Siili ja kettu. Tutkielma Tolstoin historianfilosofiasta.

Isaiah Berlinin vuonna 1953 julkaisema ja vuonna 1978 täydentämä essee Leo Tolstoista kuuluu kirjoittajansa kuuluisimpiin teksteihin. Otava on viimeinkin saattanut sen suomen kielelle, mistä kiitokset. Oxfordissa työskennellyt Isaiah Berlin (1909-1997) lukeutuu 1900-luvun tunnetuimpiin aatehistorioitsijoihin ja filosofeihin. Hän on tutkinut mm. venäläistä intellektualismia ja marxilaisuutta.

Berlin nimeää esseensä varovaisesti tutkielmaksi Tolstoin historianfilosofiasta. Ilmeisesti hän tekee niin siksi, että hän käyttää esseen empiirisenä aineistona pääasiassa Leo Tolstoin Sotaa ja rauhaa. Esseessä on kuitenkin kyse enemmästä kuin Tolstoin historiakäsityksestä. Berlin suikaloi lukijalle Leo Tolstoin kirjailija- ja ajattelijalaadun eri puolia ja kiinnittää niitä aatehistoriallisiin yhteyksiin, joista yksi on ylitse muiden: 1800-luvun alussa Venäjällä vaikuttanut savoijilainen kreivi Joseph de Maistre ja hänen ihmisvihamielinen ideologiansa. Sen mukaan pahuus, raakuus, väkivalta, sodat, autoritaarisuus ja alistaminen ovat välttämättömiä järjestäytyneen maailman säilyttämiseksi. Tässä yhteydessä ainoastaan totean, että de Maistren ajatteluun tutustuminen on kauhistuttavan ajankohtaista.

Tiheä tekstikokonaisuus

Berlin asettaa kahden ketun, Tolstoin ja Maistren näkemykset keskustelemaan keskenään. Hän löytää heidän tavassaan ajatella hämmästyttäviä samankaltaisuuksia, joita analysoimalla hän kuitenkin päätyy tulkitsemaan Tolstoin ja Maistren toistensa vastakohdiksi. Berlinin kehittely on valovoimaista ja viimeiselle sivulle saakka henkeäsalpaavan jännittävää. Martti Anhavalle kiitokset siitä, että hän on sijoittanut saatesanansa Berlinin tekstin jälkeen. Hienotunteisesti hän auttaa lukijaa irtoamaan Berlinin taikapiiristä ja antaa samalla tarpeellista taustatietoa, jota tässä tapauksessa on miellyttävämpi saada jälkikäteen.

Siili ja kettu on äärimmäisen tiheä tekstikokonaisuus, jonka esitteleminen ei oikeastaan ole mahdollista. Arvioni on, että teoksen lukeminen ei edellytä erityisiä taustatietoja. Berlin kirjoittaa sillä syvällisyydellä, millä vain aiheensa hyvin tunteva osaa: yksinkertaisesti ja selkeästi. Sille, joka ei ennestään tunne Leo Tolstoin tuotantoa tai ei ole pitänyt siitä, Berlin mitä todennäköisimmin lahjoittaa halun lukea Tolstoin teoksia. Sodasta ja rauhasta ei kannata aloittaa, vaikka Berlin kohdentaa kiinnostuksensa juuri siihen. Tolstoin filosofia, jota Berlin lukijan eteen havainnollisesti jäsentää, on kirjoitettuna Tolstoin pienempiinkin kertomuksiin. Ketun ja siilin ristiriita on läsnä kirjoittajansa oman elämän vaikeimpia intiimejä asioita käsittelevissä kertomuksissa kuten Saatanassa ja Kreutzer-sonaatissa, myös Ivan Iljitšin kuolemassa ja Kasakoissa.

Berlinin Siilin ja ketun peruskysymys ei kuitenkaan ole sen hauskassa otsikossa ja jo ensimmäisellä sivulla kerrotussa ideassa sekä sen ratkaisussa. Tolstoin näkyfilosofia, kuten sen Berlinin kirjan luettuani itselleni nimesin, on pakonomaista historian ja ihmiselämän ”perimmäisen tekijän” etsimistä vallan omalaatuisella tavalla. Puurojen ja vellien sekoittamisessa Tolstoi on samoilla linjoilla kuin muutkin suuret venäläiset klassikot, mutta kuten tunnettua Tolstoin kielellinen kirkkaus ja täsmällisyys vievät hänet kokonaan omaksi ilmiökseen niin venäläisessä kuin maailmankin kirjallisuudessa. Kyseinen seikka on innoittanut Berliniä pohtimaan Tolstoin filosofisen ajattelun ristiriitaisuutta, mikä on sidoksissa Tolstoin persoonan jännitteisiin, hänen nihilismiinsä ja uuvuttaviin henkisiin kamppailuihinsa ihanteiden ja tosielämän välillä. Berlin on tunnistanut Tolstoin reuhtomisen ja ymmärtää sen merkityksen näkyfilosofian eksaktiuden oleellisena tekijänä.

Tolstoi ja väliaineen vainu

Olen Berlinin kanssa eri mieltä siitä, että asioiden ja ilmiöiden sekä suhteiden näkeminen perustojaan myöten olisi nerouden ilmaus. Nerouden harson heittäminen merkitsee yhden hämärän kerrostuman lisäämistä näkijän päälle. Monilla ihmisillä on Tolstoin kaltaista intuitiivista kykyä, jota he käyttävät arkisten asioiden ja niiden suhteiden tarkastelemisessa ja elämänsä kysymysten ratkaisemisessa. Tätähän Tolstoikin yritti ohjelmallisuudellaan väittää ja meni siinä toiseen äärimmäisyyteen, sokaisevan fanaattiseen ihanteellisuuteen. Ymmärrän, että Berlin halusi rajata tarkastelunsa nimenomaan Sotaan ja rauhaan. Sen loogisuus ja rationaalisuus (romaanina) ikään kuin oikeuttaa näkemään kirjoittajansa ylenpalttisena suuruutena, ”nerona”, joka on mielestäni lähinnä nauruun purskauttava luonnehdinta miehestä.

Sodassa ja rauhassa Tolstoi kulkee riittävän usein historiallisia pohdintoja sisältävillä sivupoluilla, joilta Berlin on voinut poimia aineksia. Niistä hän purkaa esiin Tolstoin ajatusrakennelmaa umpisukkelosta, kehikosta, peruskamarasta, väliaineesta. Sitä on vaikea selittää, kuten Berlin esseellään todistaa. Pateettisena ja lopulta fanaattisena siilinä elävä ja vastauksia säälimättömästi joka suunnasta janoava kettu, Leo Tolstoi, vainuaa väliainetta kaikissa inhimillisissä ilmiöissä ja onnistuu jopa saamaan sitä kirjalliseen muotoon.

Äskeisen kirjoitettuani en ole paljastanut Isaiah Berlinin esseen hienoja tuloksia enkä sen hermoja repivän jännittävää juonta.