Olen syntynyt, sanotaan

Esikoisteoksessa pöytä on tapana laittaa koreaksi. Korea on myös Irina Javnen kattaus runokokoelmassa Olen syntynyt, sanotaan. Teoksessa on tarjolla proosahtavaa lyriikkaa – perinteisempää asettelua unohtamatta – seitsemään osioon jaettuna. Numeromystiikassa luku seitsemän enteilee eheyttä ja täydellisyyttä, mutta Javnen esikoinen ei aivan sinne yllä.

Jokainen seitsemästä osiosta alkaa lyhyellä esittelyrunolla. ”Postikorttilapsi laittaa lyhteen / punaisen tuvan ikkunan eteen / Odottaa jouluna punatulkkuja”. Runot pyörittävät idyllin kuvastoa: enkeleitä, kotitaloja, lyhteitä ja lintuja. Lapsi on kuin suoraan leikattu Martta Wendelinin joulukortista. Samalla runot kuitenkin rikkovat idyllinsä. Avausrunossa lapsi jää odottamaan punatulkkuja, joiden saapumisesta ei anneta takeita.

Passiivikokemus

Idyllistä ja sen särkymisestä on kyse myös Javnen teoksen markkinoiduimmassa merkityssisällössä, identiteetin etsimisessä ja juurettomuudessa. Kustantaja esittelee Javnen evakkosuvun jäseneksi: Karjala pääsee esiin tuon tuostakin, vielä kokoelman viimeisessä lauseessa, jossa ”jääkaapissa on Terijoen hiekkaa”. Lukijassa syntyy kutkuttavia mielikuvia uuden ajan Eeva Kilvestä, joka kasvaa maahan muuttavan tunteiden tulkiksi.

Lupaukset eivät kuitenkaan täyty. Javne kirjoittaa kipeistä kokemuksista parhaimmillaan hyvin. Evakko-runon alussa ”yöllä iho asfaltoidaan” ja lopussa ”kovassa ikävässä ei ole pehmeää paikkaa”. Runot esittelevät komean rivin itsesuojeluun ja pinnan vahvistamiseen liittyviä metaforia.

Runoissa toistuva ja otsikkoonkin päässyt passiivi ei jätä yksittäiselle subjektille tilaa. Kuka sanoo, missä sanotaan, että runon minä on syntynyt? Passiivi poistaa toimijuuden mahdollisuuden ulkoistaen kokemukset ja päätökset toisaalle – juurettoman kokemus sekin.

Javnen runoissa muistot saavat materiaalisen muodon, sillä ”esineissä tapahtuu eläminen”. Personifikaatio on toinen tiuhaan käytetty tehokeino. Surusta kasvaa uhmaikäinen persoona: ”Tunnen surun, kun se sanoo olevansa liian iso kenenkään syliin”.

Kiinnostavimmillaan juurettomat viedään yhteiseltä hakkuuaukealta sellutehtaaseen ja niistä keitetään nimetöntä massaa. Metsäteollinen allegoria paljastaa karusti maahanmuutto- ja muun juurettomuuspolitiikan kipupisteen.

Siloiset sanat

Karheista asioista kirjoitetaan paikoin siloitelluilla ja kliseisillä sanoilla. Kun runon alussa seistään Notre Damen parvekkeella ja kehotetaan sinää kyselemään tulevaisuuden perään, lopussa ”raskaus muuttuu ikuiseksi kaipuuksi, leikkaa kurjilta siivet”. Joskus teos lankeaa pikkunokkeluuksiin: ”rakkaus jäi jalkoihin, / sen tuntee kantapäissä”. Juurettomuuden ja kaipauksen pohdiskelu jää lopulta itse vaille juuria, kun sanoissa ei ole edes pintajännitystä.

Toisinaan kokoelmaa vaivaa hajanaisuus. Javne ehtii lyhyessä kokoelmassa ironisoida taiten toisen aallon feminismiä ja kirjoittaa jopa Daniil Harmsista innoittuneen tekstin. Ne ovat itsessään mainioita mutta eivät aivan löydä paikkaansa kokonaisuudesta.

Kokoelman kuudes osio koostuu neliöiksi asetelluista runonsäkeistä, joissa puhutaan nelikolmiosta – ilmeisesti viitaten graafiseen ulkoasuun. Runot haastavat lukijaa pohtimaan lukusuuntaa ja sen tuottamia tulkintamahdollisuuksia. Muotokokeilu on jännittävä mutta kokeiluksi se lähinnä jääkin. Siitä ei ole tukea sisällölle.

Kätketty helmi

Javnen esikoisteokseen on kuitenkin kätketty helmi, joka löytää osattomuudelle aivan uusia sanoja pitämättä itsestään melua. Kokoelman keskimmäisissä osioissa riehuvat linnut, meret ja öiset maisemat. ”Sumuluilla puhko ilmaan reikiä,/ maidonmustaa valuva taivas kerää kainaloosi/ sillä uni tahtoo valaista ihmisen, käy nukkumaan / —/” Javne johdattaa lukijan uneen, perimmäiseen vierauden maisemaan.

Juuri siellä, missä ei puhuta osattomuuden tuottamasta kivusta, juuri siellä, missä sitä ei yritetä väkisin analysoida, se saa väkevimmän ilmiasunsa: ”Toisena päivänä nousevat sumulapset,/ he nousevat oljilta ja keräävät talteen akanat,/ kaiken kurkkuun työnnetyn piikkilangan / —/” Vieraannutetut kuvat painostavat lukijaansa vielä pitkään.

Javne käyttää surrealismin kuvastoa viekkaasti omiin tarkoitusperiinsä. Hänen esikoiskokoelmansa nousee keskiosassa kirkkaimpaan korkeuteensa. Runot lähes lakkaavat olemasta tekstiä ja muuttuvat oudoiksi, vääristyneiksi kuviksi. Unet, meret ja persoonalliset metaforat tekevät Javnesta Girogio de Chiricon ja Federico García Lorcan hengenheimolaisen.

Vähemmällä ilmeisyydellä ja enemmällä ilmeikkyydellä Javnen esikoiskokoelma voisi olla ravisteleva kuvaus juurettomuudesta ja väkevä puheenvuoro maahanmuuttajan osasta. Teos kuitenkin selittää liikaa rikki. Se jättää lukijalle osattomuuden tunnun.