Kun oma maailma ei ole aina se parhain, ja kun kärsimys kuuluu elämään, on myös ihmisen tarve selittää ja jäsentää maailmaa, suhdetta toisiin ihmisiin ja elämän tarkoituksiin syvä ja perin oleellinen osa elämää. Irma- Riitta Järvisen tutkimus Karjalan pyhistä kertomuksista valaisee niitä tapoja ja keinoja joita käytettiin ihmisosan ja ihmisyyden selittämiseen Laatokan Karjalassa, jossa elämän epäoikeudenmukaisuuteen etsittiin selviytymismalleja kertomaperinteestä.

Tutkimus kartoittaa pitkälti kuollutta, ennen toista maailmasotaa vaikuttanutta kulttuuri-ilmiötä, karjalaisia legendoja. Taikauskoon, pyhän ilmiöihin ja rituaaleihin nojautuva perimä on uinahtanut suurelta osalta unohdukseen, eikä sitä käytännössä enää juuri tunneta. Eettisen pohdinnan ja elämänarvoihin pureutuvan kertomataiteen sisällöllisessä annissa on kuitenkin suuresti ajattomia ja nykyihmistä koskettavia elementtejä.

Seurantatutkimus kenttätyönä nykyisessä Karjalan tasavallassa tarjoaa paitsi kuolinkamppailun skenaarion, myös todisteita perinteen jatkumosta. Legendaperinteen kiehtovuutta eivät hiipuvan tiedon tuskat vähennä. Kysymys elämästä ja kuolemasta etsii aina selityksiä sekä menneestä että tulevasta.

Legendat ovat nykyihmiselle melko vieraita. Niiden kulta-aika osuu aikakaudelle, jolloin ihmiset kommunikoivat toistensa kanssa ilman puhelimia, nettiyhteyksiä ja painettua sanaa. Legendat olivat kuitenkin luonteeltaan eräänlaista tiedonvälitystä. Niiden levitykseen vaikutti matkanteko, niitä tuotiin tuliaisina pyhiinvaellusmatkoilta ja niitä kerrottiin yhteisissä tilaisuuksissa joihin oltiin keräännytty pitkienkin matkojen takaa.

Irma-Riitta Järvisen tutkimus Karjalan pyhät kertomukset jakaantuu viiteen osaan. Pidän viisaampana olla käsittelemättä jokaista osiota ja pyrin antamaan kokonaiskuvan, johon teos tarjoaa selkeydessään hyvät eväät. Järvinen kokoaa palasista legendan maailman, joka on eheä. Siihen liittyy karjalainen elämäntyyli, uskonharjoitus ja legendan merkitykset.

Mikä legenda on?

Legendalle on annettu lajityyppinä lukuisia määritelmiä. Väljästi ottaen ne ovat pyhimyskertomuksia, kapeammin katsottuna hurskaita ihmekertomuksia, joilla on siveellinen pohjatarkoitus. Määritelmät vaihtelevat kulttuuripiirin ja legendatyypin mukaan. Ortodoksisen kirkon kulttuuripiiriin kuuluvina karjalaiset legendat kertovat pyhistä ihmisistä, heidän toimistaan ja heidän kauttaan toteutuvista ihmeistä. Suullisen perinteen kertomuslajina ne ovat saaneet aineksensa bysanttilaisen kulttuurin ja idän kirkon traditiosta sekä opetuksista, joita munkit tai erakkoelämään vetäytyneet kilvoittelijat välittivät lukutaidottomalle kansalle. Legendoihin ovat vaikuttaneet myös ikonien kuvamaailma, kiertelevät laulajat, yhteisöllinen juhlaperinne, praasniekat ja rituaalit.

Olennaista legendoille on niiden nitoutuminen osaksi kansan omaa kulttuuria ja arkielämää. Uskonnollisen oppitieto on niissä muuttunut omaan asuunsa, ja ne korostavat sellaisia arvoja, jotka eivät ole yhdensuuntaisia virallisen kristillisyyden kanssa. Sen sijaan ne sisältävät käsityksiä siitä, miten ihmisen tulee toimia toisia ihmisiä kohtaan, ja kuinka hän voi vaikuttaa omaan elämäänsä.

Kertomukset kietoutuvat elämän kiertokulkuun ja elämän ja kuoleman kysymyksiin. Ne ovat ohjeistavia, mutta harvemmin tarkkoja neuvoja antavia. Ne pyrkivät vaikuttamaan ajatteluun ja toimintaan tarjoamalla esimerkkejä oikeasta ja väärästä, antamalla malleja toivottavasta ja luomalla välineen käsitellä vaikeita moraalisia ja eettisiä ongelmia.

