Largo

Asfaltin dallaaja, kulmien reportteri Ilpo Tiihonen on uudessa kokoelmassaan lähtenyt Stadista: Euroopan reunan Algarve tai jokin Suomen Piippola on näyttämönä, kun hän yhdistää ja siirtelee aikakausia. Historiaa on vanhan muurin pysyvyys Atlantin rannalla, mutta historiaa on myös kahden salainen valtakunta landella, peiton alla jossakin Suomessa.

Haihtuvasta hetkestä jää komea paradoksi: Ehkä pysyvintä siinä / kun sinua, niskasi valkeutta kosketin.
(Katoavan partaalla)

Maailma ei nyt kuitenkaan ole pelkkä ”paikallinen”, maantieteellinen seikka vaan paljon muutakin: esimerkiksi runon tekemisen ja takomisen ahjo. Runo itse voi olla laulu kirjoittamisen vaikeudesta, kutsumuksen täyttämisestä: Sinut sittenkin, sulkakynä / otin taas tähän kauniiseen käteen (Käsintehdyt siivet). Tai näin: Hän alkoi kirjoittaa, kun latautui / illan väsymyksen stimula (Largo).

Hetkien kieltä ja hupirunoja

Largon ja Tiihosen maailma on kielessä: Me synnyimme kirjaimiin, / tämän maailman lauseisiin työnsimme pään (Biblio). Kieli on Tiihosen rakastettu mutta myös painikaveri, hänen elämänsirkuksessaan piiskaa heiluttava tirehtööri, ja yötäpäivää se on läsnä.

Kieli tarkoittaa runoa, kirjoja, luettua, kuultua, tietoa, hurmaa. Elämä sinänsä on eräänlaista parhaitten hetkien oman kielen lukemista, niihin sulamista, toisten todellisuuksien takana olevan löytämistä. Olkoon se toinen tai kolmas todellisuus parhaimmillaan rakkaan läsnäolo, jolle maailman ”lukemisesta” irtoaa oodi, tai oodin sirpale, säe tai kaksi, todistusvoimaisia nekin.

Largon ihastuttavimpia sikermiä on sarja Lue vielä – Lue kauniita sanoja – Lue minulle karvoistasi – Sotilas – Biblio. Ja sarjan sisällä piilossa vielä minihelmi: Kun aika koitti, / siipiään oikoen hän nousi / silmälasikotelosta.

Lukemiseen konkreettisesti kiinnittyvästä, osin humoristisesta Bibliosta voisi tulla kirjastoväen tunnusruno. Voisinko saada romaanin joka vähentää painoa? Tai Missä on Tiihosen runo jossa puhutaan minusta? Ilveilijä-Tiihosen virnuilua…

Hupirunoksi on käsitettävä myös Lausujat: Oi, mieslausuja, mies / oi, naislausuja, nais / mistä ne takaisin sais / sen vimmansa mielen / ja isänsä äidinkielen? Ella Erosen tai Yrjö Jyrinkosken patetiaanko Tiihonen kaipaillen viittaa?

Muistaen Kai Laitisen 50-luvulla lohkaiseman tunnetun lauseen Runo on lausumatta paras ei runoa voi naureksimatta lukea. Samasta teemasta on veistellyt Hannu Kankaanpää vuoden 1985 kokoelmassaan Kolmas lakeija runossa Lausuja lähti lausumaan. Runoilijaveljeksien intertekstuaalinen / kirjallistaiteellinen revittely tietää paikkansa, ja tietäköön.

Rentoa taitoravia

Largo on minulle ennen muuta korvan runoutta. Nautiskelen tämän Pegasoksen taitoravin hytkeessä. Henkeä pidätellen lasken: onnistuuko, onnahtaako nyt …? Loppusointu tai rytmin napitus pitää, joskus runo nykäisee mutta – mitä! Ei, ei se kompuroi.

Ennen muuta rytmityksissään Tiihonen yltää lähes häpeämättömään rentouteen. Ja silti sen tietää: näennäinen helppous on maksanut rupeamakaupalla sietämätöntä uurastusta. Mutta pihtien pitämistä ei tietoakaan. Tyhjänlaulaja, helskyttelijä, riimiseppo, ajattelee joku. Pankoon hän paremmaksi!

Leinonsa, Kivensä ja Hellaakoskensa Tiihonen päästää Largossa rinnalle. Runofriikin mielestä se on yksinomaan hauskaa. Tervetuloa nykyrunon pöytään, Juhana Cajanus niin ikään! Arkaaisuuden ja arkisuuden Tiihonen on aina osanut yhdistää. Niin nytkin. Hän on salapiiloisesti varsin oppinut runoilija, ja lukeneisuutensa hän tottavie paljastaa. Ilokseen ja iloksemme. Löydöt ovat löydettävissä.

Kaikkeuden kuokkavieras

Leikkisä hetken lapsi on itse asiassa mitä totisin pitkän perspektiivin mies: ja me unelmoitiin siitä, että juuri tällaista olisi. Riivattu hulivili tietää maksavansa tarpeen tullen hinnan – milloin onnesta, milloin onnen tuomasta onnettomuudesta. Itsensä hän näkee perkeleenä tai hiekalle käpertyvänä kulkukoirana.

Kun hän itse seisoo itsensä edessä, koittaa totuuden hetki: Nyt, vaivoin, kaikkeni murentamalla / kun hajoan joka suuntaan / näkyy lähellä loputon, / ja se liikahteleva hahmo / meidän omamme on. (Transsi)

Eräissä Largon loppurunoissa on samankaltaista kaikkeuteen sulamista, universaalia luonnontunnetta kuin Hellaakosken Sarjoissa. Kiinnostavaa nähdä, enteileekö tämä jotain uutta.

Toistaiseksi Tiihonen kuitenkin haluaa näyttää veijarinkarvansa ja olla ajoittain läpihauska. Tästä esimerkkinä bakkantti (tilapääjuhla)runo Suuri sammattilainen kesäjuhla, joka esittelee suven hullaannuttaman akateemisvoittoisen seurueen. Joukossa on vihdoin myös tekijä itse: Runoilija, kaikkeuden kuokkavieras, hattaraisin opponentti, jolla on ohrainen tiedonjyvä kurkussaan / ja säkeitä säkki päässään.