Kohtalottomuus (Sorstalanság)

Mitä meillä oikeastaan on toisiamme vastaan henkilökohtaisesti, Imre Kertész kysyy kirjassaan Kohtalottomuus. Hänen kirjansa saa lukijan kysymään paljon, myös itseltään. Jos vankeudessakin ystävällisyys kannusti parempiin suorituksiin, mitä se voisi tehdä vapaudessa?

Mielikuvitus elää vapaana myös vankeudessa, Kertész todistaa. Vuonna 1929 syntynyt Kertész on ensimmäinen unkarilainen Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut kirjailija. Omaelämäkerrallinen teos Sorstalanság ilmestyi vuonna 1975. Sen on nyt suomentanut Outi Hassi.

Keltainen tähti on jo osa 14-vuotiaan Kohtalottomuuden päähenkilön elämää. Tuulinen sää saa hänet pitämään takkinsa napitettuna, ettei takinlieve peittäisi merkkiä.

Päivä alkaa kuin kevään tuulahdus. Siihen sekoittuu kuitenkin salaperäisyyttä ja haikeutta suvun tullessa hyvästelemään isää, kun tämä on lähdössä työleirille. Naapuritkin käyvät hyvästelemässä. Isä varustettiin matkaan, ja liikkeen hoitokin oli järjestetty luotettavalle ihmiselle. Poika miettii, että isä saa mukaansa kauniin muiston päivästä.

Pian työmääräys odottaa poikaakin. Henkilötodistus ja lupa kulkea kaupungin rajojen ulkopuolelle ovat jopa pienoinen ylpeydenaihe. Äitipuolen mieltä henkilötodistus huojentaa, mutta huoli pojan raskaasta työstä painaa. Setä evästää, että työpaikalla poika edustaa koko juutalaisyhteisöä.

Ristiriidat oman äidin ja äitipuolen välillä repivät kahtaalle; kumman luokse poika kuuluisi? Äiti vetoaa siihen, että on kyse pojan omasta elämästä eikä rakkautta voi todistaa sanoin vaan teoin.

Poika pohtii juutalaisuutta. ”Pitäähän ihmisten sentään tietää, miksi vihaavat minua.” Orastava ystävyys naapurin tytön kanssa on herkkä ja hauras.

Luettava henkeä haukkoen

Poliisit pysäyttävät bussit, joissa nuoret miehet kulkevat aamuisin töihin tehtaaseen. Heidät komennetaan tien penkan taakse odottamaan, kunnes uusi joukko tekee heille seuraa. Hätäily siitä, että he myöhästyvät töistä, peittää alleen oudon tapahtuman. Pian he oppivat, että seuraava käsky syrjäyttää edellisen.

Kaverit muodostavat pieniä ryhmiä. Yhteenkuuluvuus kasvaa. Nuori mies suhtautuu kaikkeen luottavaisesti, hyväntuulisella yllättyneisyydellä. Haikeana hän näkee mielessään äitipuolen kuvan, kun tämä odottaa häntä illalliselle.

Pahinta junamatkalla on jano. Pojat ovat vielä yhdessä, mutta henkilökohtaiset tavarat heiltä on otettu pois. Odottaminen ja tekemättömyys kiusaavat. Matka jatkuu lukituissa umpivaunuissa. Matkahan kestäisi vain siihen saakka, kunnes oltaisiin perillä.

Kertészin tapa kertoa saa lukijan haukkomaan henkeä. Vaaran aavistus kulkee sanojen edellä. Hän kirjoittaa kauniisti ja toteavasti asioita paisuttelematta tai kauheuksilla mässäilemättä. Lukijan mieli täyttää rivinvälit kaikella sillä, mitä on lukenut, kuullut tai nähnyt elokuvista ja dokumenteista.

Itsensä pettäminen on luonnollista vankeudessa, Kertész kirjoittaa. Auschwitz – Birkenau herättävät lukijassa kauhun, mutta pojat hyppäävät iloisesti ulos raikkaaseen ilmaan ja auringonpaisteeseen. Vihreä kenttä innostaa: tänne tulemme töiden jälkeen pelaamaan. He uskovat tulevansa töihin nahkatehtaaseen. Sotilaiden ruoskat herättävät outoja tunteita.

Vain numero

Suihku, parturointi ja oudot vaatteet eivät tunnu vielä todellisilta. Nälkä, jano ja pitkästyminen sitä vastoin ovat totta. Eivät kuiskatut uutiset eivätkä savupiiputkaan poikia pelota, varsinkaan jos tuuli on suotuisa.

Neljäntenä päivänä poika on jälleen junassa, nyt vieraitten ihmisten keskellä. Kolme päivää matkataan junalla Buchenwaldiin, ja Zeitzissa sotilaitten askelet määräävät tahdin. Vangit muuttuvat numeroiksi, nimiä ei tarvita.

Väsymys raskaasta työstä, unen puute ja nälkä ovat nyt yhtä todellisia kuin ahtaus, kylmyys tai kuumuus. Ruoka-annosta pitää käyttää säästeliäästi, käytäntö sen opettaa. Soppajonossa saa sakeaa keittoa, kun jättäytyy jonon hännille. Perunankuoretkin ovat haluttua tavaraa, joilla käydään kauppaa.

Poika yrittää huolehtia puhtaudesta, mutta tulee päivä, jolloin jalkoja ei voi enää pestä. Kengät ovat liimautuneet kiinni jalkoihin, kasvaneet osaksi niitä.

Alkuun sitä tarttuu keskitysleirilläkin uusiin asioihin hyvin aikomuksin, poika ajattelee. Hän alkaa ymmärtää, että tieto työleirin elämästä oli perustunut jokseenkin virheellisiin käsityksiin. Vankeudessa on opittava haistamaan tilanteet. Vitsi väännetään vaikka U-kirjaimesta. ´Unschulding` niinhän se oli? Syytön.

Sairaus voi olla joillekin pelastus, toisille kuolema. Kuumeisen vieressä maatessa saa osan lämmöstä ja kuolleen vieressä hänen ruoka-annoksensa. Ruumiskuormassa nenään tulvahtava ruuan haju saa toivomaan, että saisi elää vielä vähän aikaa.

Aina kaiken pahan keskellä löytyy joku, jolla on kasvot, joihin voi luottaa. Hyvyys tuntuu pilanteolta, mutta siihen on uskallettava tarttua, jotta selviää.

Kohtalottomuus ei anna unohtaa

Paha loppuu aikanaan. Sitä ei voi kuitenkaan unohtaa, eikä muistia pakottaa. Kirjailija sanoo, että uutta elämää ei voi aloittaa, on vain jatkettava siitä, mihin se katkesi. Elettävä eteenpäin.

Kertészin teosta ei voi puhki selittää. Vaikka kertoisin yksityiskohtaisesti jokaisen tapahtuman, hänen taitonsa kirjoittaa saa lukijan rakentamaan oman Auschwizinsä. Kohtalottomuus ei lukemalla tyhjene.

Kohtalottomuus kuristaa kurkkua, hymykin siinä häivähtää. Kertészin teos ei anna unohtaa, mutta se voi auttaa meitä kasvamaan.

Sokea auktoriteettiusko johtaa alistamiseen ja mielettömyyksiin. Syyllisyyttä ei voi selittää pois sanomalla, että tekee vain, mitä käskettiin, tai jos en minä tee, joku toinen tekee.

Kohtalottomuus on huikean hyvä teos.