Legendojen eettinen maailmankuva

Legendat ovat lyhyitä, yksiepisodisia kertomuksia. Keskeinen idea on ihmisen osa hyvän ja pahan välissä. Kertomuksien henkilöinä ovat useimmiten pyhä, pyhän vastustaja ja ihminen. Pyhä ja vastustaja kamppailevat ja kisailevat, pyhä asettaa ihmisen koetukselle, arvioi tekoja ja auttaa häntä. Ihmisyyttä edustavat usein myös vastakohtaparit, isäntä-renki, rikas-köyhä, ihminen-eläin. Sukupuolia ei sen sijaan aseteta toisiaan vasten, nainen ja mies ovat hyvän ja pahan edessä tasavertaiset.

Ihmisen tekoja arvotetaan kysymyksillä ja vastauksilla: Mikä on oikea tapa kilvoitella? Miksi lapsia ei saa lyödä? Miksi hyvä ja paha joutuvat elämään yhdessä? Voiko hyvyyden nähdä päältäpäin? Kertomukset vastaavat kysymyksiin.

Legendojen eettiset periaatteet Järvinen kiteyttää neljään kohtaan: Tärkeintä on konkreettinen avunanto; toisten hyväksi toimiminen. Toisena on henkinen armeliaisuus (tuomitsematta jättäminen ja anteeksianto), jonka ohjenuorana on, että ihmisestä ei näe päällepäin hänen ominaisuuksiaan. Ihmisen piirteistä tärkeänä pidetään myös nöyryyttä, kykyä nähdä kohtalonsa ja luottaa Jumalaan, sillä maailma on joka tapauksessa epäoikeudenmukainen. Ja lopuksi: sen seikan korostaminen, että uskonharjoituksessa ei ole tärkeintä tavat, määrä eikä muodot, vaan kuinka vilpittömästi niitä harjoittaa.

Legendojen maailmankuva on solidaarinen. Niissä puolustetaan köyhiä ja sairaita, osattomia ja heikkoja. Suhtautuminen heikompiin kuvastaa sitä miten ihminen käsittää Jumalan, tai hyvän ja pahan. Nastja Rantsin sanoin: ”Luoja on itse kerjäelly” – kerjäläinen edustaa Luojaa.

Suullisessa kerrontaperinteessä henkilöhahmoilla on usein oma kotoinen elinpiirinsä. Vanhasta tai Uudesta testamentista tai muusta kristillisestä perinteestä tunnetut hahmot asuvat Karjalassa, ratsastavat peuralla, käyvät tsasounassa, perustavat luostareita. Neitsyt Maria synnyttää lapsen maakuopassa, eikä Betlehemissä, ja poika syntyy pelkästä ajatuksesta. Kristillisyyden piiristä tutut hahmot kohtaavat vainajia, henkimaailman edustajia ja usein käsitteet sekoittuvat. Vahva esimerkki on monessa mukana hääräävä Karu, joka on haltija ja piru, metsänizändä, pellonpekko, tanhuthaltia; monissa rooleissa pyhän vastustaja.

Legendojen kertojien maailmassa vedenhaltiat ja maanhaltiat käyskentelevät yhtä luonnollisesti kuin anhelit, luojan linnut, Pyhä suojelijat Ilja tai Miikkula tai väkevä Ukkonen, joka oireilee Luojan ja Karun torailuihin. Olennaista legendoille on juurtuminen siihen elinpiiriin, joka tunnetaan; elinkeinoihin, luontoon, viljasatoon, ruokailutottumuksiin, ihmissuhteisiin.

Uskonelämän abstraktiot on murrettu ja tuotu lähelle sitä, minkä ihminen ymmärtää omakseen. Legendat ovat opetuksissaan väljiä. Huomattavaa niissä on käsitys, että elämän kulkua ei voi tietää. Ne eivät lupaa suoralta käsin rikkauksia, onnea tai taivasosuuksia, vain keinoja käsitellä vaikeuksia, ongelmia ja pohdittavia asioita.

Legendat ovat kansan omatoimista uskonnollista elämää. Näin myös suhde Jumalkuvaan vaihtelee. Kysyttäessä Jumalasta, on kertojien joukosta vastattu, että jumalia riittää, sillä pyhät pääsevät Spuassun rinnalle: ”Mäne tiijä, min verd on jumaloi: pyhä Miikkula Miilost´voi, Jyrgi, Sviizu, pyhä Nastassu, valgeivalassi syöttäi”.

