Kenraali kirjastossa

Italo Calvino (1923–1985) oli mielikuvituksen monitaituri – toisaalta vallaton satusetä (hänen suomentamattomiin teoksiinsa kuuluu laaja italialaisten kansansatujen kokoelma vuodelta 1956), toisaalta abstrakti kokeilija, joka saattoi novelleissaan redusoida kolmiodraaman osapuolet matemaattisiksi vektoreiksi tai perustaa romaaninsa rakenteen geometriselle kuviolle.

Kenraali kirjastossa (Prima che tu dica ”Pronto”, 1993) toimii kätevänä läpileikkauksena Calvinon tuotannosta ja paljastaa siitä samalla uusia sopukoita. Sen on koonnut Calvinon leski Esther julkaisematta jääneistä sekä lehdissä ja muissa harvinaisissa julkaisukanavissa ilmestyneistä novelleista. Mukana on laaja kirjo erityylisiä tekstejä neljänkymmenen vuoden ajalta.

Hajanaisuudessaan se eroaa Calvinon muista teoksista, joita yleensä sitoo teoksen sisäinen tiukka temaattinen ja tyylillinen yhtenäisyys, oli sitten kyseessä romaani tai novellikokoelma (monet Calvinon teoksista ovat jonkinlaisia näiden välimuotoja). Sen sijaan tästä kokoelmasta hahmottuu monia pienempiä kokonaisuuksia kuten valmiiksi saattamattomia projekteja. Calvino on nikkaroinut novellimuotoon myös katkelmia kesken jääneistä romaaneistaan.

Saduilla sotaa vastaan

Kokoelma sisältää varhaisimmat Calvinolta ilmestyneet tekstit, toisen maailmansodan aikaiset faabelit. ”Faabeli syntyy sorron aikoina. Kun ihminen ei voi enää ilmaista ajatuksiaan suoraan, hän turvautuu sadun keinoihin.” Parempien aikojen koitettua ”faabeli kuolee”. Synkistä syntyajoistaan huolimatta Calvinon sodanaikaiset faabelit ovat ilahduttavaa luettavaa: sivun tai parin mittaisia, yllättäviä, spontaaneja, hassuja. Satusetä-Calvino on vauhdissa, itsetietoisen kansanrunoilijan otteella mutta modernin absurdisti. Kaikki kyseenalaistetaan aikana, jolloin mitään ei saanut kyseenalaistaa.

Nämä sodanaikaiset faabelit muistuttavat kovasti Daniil Harmsin (1905–1942) tuotantoa. Mussolinin Italia inspiroi Calvinoa kapinalliseen hassutteluun yhtä tehokkaasti kuin Stalinin Neuvostoliitto Harmsia. Molemmilla juuri sensuurin pakottama irtiotto yksiselitteisestä poliittisesta sanomasta tekee novelleista yleisinhimillistä, ajatonta taidetta. Kenraali kirjastossa eroaa ylipäätään Calvinon aiemmin suomennetusta tuotannosta runsaalla poliittisuudellaan.

”Politiikka on minulle hyvin tärkeää, kirjallisuuden ensisijainen ravinto”, Calvino kirjoitti vielä vuonna 1950. ”Minulle on yhtä luontevaa kirjoittaa satoja kertomuksia sotilaita ja poliiseja vastaan kuin satoja kertomuksia ravuista tai kaneista.” Kokoelman alkupuolen novelleista suurimman osan on kirjoittanut se poliittisesti intohimoinen Calvino, joka taisteli vastarintaliikkeessä ja sodan jälkeen vaikutti kommunistisessa puolueessa, josta Neuvostoliiton mellastus Itä-Euroopassa sai hänet eroamaan 1957.

