Katoamisten kirja

Esikoiskirjailija Iida Rauma astuu esiin vakuuttavasti. Katoamisten kirja on vahvaääninen, ja Rauma onnistuu kasvattamaan aluksi lukijan otteesta lipsuvat henkilöhahmonsa verevään, todenmakuiseen mittaansa.

Päähenkilö-kertoja on nuori nainen, joka on juuri muuttanut tyttöystävänsä Sofian luo mutta jonka elämänhallinta tuntuu karkaavan jatkuvasti kauas unilääkkeillä saavutettuihin uniin. Alati läsnä ovat toisaalta menneisyyden haamut ja toisaalta kammottavan hahmoton tulevaisuus.

Kuten teoksen nimi antaa ymmärtää, kirjassa on kyse katoamisesta. Kadota voi niin monella tavalla. Esimerkiksi voi olla menemättä pääsykokeeseen ja ottamatta vastuuta elämästä, tai sekoittaa päänsä lääkkeillä ja viinalla. Päähenkilö harjoittaakin monenlaista todellisuuspakoa. Hukassa on myös tytön äiti, joka puhelimeen vastaamisen sijaan kaivaa lähimetsää toiveenaan löytää kansalaissodan uhreja.

Sofiakin katoaa tyttöystävältään. Hän ei kerro, ettei koulussa oikein suju. Sen sijaan hän piilottautuu näyttämölle roolien taa ja laulaa vieraalla kielellä. Rakastavaisten elämät vain risteävät, he eivät kulje yhteistä polkua. Rikki repivä rakkaus ei riitä tekemään heidän suhteestaan tyydyttävää. Heidän kotimaisemansa on Turku, joka kiteytyy jokilaivoissa, joiden mukana päähenkilö haluaisi lipua pois, kadota Sofialta.

Päähenkilö saa töitä vanhainkodista, mikä tietysti on oiva paikka yhteiskunnan kadotetuista puhuttaessa. Sieltä löytyy myös Zorka, albaanipakolainen, joka sanoo, että ”eläminen on juuri sitä … Ettei ajattele.” Zorka elää kuin mennyttä ei olisikaan ja vastaa olevansa kotoisin Varissuolta, kun sitä udellaan. Eri tavalla katoamiseen pyrkiviä naisia kirjassa siis riittää.

Teoksen harvat mieshahmot katoavat järjestään jäljettömiin. Olennaisin kirjan katoaja onkin päähenkilön isä, joka saattaa elää jossain muualla tai olla kuollut, kukaan ei tiedä. Hänen poissaolonsa onkin yhtä tärkeä – ellei tärkeämpi – osa päähenkilön elämää kuin läsnä olevat ihmiset.

Nimettömyydellä valtakoneistoa vastaan

[S]ellaisia ihmiset ovat. He haluavat nimetä, luokitella ja järjestää. Ihmiset haluavat valtaa, ja mitäpä muuta valta olisi kuin loputonta suursiivousta ja kastejuhlaa. Väkivalta, sota – ne ovat vain arkistonhoitajien, laitosapulaisten, lääkäreiden, lainsäätäjien ja opettajien työn äärimmäinen muoto.

Näin sanoo kirjan päähenkilö, joka jätetään nimeämättä. Nimetöntä on vaikeampi paikantaa, sillä nimettömyys heikentää henkilöhahmon yhtenäisyyttä. Luonnetta ja identiteettiä hahmolta ei kuitenkaan puutu, päinvastoin. Nimettömyys esitetäänkin keinoksi taistella niitä luokitteluja vastaan, jotka kadottavat todellista identiteettiä.

Kerronnan aikamuoto on preesens, mikä myös osaltaan kadottaa tapahtumia. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt, sitten se on jo mennyttä. Mainitut lapsuuden vaikeat tapahtumat ottavat kuitenkin nykyaikaa itsepintaisesti kiinni, ja taiteilijaksikin aikonut päähenkilö maalaa pakonomaisesti samaa tyttöä yhä uudestaan. Tyttö on Susanna, lapsuudenystävä, jonka karmea kohtalo on yksi este päähenkilön haparoivalle suunnanotolle kohti aikuisuutta.

Nuorena kirjailijana Rauma tavoittaa päähenkilössään teini-ikäisyyden haavat niin, että lukijakin tuntee ne taas sisuskaluissaan. On kielletystä kiinnijäämisen häpeää, salaa kuultujen haukkumasanojen nostattamaa raivoa, mihinkään kuulumattomuuden tunnetta sekä kiusatun loputonta kauhua:

Välitunti laajenee ympärillämme, sekunnit eivät ikinä ulotu kellon pelastavaan pirinään, punatiilinen koulurakennus etääntyy ja kasvaa niin suureksi, etten ikinä jaksaisi juosta etuovelle. Takana kohoavat harmaat kerrostalot, joista yhdessä Susanna asuu. Hänen veljensä kavereita alkaa kyllästyttää, joku käynnistää mopon. Pikkukivet sinkoilevat kumipyörien alta, pärinä peittää veljen äänen. Minä ja Susanna seisomme käsi kädessä asfalttiautiomaassa, jossa välituntivalvoja on aina liian kaukana.

Ruma sana sanotaan niin kuin se on

On hieman ikävää, että kirjan takakannessa julistetaan melko sensaationhakuisesti sen olevan romaani runkkaamisesta. Siksi asiaan on tässäkin puututtava, sillä ajatus on sekä totta että harhaanjohtava. ”Pillu” tulee kyllä taajaan mainituksi, niin päähenkilön oma kuin toistenkin, ja monta kertaa ”panettaa”. Roisit ilmaisut eivät kuitenkaan ole pelkästään itsetarkoituksellista hätkähdyttämistä varten, vaan olennaisempaa on se, mitä niillä teoksessa rakennetaan.

Masturbaatio on yksinkertaisesti yksi kirjan esittelemistä keinoista kadota, paeta ahdistavaa todellisuutta. Lisäksi seksistäkin puhumalla päähenkilö piirtää omaa kuvaansa. Ilmi tulee epätasa-arvoinen suhde romantiikankaipuiseen tyttöystävään ja haaveet rajummista otteista. Kun Zorka astuu päähenkilön elämään, joku vihdoin ymmärtää nämä halut. Ja tästä lopulta aukeaa kummallekin itsensä kadottaneelle naiselle tie itsensä hyväksymiseen.

Kirjassa on kuitenkin kyse paljon muustakin kuin seksistä. Aihelmia on itse asiassa ympätty yhteen romaaniin enemmän kuin tarpeeksi. Kiitettävästi Rauma kuitenkin pitää langat käsissään ja luo tälle kaikelle temaattisen yhteyden.

Rauma rakentaa lauseensa napakalla ja omapäisellä otteella. Kun esikoinen on jo näin ehjä teos, Rauman mahdollinen seuraava teos herättää minussa samanlaisen innostuneen odotuksen kuin vaikkapa Riikka Pulkkisen Totta (2010).

Vaikka teoksessa kuuluu myös teiniangstia, on sen kaikuja ihan hyväkin kuulostella silloin tällöin ajallisen välimatkan päästä. Nuoren, ahdistuneen ihmisen näkökulma on aina relevantti. Lisäksi Rauma tuo kuuluville ajankohtaisemmatkin äänet: koulukiusatun, kotimaastaan pakenemaan joutuneen sekä yhteiskunnan marginaaliin piilotetun yksilön äänen.