Karjalan kansanhurskauteen kuuluukin esitetyn näkemyksen mukaan, että jokaisella elinkeinolla, karjanhoidolla, maanviljelyksellä, metsästyksellä – niin kuin ihmisellä itselläänkin – on kullakin oma isäntänsä tai emäntänsä. Tuonpuoleisen kanssa väleissä ollaan haltioiden, vainajien ja pyhien kautta. Spuassa eli Vapahtaja ja Luoja ovat usein yksi ja sama, näin Kristuksen jumaluus korostuu, joskin liioitellusti, ortodoksista perinnettä myötäillen.

Koska kokemus ja elämys koetaan legendojen uskonharjoituksessa tärkeämmäksi kuin virallinen uskonoppi, on myös ymmärrettävää, että kertomukset painottavat sydämen vilpittömyyttä enemmän kuin sääntöjen noudattamista. Apua pyydetään siltä, jonka uskotaan auttavan, luottaen siihen, että apua saadaan. Vilpittömyys ilmenee suhteessa tuonpuoleiseen, lupauksiin ja muihin ihmisiin, etenkin heikompiin.

On sanottava, että legendat kuvastavat uskon harjoittamista, joka on kaikkea muuta kuin tiukka. Ne etsivät tapoja selittää ympärillä olevaa, tarkkailevat luontoa ja ihmisluontoa sekä ihmisen suhdetta elämään ja kuolemaan vaikeiden moraalisten kysymysten valossa. Vanhauskoisten starovertsien perimän vaikutus on mitä ilmeisimmin tarttunut Karjalan legendoihin ja osaltaan ylläpitänytkin niitä, mutta siinä missä vanhauskoiset eivät erityksissään katsoneet mieron tieltä tulevaa toisuskoista hyvällä, on tuomitsemattomuuden henki ainakin näissä Salmin legendoissa tyystin toisenlainen: Älä tuomitse, ihmisen sisimmän näkee vain Jumala.

Legendoissa on myös naurun aiheita. Kehotan perehtymään esim. Miikkulan ja Iljan kiistoihin, eritoten Iljan kateuteen ja suuttumisiin hänen huomatessaan, että Miikkulaa rukoillaan enemmän, sekä Luojan ja Karun eli pirun taistoihin, joissa riittää melskettä ja meheviä mittelöitä. Karun rooli on ikuisen häviäjän, mutta mukana on aina oltava, jotta elon kilvoittelu saisi vastapuolensa ja merkityksensä. Kiistoja pahan ja hyvän välillä riittää. Siinäkin miten maailma sai alkunsa:

”Luoja oli meren suaressa, häi alotti mualimua tehä….Mut piru ol`i aina ozikas sillon sih aikah sa, händy kiusasi aina. Eikä andanu muata tehä sillä taval, jotto hänelgi piti olla pikkun`i muanala…”

Luomiskertomus selittää miksi maailma ei ole sileä, vaan kivinen ja kallioinen: Karu pilasi temppuilullaan alkuperäisen suunnitelman. Legendan lopussa saamme tietää, että ennen maailmanloppua maa kuitenkin taas siliää. Ei tarvitse kyntää kiviä, niin sileää tulee, että kananmuna vierii kauniisti maailman kantta pitkin.

Karjalan Madonna

Järvisen tutkimus keskittyy ortodoksisen kansankulttuurin piiriin kuuluviin legendoihin. Tutkimusalueena se löytyi varsin myöhään. Ratkaiseva käänne tapahtui vasta 1930-luvulla, jolloin Martti Haavio tapasi aineistonkeruumatkallaan legendaperinteen taitajia, tallensi aiheita ja sysäsi tapahtumia liikkeelle vetoomuksella, että kreikkalaiskatolisen Suomen-Karjalan kansanrunouden pelastamiseen on ryhdyttävä mitä pikimmin.

Toimeen ryhdyttiinkin. Järvinen on epäilemättä tehnyt osansa tutkiessaan ja analysoidessaan kertomusten sisältö- ja toimintarakenteita, maailmankuvaa ja merkityksiä. Tutkimuksen kohteeksi hän valitsi vahvan ortodoksialueen, laatokankarjalaisen Salmin pitäjän kertomusaineiston (SKS:n kansanrunousarkisto), jossa merkittävän osan saa Haavion aineistokeruumatkalla kohtaama, Aunuksessa syntynyt Nastja Rantsi.

Rantsiin liitetään monen muun karjalan mailta ”löydetyn” taitajan lailla voimakkaan ja ylevän poikkeusihmisen piirteitä. Haavio nimeää hänet Karjalan madonnaksi ja kuvailee häntä Viimeiset runonlaulajat -teoksessaan: ”hän kertoi loistokkaalla tyylillä, hänen esitystapansa oli eloisaa ja mukaansatempaavaa, tahtoisin nimittää sitä taiteeksi.” ja ”Hän edusti hienoa, sivistynyttä Karjalaa, joka säilytti meidän ikivanhan sivistyksemme aarteiston”.