Esther Calvino tulkitsee esipuheessaan, että sanoistaan huolimatta Calvino kirjoitti faabeleita vielä kauan sodan jälkeenkin. Kokoelman sodanjälkeiset faabelit ovat kuitenkin toisenlaisia kuin sodanaikaiset: hieman pidempiä, perinteisempiä tarinoita, toki koomisen absurdeja nekin. Mutta allegoriat on ilmaistu avoimemmin, varsinaista tarvetta faabelin naamiaisasuun ei enää näy. Calvino nauraa militarismille (”Harhautunut rykmentti”) ja sensuurille (”Kenraali kirjastossa”) ja ihmettelee ydinohjuksia kaukaisen heimon näkökulmasta (”Heimo joka katseli taivaalle”).

Nykysuomalaiselle lukijalle etäisimmiksi jäävät 1950-luvun italialaiseen päivänpolitiikkaan perustuvat allegoriat, jotka on onneksi selitetty auki huomautuksin. Nämä novellit toimivat tai kaatuvat sen mukaan, onnistuvatko ne kertomaan tarinan irrallaankin allegoriasta. ”Tyvenessä Antilleilla” toimii tenhoavana meritarinana, ”Skottilaisen aatelismiehen öinen yksinpuhelu” puolestaan ei vie lukijaansa Skotlannin ylämaille, kun tarinankerronta jää allegorian jalkoihin.

Realistisimmillaankin Calvinolla oli silmää absurdille komiikalle.

Kirjailijanuransa Calvino aloitti neorealistina ennen kuin heittäytyi fantasian puolelle romaanilla Halkaistu varakreivi (1952). Neorealistiselta kaudelta on mukana novelliksi kierrätetty fragmentti ”Kuningattaren kaulakoru” keskeneräisestä yhteiskunnallisesta romaanista. Se osoittaa, että realistisimmillaankin Calvinolla oli silmää absurdille komiikalle ja ideoiden ilmaisun kirkkaudelle.

Kokoelman viimeinen poliittinen novelli ”Päälliköiden päät pölkylle” vuodelta 1969 luonnostelee uudenlaista poliittista järjestelmää, jonka olennaisin ominaisuus paljastetaan otsikossa. Mihinkään ideologiaan ei ole luottamista, Calvino on jo irtaantunut politiikasta ja kirjoittaa siitä täysin postmodernisti, niin sisällön kuin muodonkin osalta. Tämäkin on fragmentti kirjoittamattomasta romaanista, muttei yhtenäinen vaan neljästä erityylisestä romaaninalusta koostuva. Kymmenen vuotta myöhemmin Calvino käytti samaa tekniikkaa huomattavasti edistyneemmin romaanissa Jos talviyönä matkamies.

Keskusteluja ja pohdiskeluja

Nuoren Calvinon fasisminvastaisten faabelien ja puoluepoliittisten allegorioiden seasta löytyy jokunen epäpoliittinenkin novelli. ”Kelvoton” alkaa Kafka-pastissina ellei peräti parodiana – päähenkilö kohtaa joka nurkan takana alakuloisen miehen, joka huomauttaa hänelle avoimista kengännauhoista, ja vaikka hän häpeissään koettaa ne aina solmia, tilanne toistuu ja toistuu – muttei päätykään kafkamaisena ahdistusproosana vaan calvinomaisena ajatusleikkinä.

Varsin virkeää tekstiä nuorelta Calvinolta edustavat elämäniloiset novellit ”Rakkautta kaukana kotoa” ja ”Kaupungin tuulessa”. Niiden kantavana voimana kulkee elokuvamainen, harkitun spontaani dialogi.

Kokoelman jälkipuoli on alkuun verrattuna täysin epäpoliittinen. Se esittelee vanhemman Calvinon postmodernina pohdiskelijana, jonka läheisin hengenheimolainen on argentiinalainen Jorge Luis Borges (1899–1986). Tässä vaiheessa Calvino oli myös liittynyt kokeellista kirjallisuutta edistävään OuLiPo-liikkeeseen, ja tästä on näytteenä jokunen muotokokeilu kuten ”Paheellisen talon tulipalo”. Sen juoni oli tarkoitus sommitella tietokoneella, mutta koska sellaisia ei ollut helposti saatavilla Pariisissa 1973, Calvino ahkeroi tarvittavat laskutoimitukset käsin. Akateemisesta seikkailullisuudestaan huolimatta kokeilu ei kanna loppuun asti, koska loppuratkaisuun laskutoimitukset eivät vaikuta.

Jälkipuoliskon kohokohdiksi nousevat dialogit kolmen historiallisen hahmon kanssa.

Jälkipuoliskon kohokohdiksi nousevat dialogit kolmen historiallisen hahmon kanssa. ”Herra Neander”, Montezuma ja Henry Ford osoittautuvat kaikki yllättävänkin paradoksaalisiksi persooniksi. Calvinon elokuva- ja teatteriharrastuneisuus näkyy erinomaisena dialogiformaatin hallintana. Nämä ovat maailmankatsomuksellisia pingispelejä, joissa haastattelija edustaa selityksiä vaativaa nykyihmistä, haastateltava tavoittamatonta, selittämätöntä historiaa.

Neandertalinihminen tuo asetelmaan mehevää komiikkaa. Mielenkiintoinen on myös ”Casanovan muistelmat”, luettelomuotoinen analyysi erilaisten rakkaussuhteiden vaikutuksista identiteettiin. Calvino kirjoitti sen Näkymättömien kaupunkien (1972) jälkeen, samalla pitkälle älyllistetyllä tyylillä, mutta aihepiirinä rakkaussuhteet ovat helpommin lähestyttäviä kuin fantastiset arkkitehtuurit.

Suuri osa kokoelman jälkipuoliskon novelleista on pohdiskeluja erilaisten esineiden äärellä. Nämä arkiset esineet vievät ajatukset laajempiin sfääreihin: suihku akvedukteihin ja veden kiertokulkuun, bensiinipumppu geologisten kausien vaihtumiseen, jääpalat jääkauteen, kaukosäädin totuuden toivottomaan etsintään kohinan seasta. Tällaisista lukukokemuksista tulee helposti jokseenkin kuivia, kun kerronta muuttuu esseemäiseksi tarinallisuuden kustannuksella, eikä palkintona seuraa erityisen merkittäviä oivalluksia.

Calvinon ajatuksen lento estää silti yleensä tylsistymisen, vaikkei hän vakavana ja abstraktina ole parhaimmillaan. Kokoelman alkupuolen novelleissa Calvinon kirjailijapersoonan kaksi puolta, satusetä ja pohdiskelija, tekevät paremmin yhteistyötä.

Jäämistöstä valikoitua

Kenraali kirjastossa on älyllisen seikkailullinen kirja, jota voi suositella mielikuvituksellisesta ja kokeellisesta kirjallisuudesta nauttiville. Mukana on helmiä, vaikka kokonaisuus on epätasainen. Calvinon ilmaisu on aina nopeaa ja lennokasta, hänen tekstinsä seurassa on helppo viihtyä. Helinä Kankaan mainion suomennoksen ansiosta lukeminen luistaa mallikkaasti. Kehuja ansaitsee myös Jussi Kaakisen tyylikkään yksityiskohtainen kansikuva.

”Tähteiden” kokoelmana se ei kuitenkaan ole ensisijainen suositus Calvinoon aiemmin tutustumattomille, joiden kannattaa aloittaa tuotannon kulmakivistä: lukukokemusta juhlistava menestysromaani Jos talviyönä matkamies, itsenäisyydestä ja itsepäisyydestä kertova seikkailu Paroni puussa, tai Calvinon omaperäisin luomus, novellisarja Koko kosmokomiikka (suomennoksen nimi on sikäli harhaanjohtava, että 34 novellista on mukana 25).

Calvino oli tuottelias kirjailija, jolta on yli kymmenen teosta suomennettu ja jokunen vielä suomentamatta. Lisäksi arkistojen ja antologioiden kätköissä lymyää varmasti vielä lisää hengentuotteita, koska Esther Calvino kommentoi esipuheessaan, että niistä on tähän kokoelmaan valittu vain osa.