Punainen viiva

Punainen viiva on riimikästä rämeproosaa. Mylly jauhaa, mutta kriitikon on vaikea pitää.

Alussa on suo, raja ja karhu. Korven kuningas kulkee ”pyhänkammottavan erämaisen hiljaisuuden” keskellä ja aprikoi, talvehtiako Suomen vai Vienan Karjalan puolella. Venäjällä vaanivat ”pitkäpartaiset pakanat” koirineen ja tuliluikkuineen. ”Salovaltakunnan kunnioitettavan majesteetin” omalletunnolle on kertynyt kymmenittäin lehmiä, lampaita ja nuoria hevosia.

Sitten näyttämölle sivakoidaan Korpiloukon väki, Topi Romppanen, tämän vaimo Riika ja viisi lasta. Heidän nimenantonsa käydään läpi vanhatestamentillisella perusteellisuudella. Isäntäänsä lähin on koira Jysky, emäntään tulee mirri Ranstakka.

Ilmari Kiannon (1874–1970) rimmikkäässä rämeproosassa on alkuvoimaista tenhoa. Puut puhuvat, koirien haukunta muodostaa tehokkaamman viestiketjun kuin nykyiset laajakaistat. Ollaan kaukana digi-TV-, kaupunkimaasturi- ja jääkaappi-pakastin-todellisuudesta. Roudan herra kourii maaemon rintoja, vihurituiskun vingunta tuudittaa lapsia.

Punaista viivaa (1909) on liikaakin luettu Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäisten eduskuntavaalien kuvauksena, jossa ”soli-sali-ratti” villitsee pitäjän pienimpien ”pohjoisnapamaiset sielut” ja ”Intterin naalia” hoilataan suut leivinuuneina.

Juhlapuhetasolla romaania muistettiin viime vuonna, eduskunnan täyttäessä sata vuotta. Sitten oli aika palata päiväjärjestykseen, Kiannon etäisesti profetoiman hyvinvointivaltion purkuun. Viime maalisvaaleissa vedetyt sinivihreät viivat vauhdittivat talkoita.

Sanomisen sekameteliä jumalanmyllyssä

Kiannon puuron- ja pierunhajuisissa arkikuvauksissa on raadollista lämpöä. Runsaat dialogit ovat kainuulais-, rajantakais- ja herraskais-ruotsalaisessa sanomisen sekamelskassaan herkullisia.

Antti Arnkilin ja Olli Sinivaaran toimittaman Kirjoituksia Linnasta -antologian (Teos 2006) esseissä rakennetaan siltoja Pohjantähti-trilogian ja nykyprekariaatin välille. Samankaltainen pysyvästi kiikkerällä pohjalla oleva eloonjäämistaistelu leimaa Kiannon pikkueläjiä, mökkiläisiä, mäkitupalaisia, ruununtorppareita, loisia, huonemiehiä, jätkiä ja häviön partaalla häilyviä talonpoikia.

Ei ihme, että agitaattori Puntarpää ja köyhälistön valtaa julistavat punaiset liput löytävät kiitollisen yleisön. Puntarpää julistaa nälän ja taudit herrain syyksi. Nämä kun eivät ole ylellisen elämänsä ja metsäkauppojensa keskellä joutaneet ”köyhän kansan ahväärejä vunteeraamaan ja oorninkiin tälläämään.”

Kirjan avainkysymykseksi nousee, voiko sosialidemokratia pelastaa ihmisen kohtalon kourista. Tai laajemmin: mikä on ihmisen oman toiminnan vaikutus maailmaa pyörittävän jumalan – tai sokean kohtalon – myllyn jauhaessa? Räpiköinniksi jää, Kianto enemmän kuin vihjaa.

Vastakkain asettuvat Riikan ja kuppari-Kaisan fatalistinen uskonnollisuus ja Topin skepsis. Unien, houreiden ja ennusmerkkien täyteinen romaani ylittää ahtaasti määritellyn realismin rajat. Kianto jauhaa peruskysymyksiään armottomasti myös metafyysisellä ja eksistentiaalisella tasolla.

Teoksen purevasta pessimismistä ja yllättävän moderneista ajatuskuluista, maailman perimmäisen epäoikeudenmukaisuuden ja selittämättömyyden peilailusta kielii kuva yksinäisestä akkunasta lumisen korven keskellä: ”Se on kuni erämaisen jumalankuvan särkynyt silmä, joka kärsien katselee avaruuteen.”

Kiannon allegorinen ironia on kitkerää. Samana yönä, kun Topi istuu työväenopiston perustavassa kokouksessa kirkonkylässä, ”ruskeatakkiset toverit” järjestäytyvät. Torakat purkavat vihaansa ihmisiä kohtaan ja puivat russakan ikuista osaa, vapautta ja nälkää.

Vaalien jälkeen sosialistien voitosta kantautuu huhuja. ”Sydänmaan mollojen” asiaa se ei kuitenkaan helpota: lapset kuolevat kuumetautiin. Kuppari-Kaisa siunailee ”Antti-ristuksen” aikaa ja maailmanloppua. Se on seurausta keisarillis-jumalallisen esivallan uhmaamisesta. Surusta sekapäinen Topi joutuu vääjäämättömään yhteenottoon karhun kanssa. Ensimmäisessä luvussa viritetty tšehovilainen draamakivääri laukeaa.

Kiannon sympatiat ovat selkeitä, teoksen sosiaalinen protesti riipaisee. Miksi nälkämaan laulajan ja Turjanlinnan herran klassikosta on silti hivenen vaikea pitää?

Tolstoilaisuudesta ”valkoiseksi anarkistiksi”

Kansalaissodan myötä tolstoilaisesta ”Moskovan-maisterista” ja venäläisen kirjallisuuden kääntäjästä sukeutui voittajien propagandisti ja ”ryssänvihaaja”.

Jos lähtisi rintamalle, saattaisi itsekin tulla ammutuksi. Mutta ”kynää heiluttamalla voin ehkä tovereillani ammuttaa seitsemän tuhatta vihollista”, Kianto järkeili.

Huhtikuussa 1918 Keski-Suomalaisessa ilmestyi Kiannon artikkeli ”Tuomiotaktiikasta”. Se suosittaa punaisten ”susinaisten” systemaattista surmaamista. Näin ehkäistään punaisten penikoiden tulevat laumat. Hyytävä kirjoitus on osaltaan inspiroinut muun muassa Leena Landerin romaania Käsky (WSOY 2003). Romaanissa Elämän ja kuoleman kentältä (kirjoitettu 1918, julkaistu stilisoituna 1928) Kianto hekumoi surmattujen naisvankien kupan syömillä ruumiilla ja ”punahuorien” seksuaalisella rappiolla.

Punaisessa viivassa järjen, ehkä tekijänsä itsensäkin, äänenä esiintyy koruton, tolstoilaishenkinen pappi. Hän toivottaa onnea ja menestystä ”köyhälistön hengenjalolle asialle”, mutta vastustaa agitaattori Puntarpään ”pakanallista” vihanlietsontaa.

Mitä Kiannolle siis tapahtui Punaisen viivan ja kansalaissodan vihanlietsonnan välillä? Ryysyrannan Joosepissa (1924) Kianto palaa humoristiseksi korpikirjailijaksi ja kansan ymmärtäjäksi.

Kiivailujen selitystä on etsitty Kiannon ”fantastisuuteen taipuvasta” taiteilijanluonteesta ja alkoholinkäytöstä. Saattaa myös olla, että ”valkoinen anarkisti” on halunnut hyvitellä pahennusta herättänyttä kirkon- ja avioliittoinstituution vastaisuuttaan.

Kaikuja tulevasta voi lukea jo Punaisen viivan ensilehdiltä. Luontoa personifioidaan ja sukupuolitetaan. Karhu, koirat ja routa ovat maskuliinisia, kissat ja maaemo feminiinisiä. Rajan takana on Venäjä, jonka ontologisen erilaisuuden talvehtimispaikkaa etsivä karhukin ymmärtää. Korvessa ei ole puhettakaan sopimusyhteiskunnasta. Siellä vallitsee luonnonvalinta ja hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan. Vihollista ei yritetä ymmärtää, vaan tuhota. Aina seitsemänteen polveen.

Kiantoa lukiessa ja kouluissa luetettaessa kannattaa muistaa Heikki Länsisalon artikkeli ”Ilmari Kianto – Sisällissodan valkoinen propagandisti ja anarkisti” (Hiidenkivi 5/2005). Poliittisen historian tutkija Länsisalo ei kriittisyydestään huolimatta yritä syyllistää kirjailijaa valkoisesta terrorista tai viedä hänen parhaiden teostensa arvoa. En yritä minäkään. Mutta Kiannon kanonisoiminen suomalaisen demokratian satavuotisjuhlien sankariksi ja köyhän kansan ymmärtäjäksi tuntuu jokseenkin falskilta.

Tietenkään Kianto ei mesonnut yksin, vetipä vain monta piirua Bertel Gripenbergiä, Mikael Lybeckiä ja V. A. Koskenniemeä makaaberimmaksi. Väitetään, että runoilija näkee kauemmas, enemmän, mutta usein sanan säilän käyttäjät osoittautuvat aivan yhtä mustavalkoisuuksiin jämähtäneiksi kuin muutkin ihmiset.

Punaisin puhdistuskommunismi, mustin nationalismi, sosiaalis-ekologisesti vastuuntunnottomin ”heikot sortuu elon tiellä”-kapitalismi, tynkä-Jugoslavian sodat, Yhdysvaltain pommitukset ja Vladimir Putinin Venäjä ovat löytäneet kaunotaiteelliset bändärinsä. Vielä enemmän tuntuu vetoavan kultaisten nousukkaiden keskitie: piittaamattomuus, omien asemiensa varmistelu ja voittajien possessa hengailu.