Haavion jäljessä Rantsia tapamaan lähtenyt lausuntataiteilija Sirpa Tolonen tapasi ”lempeän ja jalon ihmisen, myötäsyntyisen taiteilijan”, jolla oli ”synnynnäistä sivistystä”. Kun kuvauksiin liitetään vielä ”tietoviisas, rohkea ja vaatimaton mutta hengeltään vahva” on vaikea sovittaa annettuun kuvaan omaisten häpeää Nastjan kertojantaitojen suhteen, jotka olivat heille sulaa höpötystä.

Elämäkerrasta kuvastuu raskas ja vaikea elämä. Rantsi syntyi vauraaseen kotiin, mutta elämä kohteli häntä kaltoin. Hän avioitui ja synnytti kahdeksan lasta, joista vain puolet eli aikuisikään. Aviomies oli juoppo, ja perhettä vaivasivat toimeentulo-ongelmat. Rantsi leskeytyi varhain, tuli rammaksi ja eli köyhyydessä. Koko elämää merkitsivät alati toistuvat menetykset, joihin lukeutui myös yhteyden menettäminen rajantakaisiin sukulaisiin ja lapsuuden kotiseutuun.

Järvisen tutkimuksessa on erillinen osionsa Rantsin oman dualistisen maailmankuvan ja legendojen suhteesta. Hämmästystä tuskin herättää, että Rantsin suhde legendoihin on omakohtainen ja elävä; hän samaistui kiihkeästi kertomusten henkilöihin. Niin haltiat kuin enteet ja Karun kiusat olivat osana hänen elämästään ja hän uskoi niihin. Jumalaa hän rukoili ”sydämestä, kaikin voimin ja syvästi”.

Seuranta ja jatkotutkimukset

Järvisen tutkimus käsittää runsaasti tietoa, jolle ei voi tässä kirjoituksessa antaa oikeutta. Legendojen eettisen maailmankuvan analyysi on kiehtova, joten tekstin lukeminen ei ole vaikeaa. 1990-luvulla tehtyyn kenttätutkimukseen pohjautuva, eettisen maailmankuvan muutosta analysoiva osio jää sen sijaan kapeammaksi.

Jatkotutkimuskohteeksi on valittu Venäjän Karjalan Aunus, joka on Salmin tavoin kulttuuriltaan livvinkielinen ja perinteiltään ortodoksinen alue. Käy ilmeiseksi, että näkökulma suureen muutokseen on ollut vaikea löytää, siinä määrin vähäiseksi vanhan perinteen tuntemus on käynyt.

Silta menneiden aikojen legendaperinteeseen löytyy yllättäen Aunuksen naisten toisilleen kertomien unikertomusten kautta. Pyhät ihmiset ja suojelijat ovat kadonneet muistista, mutta unien kertomusmaailmassa esiintyy legendaperimästä tuttu suhde vainajiin ja tuonpuoleiseen. Unien avulla naiset käsittelevät väärän ja oikean suhdetta, mutta auktoriteettina toimivat Jumalan sijasta edesmenneet ihmiset.

Niukka 90-luvun perinnetietosaalis enteilee Järvisenkin mielestä tuntematonta tyhjää. Tutkijana hän toteaa, että tietoa kenttätyön jälkeisistä ajoista ei ole, ja muutoksen voidaan olettaa vaikuttaneen käytäntöihin suuresti. Myös uudelleen elpynyt kiinnostus oman kulttuurisen perimän tuhatvuotisiin perinteisiin ja ortodoksiseen uskontoon on vaarassa kadota, kun toisten uskontokuntien lähetystyö, aineellinen avunanto ja toiminta vetävät puoleensa väestöä.

Vainajien, tuonpuoleisen ja elämän pohdinnan alueilla vaikuttavat kuitenkin edelleen vanhat uskomukset, joiden hiipuvaa elämänlankaa pitävät käsissään etenkin vanhemmat naiset. Spuassu ja Karu jatkavat kiistelyään ja ikuista taistoaan vallasta, mutta osat tuntuvat vaihtuneen. Järvisen tutkimuksen valossa näyttäisi siltä, että ennen niin voitokas Spuassu on menettämässä otettaan ja jäänyt vähäisemmälle huomiolle, kun taas aiemmin ikuisesti häviölle jäänyt kilpakumppani Karu elää naisten kertomassa edelleen pahan ilmentymänä ja ihmistä uhkaavana voimana. Varsinaisena pirulaisena naiset näkevät miesten elämässä viinan. Entä omassa elämässään? Yksi naisista toteaa: ”televiizar on kui minun karu.”

