Riehaantunut pilvi ja Luurankouni

Mitä 2000-luvun maallistunut valistuksen lapsi saa hurjistuneen zen-munkin vajaat 600 vuotta aiemmin kirjaamista säkeistä? Ikkyuun Riehaantunut pilvi liikkuu niin kiintoisasti uskonnon, filosofian, nykyfysiikan kuin lyyrisen tarkkuuden ja elostelunkin ympyröissä, että kirjaan tarttuneen ensikysymys raukeaa nopeasti narsistiseksi ininäksi.

Ininän vaiettua lukija huomaa lisäksi päätyneensä olennaisten elämänfilosofisten kysymysten ääreen. Kaukaa aikain takaa katujen ja kapakoiden hurja zenpoeetta nousisi kiivaasti juuri tällaista viisastelevaa isminäpertelyä vastaan ja kehottaisi lukijaa astumaan ovesta ulos ihmisten pariin.

Riehaantunut pilvi ja Luurankouni sisältää 1400-luvulla zenluostareissa kiertäneen Ikkyuu-munkin niin kiinaksi kuin japaniksi ilmestynyttä runoutta. Nyt saatavilla olevaan teokseen Kai Nieminen on suomentanut alkujaan 1990-luvulla ilmestyneen perinteisten nelisäevalikoiman (Riehaantunut pilvi) lisäksi Luurankounen, kuvitetun opetusrunon, sekä muutaman uuden nelisäkeen Ikkyuun kootuista teoksista. Luurankouni on hämmentävä teos, se on sarjakuvaa reilut puoli vuosituhatta ennen sarjakuvaa.

Elostelija animesankarina

Ikkyuun runojen alkuperä on moneen kertaan kyseenalaistettu, aivan aiheellisesti. Esipuheessaan Nieminen toteaa, etteivät kaikki kokoelman runot ole itse Ikkyuun kirjoittamia vaan myöhempää perua. Itse kirjoittajakin alkaa olla melkein kirjallisuutta, sillä kirjoittajan hahmo on saanut runsaasti myyttisiä piirteitä. Runsaan folkloren ja kapinamaineen lisäksi Ikkyuu-san on päätynyt jopa animesankariksi. Harvan zenmunkin hahmo on japanilaislapsille tv:stä tuttu!

Ikkyuun kapina- ja elostelumaineelle on perustetta, sillä munkkina hän ei ollut kovin siveä. Ikkyuun tavoitti luostaria paremmin toisaalta: ”Jos sinulla joskus on minulle asiaa, / etsi kalatoreilta, kapakoista ja ilotaloista.”

Moni on tietysti halunnut tehdä Ikkyuusta tyhjänpäiväisen elostelijan. Mutta ahkerasti naisten ja miesten kanssa seksiä harrastanut Riehaantuneen pilven tekijä ei ole kuitenkaan pelkkä hekumoitsija. Hän ymmärsi liiallisen hekumoinnin vaarat: ”kiihko ja intohimo syventävät itse eroa toisiin.”

Silti Ikkyuu elää ja kuvaa osuvasti lihan ja hengen yleisinhimillistä ristiriitaa. Lihan nautintojen tai laajemmin kokemuksellisen suhde hengen korkeuksiin ja lopulta todellisuuden perimmäistä luonnetta tavoittavaan oivallukseen, satoriin, ei ole koskaan lopullisesti ratkaistu. Väliin Ikkyuu kaipaa vuorille luostariin, välillä ihmisten pariin. Yhtä lailla lukija havaitsee olevansa pääsemättömissä tämän ihmisyyteen olennaisesti kuuluvan, traagisuutta ja koomisuutta pulppuavan ristiriidan kanssa.

Kapinamunkin opetukset

Rilluttelu on varmasti aito piirre Ikkyuun historiallisessa hahmossa. Tämä puoli koskettaa silti myös zeniläisen tai minkä tahansa mietiskelykokemuksen suurinta haastetta – mitä hyötyä on oivalluksesta, jos se jää vain yksittäisen ihmisen kokemukseksi ja irralleen maailmasta. Monista nimistään tunnetun Ikkyuun mukaan uskonnollisen kokemuksen jahtaaminen kun tuppaa kovin usein muuttumaan kauhean yleväksi ja vakavaksi puuhaksi, joka eristää oivaltaneen maailmasta.

Juuri munkkien vakavuutta Ikkyuu parodioi ja ilkkuu. Kapinaveikko ei juuri perustanut luostarilaitoksesta, ja hän arvosteli kollegojaan suoraan: ”Zen-munkit eivät tiedä zenistä mitään.” Hän myös nälvii oivallusta etsivää ihmistä, joka kuvittelee oivalluksen löytyvän nuhteettomuudesta ja maailmasta vetäytymällä.

Vaikkei Ikkyuu ollutkaan filosofi tai uskonlahkon perustaja, hän on oman aikansa Sokrates tai Jeesus. Ikkyuu vastustaa kovin sanoin sofismia – toimintaa jonka päämäärä on puhumalla häivyttää tärkeät asiat ja sitten asian varjolla ajaa omia etujaan uskon, politiikan tai runouden alalla.

Jos zen tarkoittaa asioiden ja olioiden pohjimmaisen olemattomuuden ja katoavuuden oivallusta – myös ne oivaltavan minän katoavaisuutta, niin Ikkyuu tekee harvinaisen selväksi, ettei tämä voi tapahtua vain luostarin hiljaisuudessa. Riehaantuneen pilven läpi kantava viesti on, että oivallus kaiken perimmäisestä luonteesta paljastuu ehkä sittenkin arkisessa kokemuksessa ja tahdostamme riippumatta, vähän kuin huomaamattaan, vaikkapa ”kiven osuessa bambuun, aamuyön kellonsoiton kuullessa”.

Zen ja länsimaat

Zenbuddhalaisuus on ollut lännessä ehkä eniten vastakaikua saanut buddhalaisuuden tai ylipäätään japanilaisen uskonnollisuuden muoto. Uskoakseni länsimaisia mieliä on miellyttänyt zeniläinen näkemys – vai paremminkin kokemus siitä –, että kaikki oleva pohjautuu olemattomuuteen, eikä mitään perusta mikään jumala. Juuri tämän ateistisen ytimensä ansiosta zen esiintyi niin keskeisellä paikalla menneellä vuosisadalla angloamerikkalaisessa ja keskieurooppalaisessa kulttuurikeskustelussa, niin idän ja lännen filosofisessa dialogissa kuin uskontojen ulkopuolelle hakeutuneiden mielissä.

Ei olekaan sattumaa, että japanilaiset zenfilosofit ovat 1900-luvulla osoittaneet zenin perusajatusten sopivan melko hyvin myös yhteen nykyfysiikan teorioiden kanssa materian ja maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta. Ainakin nykyisen tietämyksen valossa näyttää siltä, että materian olemuksessa on jotain ei-materialistista, pohjimmaltaan olematonta: aineen eri puolia yhdistävää yhtenäisteoriaa ei ole löytynyt, eikä maailmankaikkeudella tunnu olevan sentyyppistä tarkoitusta ja suuntaa kuin monoteistisesti uskovat ovat väittäneet. Ja tämä 1400-luvulta peräisin oleva tekstikokoelma viittaa minusta siis enemmän nykyfysiikkaan ja muihin eksakteihin tieteisiin kuin metafysiikkaan tai teologiaan.

Suorapuheista ja kapinallista Ikkyuuta on kautta vuosisatojen pidetty vaikeaselkoisena kirjoittajana. Ristiriitainen väite on minustakin osin totta. Ikkyuu esimerkiksi käyttää usein ajan ja kulttuurin kaanoniin kuuluvia vertauksia, jotka eivät avautuisi ilman Niemisen tarkkoja huomautuksia.

Mutta ainakin vaikkapa seuraavanlaiset koaninomaiset paradoksit avautuivat: ”millainen oikein / on ihmismieli? / Kerron sen teille: / tuulen suhina kuvaan / piirretyissä männyissä”. Tämäntyyppiset säkeet pyrkivät tulkintani mukaan horjuttamaan uskoamme kielellisen kykymme kaikkivoipaisuuteen ja toivottavasti joskus myös johtavat lukijan esikielelliseen tilaan – tilaan jossa kokemus kaiken tyhjyydestä vasta voi syntyä.

Riehaantunut pilvi sisältää toinen toistaan loistavampia säkeitä, paikoin Ikkyuu on lyyrisempi kuin herjaamansa oikeat runoilijat. Onkin syytä korostaa Kai Niemisen hallitun käännöksen ja punnittujen käännösratkaisun merkitystä suomenkielisen lukunautinnon aiheuttajana. Lisäksi Niemisen selitykset kytkevät tekstit historialliseen aikaan ja paikkaan.

Voikin vain toivoa, että Nieminen jatkaa merkittävää työtään Kaukoidän klassikoiden parissa, vaikka henkilökohtaisesti toivoisin jotain hieman tuoreempaa zenkäännöstä, esimerkiksi jo monille eurooppalaisille sivistyskielille käännettyä Keiji Nishitanin nihilismikirjaa kaukaa 1900-luvulta.

Vaikka hyvinvoipa länsi on jo pitkään ja vääjäämättä maallistunut, eikä ihmisiä enää saa houkuteltua sunnuntaiaamuisin kirkonpenkille, on uskonnollinen kokemus kiistämätön osa inhimillistä todellisuutta. Kiistämätön osa uskonnollista kokemusta on myös taipumus kuvitella olevansa oikeutettu ojentamaan muiden elämiä jumalan, totuuden tai muun suuren nimissä.

Juuri siksi jok’ikisen fundamentalistin olisikin syytä lukea Riehaantunut pilvi ja Luurankouni. Tämä teos ehdottaa, että olennaiset kysymykset ja mahdollisuudet ponnahtavat esiin omassa lihassamme, ja siinä voimme yrittää niitä ratkoa. Ikkyuu kehottaa suuntaamaan vimmamme elämiseen, rakastamiseen ja jumalille naureskeluun, ei toisten ojentamiseen ja huumorin panttaamiseen. Silti pelkään, että juuri fundamentalistit tuskin kuuntelevat tyyppiä, joka toteaa, että ”mietiskelyyn munkki tarvitsee / paholaisen sydämen, buddhan sydämen”.