitekirjailija Kenneth Goldsmith ei tunnetusti toivo teoksilleen lukijakuntaa (readership) vaan ajattelijakuntaa (thinkership). Ihmiskokeita-kollektiiviromaani on ehdottomasti myös tällainen teos: olen jo näkevinäni sen vaikutuksen kotimaisen proosan laajentuneessa horisontissa ja tämän kevään julkaisuissa, vaikka teoksen konkreettinen lukeminen tuskin on vielä juuri vaikutuksia synnyttänyt – poislukien tietysti teoksen kirjoittajat, joista monet ovat sen jälkeen julkaisseet omia, innovatiivisia teoksia. Paradoksi tämäkin: on koottava suurehko joukko synnyttämään massiivinen määrä tekstiä, jota juuri kukaan ei lue, mutta jonka silkka olemassaolo saattaa nyrjäyttää kirjallisuuden kiertoradaltaan.

Käsitteellinen ulottuvuus (kuten teoksen markkinoinnissa esitetyt puheet suurimmasta kotimaisesta romaanista) on eräs puoli sen proseduuria, ainakin sellainen, jonka lukija voi nähdä merkityksellisenä. Konkreettinen proseduuri on sen sijaan painettu masterversioon ja eräisiin muihin teoksen osiin. Siinä kuvataan työn etenemisjärjestys työnjaosta hienosäätöön. Neljäntoista kirjoittajan työn tuloksena lopulta syntyneen masterversion pohjalta kukin saa työstää oman versionsa, mutta tähän liittyy tiukka rajoite: ”[H]enkilökohtaisen version kuva-, sana- ja merkkimäärä ei saa ylittää masterversion kuva-, sana- ja merkkimäärää. […] [O]massa versiossa vähintään 254 eri fragmentin/tekstijakson tulee olla identtisiä masterversion sisältämien fragmenttien kanssa.”

Masterversiossa fragmentteja on 381, joista siis 2/3 on täytynyt säilyttää yksilöversiossa. Fragmenttien järjestyksen muuttaminen on kyllä ollut sallittua, ja kaikki kirjailijat ovat tainneet luopua masterversion numeroiduista fragmenteista, mutta eri versioita lukiessa huomaa pian, että ne eivät eroa toisistaan kovin merkittävällä tavalla, sillä monet osuuksista löytyvät melkein joka teoksesta. Siksi kollektiiviromaani ei oikein vastaa mainostettuun kaikkien aikojen pisimmän kotimaisen romaanin mittakaavaa. Jos masterversion lukee ensiksi, ainakin itselläni muiden teosten lukemisesta tuli selailua, jossa yritin etsiä uutta (ja usein epäonnistuin).

Ehkä fragmenttimateriaali ei vain ollut riittävän kiinnostavaa tai sidosteista, lukijan näkökulmasta, että se kestäisi loputonta toistoa ja uudelleenjärjestelyä. Teoksen työstäminen on proseduurin mukaan aloitettu yksittäisistä fragmenteista, jotka on sitten yhteistyöllä nivottu yhteen fiktioksi – kuitenkin yksittäiset palaset ovat jääneet sen merkittävimmäksi ja kiinnostavimmaksi sisällöksi, kun taas niiden kytköksistä muodostuva verkosto on joko liian huokoinen tai liian monimutkainen nautittavaksi. Prosessin pyörteistä teoksen tasolle kokonaisuuden nostaa lopulta Arja Karhumaan johtaman taittajaryhmän huikea työpanos – en muista kohdanneeni toista fiktiokirjaa, jossa fontit ja graafiset ratkaisut kommunikoisivat tekstin kanssa näin oivaltavilla tavoilla

Harry Salmenniemen, Juri Joensuun ja Jaakko Yli-Juonikkaan versiot muodostavat kokonaisuudessa eräänlaisen trilogian, josta on tehty täsmälleen samat poistot. Salmenniemen versio oli itselleni ehkä paras jäsennys kollektiiviromaanista, sillä olin tunnistavinani sen hiljaisen huumorin täyttämässä depressiossa tekijän kädenjäljen, joka muistutti samalla tavalla lausemateriaalia uudelleenjärjestelleistä runoteoksista Kivirivejä ja Pimeän lehdet. Toisaalta eräät epäluotettavat kertojanäänet taas ennakoivat tämänkeväistä Uraanilamppu-kokoelmaa, jonka kertojat onnistuvat pelottavalla tavalla viettelemään ainakin minut erilaisiin fasistissävyisiin ajatuskulkuihin.

Marjo Niemi on myös onnistunut luomaan itsensä näköisen version, jossa alun aavikkomatka intialaiseen Sebastian-nimiseen kaupunkiin luo oudon pyhiinvaelluskertomuksen ilmapiirin. Näiden versioiden suosiminen kertoo ehkä vain omista sentimentaalisen subjektikeskeisistä kirjallisuusmieltymyksistäni: etsin uuvuttavan tekstimassan joukosta epätoivoisesti jotain tuttua ja miellyttävää, kuin vanhaa ystävää suurkaupungin ihmisvirrasta.

Miksi Ihmiskokeita putosi kritiikin seulan läpi?

Ihmiskokeita on houkutus lukea rinnan samana vuonna ilmestyneen Markku Eskelisen proosahistorian Raukoilla rajoilla kanssa. Provokatiivisena teoksena proosahistoria huomioitiin julkisuudessa hyvin, ja varsin poikkeuksellisella tavalla Markku Eskelinen blogissaan vastannut lähes jokaiseen kritiikkiin, usein hyvin epäasialliseen tyyliin kriitikoiden urameriittejä tai älykkyysosamäärää ruotien. Vaikka Eskelinen on vain yksi kollektiiviromaanin kirjoittajista, yhdessä Jaakko Yli-Juonikkaan kanssa hän on vastuussa sen proseduurista, ja koko hankkeessa on helppo nähdä toteutettavan sitä, mitä Eskelinen kotimaiselta proosalta teoksessaan peräänkuuluttaa: enemmän epistemologisia ja ontologisia haasteita, oletetun tietokykymme ja maailmankuvamme purkamista, sekä laajempaa valikoimaa fiktion keinoja näiden toteuttamiseen.

Eskelisen maailmassa kirjallisuuden kunniatehtävä on hämmentäminen.

Vaikka Eskelinen vastustaa kansallisromanttisia sankaritarinoita ja kirjallisuuden pelkistämistä kansalliseksi kysymykseksi, hegeliläis-snellmannilainen kehitysajattelu väijyy hänen historiansa rivien välistä. Toive siitä, että suomalainen proosa olisi kansainvälisellä tasolla, ottaa dialektisen muodon: on yksitotisen kansallisen ajattelun umpio, jota suurin osa proosasta yleensä tietämättään edustaa, ja toisaalla on kansainvälistä raitista ilmaa, jota tietyt merkkihenkilöt ovat läpi historian onnistuneet umpion sisään salakuljettamaan. Eskelisen kirjallisuuskäsitys perustuu edistyksen ajatukseen, kuten topeliaaninen kansansivistyskin: mitä enemmän fiktio kyseenalaistaa oman luonteensa ja hyödyntää rikkaan traditionsa aikana kehittyneitä kirjallisia keinoja, sitä paremmin se voi. Ja tätä superfiktiota lukeva kansa olisi iloisesti kuin puulla päähän lyöty, sillä Eskelisen maailmassa kirjallisuuden kunniatehtävä on hämmentäminen.

Proosahistoriassaan Eskelinen oivaltavasti paikantaa suomalaisen lukutavan ja realistisen proosan historian uskonnolliseen kansankirjallisuuteen, kansalle pakolliseen Katekismuksen tavaukseen. Informaation välittäminen hierarkkisesti ylhäältä alas päin sekä näennäisen yksiselitteinen, ainakin yksinkertainen, viesti ovat asioita, joita Suomessa edelleen arvostetaan. Osaltaan näistä juontunee myös konsensushakuisuus, joka on leimannut poliittista kulttuuriamme. Ihmiskokeita-teoksen voi nähdä anti-Katekismuksena, jossa tällainen ajattelu pyritään viemään toiseen loogiseen ääripäähän: kirjoittaja ei ole auktoriteetti, vaan heterogeeninen joukko, eikä mistään yksittäisestä lauseesta voi tietää kuka sen on kirjoittanut. Tämähän on uskontotieteen näkökulma myös Raamattuun, mutta tulkintatraditio on perustavasti toinen: Katekismus näkee tuon heterogeenisyyden yhtenä Jumalan sanana, joka kristityn on tankattava mieleensä, jotta hän pysyisi oikealla polulla.

Kirjoittajajoukko tekee kaikkien tekstien perimmäisen intertekstuaalisuuden näkyväksi, ja koska teoksen jokaisessa versiossa tekstiosien järjestys on erilainen, on yhtenäisen tulkinnan teeskentely mahdotonta. Haarautuvat polut katoavat läpitunkemattomaan hetteikköön, jossa lukija menettää uskonsa aistehin luotettavan tiedon lähteenä sekä yhteen, järjelliseen todellisuuteen. Paranoia leviää: on tehtävä tulkintoja, loputtomasti tulkintoja. Mutta ne eivät rauhoita mieltä, vaan tuottavat aina vain lisää materiaalia paranoialle, joka pian vaanii kaikkialla. Ensin ei uskalla tarttua mihinkään, sitten yrittää epätoivon vimmalla tarttua kaikkeen, mutta kaikki on saippuaa, käsistä lipeävää. Yritä tässä nyt sitten kirjoittaa kritiikkiä.

Stackarsbyssä tapahtuu kummia – mutta missä luuraa Lukija?

Ihmiskokeita käsittelee instituuttia fiktiivisessä Stackarsbyn kaupungissa, joka Sarcofagukseksi nimetyn projektin alaisuudessa tekee salaisia kokeita hallusinogeeneillä kuten inkerinlootuksella. Insituutin toiminta kytkeytyy valtiovarainministeriön salaiseen tuottavuusohjelma Linnaan, joka säästää oikeuslaitoksen kustannuksia automatisoimalla sen toimintaa ja täten poistamalla kansalaisilta oikeusturvan. Turboahdettu trilleriviitekehys tarjoaa Ihmiskokeille oivallisen alustan kokeilla kaikkia mahdollisia fiktion ja juonellisuuden keinoja, ja itse romaaniprojekti ja teoksen tuottaminen niveltyy monimutkaisilla (ja epämääräisillä) tavoilla yhteen sen juonen kanssa; teos sisältää esimerkiksi MKS:n (fiktiivisiä?) apurahahakemuksia sekä (toivottavasti fiktiivisiä) oikeudenkäyntipöytäkirjoja.

Kaikki on saippuaa, käsistä lipeävää. Yritä tässä nyt sitten kirjoittaa kritiikkiä.

Mukana on myös Kansalliskirjasto, jonka tietokantoihin hakkerit syöttävät romaanin fragmentteja samalla sabotoiden kansallista tietoperimää. Fragmentteja alkaa ilmestyä eri puolille verkkoa muun tietosisällön tilalle, niille syntyy kulttimaine ja Facebook-faniryhmiä perustetaan. Eräs hauska kontrasti teoksessa on kaikkitietävän Suojelupoliisin (Ratakadulla) sekä kadulla vastapäätä kokoustavien ja juhlivien humanistien (todellisuudessa siellä sijaitsee Nuoren Voiman Liitto) välinen. Suojelupoliisin virkailija katsoo kadun yli ja miettii, että onneksi humanistit eivät tiedä, mitä kaikkea heidän turvassa pitämisekseen tehdään. Myös herkullisia viittauksia aikalaistodellisuuteen löytyy viljalti, ehkä jo hieman unohtunutta Nazisin taistelua myöten.

Teoksen päähenkilöt ovat instituutista karkaava ja humanistiseen tiedekuntaan opiskelemaan suuntaava Salla Schreck sekä Sebastian, joka on enemmän hypoteettinen olento ja ottaa varsin erilaisia rooleja sekä ulkoasuja teoksen varrella: ”Sebastian on eräänlainen semanttinen musta laatikko. Sen sisään voi kukin kuvitella mitä tahansa.” (Master-versio, s. 80) Salaliittoihin, mielipuolisuuteen, obskuureihin referensseihin ja pynchoniaaniseen hybrikseen tukeutuva kokonaisuus tuo teoksen yksittäisistä tekijöistä mieleen ennen kaikkea Jaakko Yli-Juonikkaan, jonka tunnetusti eklektinen, omakustanteisiin kallistuva kirjallisuusmaku näyttäisi vaikuttaneen lukuisiin (enimmäkseen fiktiivisiin) kirjallisuusviitteisiin. Itse ainakin haluaisin lukea teokset Ilman III: Kissojen ja näätien sukupuolielämästä sekä Kabbalaa taloustieteilijöille, joista jälkimmäinen vieläpä esitellään savanttien pakkopullana.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus oli alun perin paitsi analysoida Ihmiskokeiden olematonta vastaanottoa sekä sen mahdollista vaikutusta proosakirjallisuuden horisontteihin, myös ottaa teos itse vastaan paremmin. Jälkimmäisessä huomaan epäonnistuvani vääjäämättä: olen kirjoittanut kaikesta paitsi itse teoksesta, jota yritän väkisin ahtaa kankeisiin juonireferaatteihin. Teos on kuin onkin juuri sellainen kaikkia keinoja käyttävä ja kaiken materiaalikseen nielevä superfiktiohirviö, jollaista Markku Eskelinen tuntuu proosahistoriassaan kaipaavan – ja siksi sitä on niin mahdoton lukea. Teos onnistuu tavoitteessaan ja laajenee elettyyn todellisuuteen ainakin niin, että kriitikkokin kokee olevansa ihmiskokeen osa. Esimerkiksi jännityskirjallisuuden keinot menevät enimmäkseen hukkaan ympäristössä, jossa ei lopulta ole mitään tai ketään jonka puolesta jännittää – paitsi ehkä lukija itse. Siis jaksanko vielä seuraavaan fragmenttiin vai jätänkö leikin kesken?