Legendat kirjallisuutena

Käsityksen suullisen perimän arvosta voi nähdä monella tapaa. Omat mielleyhtymäni luovat tutkimusta lukiessani sattumanvaraisen sillan muihin legendoihin. Haavio löysi karjalaisen legendakerronnan 30-luvulla, ja piti sitä merkittävänä taidemuotona, suorastaan kansallisena aarteistona. Sitä edeltävänä vuosikymmenenä suomalaisia legendoja tutkaillut ja julkaissut O. Iisalo oli sen sijaan oman aineistonsa äärillä perin vähättelevä.

Kaunokirjallisista arvoista käsin legendakertomuksia tulkinneen ja määritelleen Iisalon luonnehdinnasta löytyy nykylukijaa ihmetyttäviä näkökantoja. Kiintoisaksi Iisalon huomiot tekee niiden kiivaasti tuomitseva ja moitiskeleva sävy, joka kielii välimatkasta kertojiin:

”Mitä yleiseen asuun ja muotoon tulee, ei se, joka syventyy niihin kaunokirjallisia näkökohtia silmällä pitäen, voi asettaa sadunkertojiemme kykyä tällä alalla erityisen korkealle.” ”Legenda edellyttää kertojaltaan korkeampaa, positiivista, siveellisen ongelman ratkaisuun pyrkivää ajatuskykyä, ja sitä ei [näissä] useimmiten ole ollut”. ”Jos [kertojan] muisti on pettänyt, ei oma ajatus ja keksintäkyky ole pystynyt aukkoa täyttämään, vaan pohjalanka on pudonnut käsistä ja tulokseksi tullut avuton, usein sangen typerä ja lahjattomuuttakin osoittava sirpale”.

Näin 20-luvulla legendantaltioijan kertomana. Herää kysymys: onko näkökantojen ero asenteellinen vai peräti kulttuurisiin tai mainittuihin kirjallisiin arvoihin pohjautuva? Aihemaailmaltaan legendoissa on kuitenkin paljon yhtymäkohtia, mikä tekee niistä vertailukelpoisia.

On vaikea uskoa, että legendojen ja niiden aiheistojen nykytutkijalta tulisi näin jyrkkiä kannanottoja ja näkökulmia. Iisalo näkikin tehtäväkseen muokata kansankerrontaa, sananmukaisesti niiden kelvottomuuden tähden, runoillen niiden pohjalta, minkä asenteen tiedämme monen muunkin kansanrunoutta ja –kerrontaa keränneen omaksuneen.

Järvisen analyysi perehtyy karjalaisten legendojen etiikkaan ja maailmankuvaan. Se on mielestäni erinomainen lähtökohta. Kirjallisuuden lajina, kirjallisia arvoja analysoivana tutkimus olisi tietysti aivan toinen. Näytteiden valossa ja aikalaisten kuvausten (Haavio, Pelkonen ym.) mukaan karjalaisten legendakertojien suullinen kerronta oli kuitenkin kaunista ja taidokasta.

Tutkimuksen sisältämät 30-luvulla kerätyt legendanäytteet antavat kuvan kielenkäytöstä, jota toki voisi tulkita ja arvioida monin tavoin: se vaikuttaa tiiviiltä, mutta ilmaisun köyhyydestä se ei sinänsä kieli. Julkaisukokoelmana, tai käännöstyönä näytteiden arvio saattaisi saada toisenlaisia piirteitä. Voi vain olettaa, voisiko vuosisadan alun tulkinnan määreisiin em. sitaattien valossa kenties kuitenkin liittää asenteellisen, puhtaasti vieroksuvan ja tuomitsevan suhtautumisen kertomusten kirjaviin henkilökuviin ja aihepiireihin, joissa taikausko yhdistyy pyhään. Muutoin ei aiheesta voine tässä yhteydessä sanoa enempää.

Karjalaisen legendataruston määreet kirjallisuutena on tietenkin sinänsä oma alueensa. Kenties livvinkielen alueella ja karjalaisen kulttuurin saralla siinäkin on vielä runsain mitoin tehtäväkenttää jollekulle työteliäälle tutkijalle.

Kuten esimerkki osoittaa, herättää Järvisen työ kysymyksiä, mutta ennen kaikkea teos on kiehtovaa luettavaa ja antaa vastauksia lukuisiin jo esitettyihin kysymyksiin.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa