Kun romaanilla on nimenä Ensirakkaus ja kun kirjoittaja on 1800-luvun alun mestari, lukijassa herää heti romanttisia mielikuvia. Toki Ivan Turgenev kehittelee pienoisromaanissaan ensirakkauteen liitettyä viattomuuden aihetta – mutta vain tuodakseen sen rinnalle toisenlaisen rakkauden. Tuosta intohimoisesta rakkaudesta tarinan 16-vuotiaalla kertojalla ei kuitenkaan ole kuin hämärä aavistus.

Turgenevin luoma asetelma on tehokas: tietämätön ja viaton kertoja saa todistaa, kuinka hänen neitonsa joutuu aivan toisenlaisen, intohimoisen ja traagisen rakkauden vietäväksi. Ehkä Mihkail Bahtin viittasi tämänkaltaisiin asetelmiin sanoessaan, että Turgenev kirjoittaa yksiäänistä kieltä niin, että sen alta paljastuu vieraan maailman toinen ääni.

Turgenev kirjoittaa klassista lausetta Vaikka se on jotenkin aristokraattisen ’yksiäänistä’, sitä on miellyttävä lukea. Keli on nykyaikaiseen sanontaan verrattuna vierasta ja kaunista. Martti Anhava on uudessa käännöksessä karsinut kielestä on turhan vanhahtavuuden, mutta lauseet ovat yhä klassisen retoriikan mukaisia.

Klassinen malli näkyy esimerkiksi siinä, kuinka ensi näkeminen on kuvattu. Kohtaaminen on tehty koko tarinan avainkuvaksi. Siinä nuori mies, jota kiehtoo vain metsästys, oivaltaa, mitä nainen voi olla. Kaunotar on puutarhassa leikkimässä neljän nuoren miehen kanssa, ja leikkiin kuuluu, että tämä näpäyttää heitä kukkasilla kasvoihin:

’Nuorukaiset työnsivät otsansa niin auliisti tarjolle ja tytön liikkeissä (näin hänet sivulta päin) oli jotain niin lumoavaa, käskevää, hivelevää, ilkamoivaa ja herttaista että olin huudahtaa hämmästyksestä ja mielihyvästä, ja tuntui että olisin heti paikalla antanut kaiken maailmassa, jos nuo ihastuttavat sormet olisivat antaneet näpäyksen minunkin otsaani.’ (s 17).

Pian myös nuorukainen pääsee mukaan neidon seuraleikkeihin. Koko ajan tarinassa kulkee kuitenkin pohjavireenä se, että poika ei taida tietää, mistä on kyse. Naisella on paljon kosijoita, monet heistä ovat kumman iäkkäitäkin.

Vielä pahempaa on, että kohta kertoja alkaa aavistaa olevansa pelkkä sivuhenkilö jossain suuremmassa rakkauskertomuksessa. Tuon vahvemman rakkauden sankariksi paljastuu – pahin mahdollinen kilpailija – oma isä. Tämä käy naimassa neitoa öisin.

Kuvaako Turgenev trauman vai nuorukaisen kypsymisen prosessin? Molempia käsityksiä on esitetty. Turgenev itse on sanonut pienoisromaania omaelämäkerralliseksi. Hänen isänsä oli komea ja rahasta naimisiin mennyt upseeri, joka omistautui seuraelämälle. Teos kuuluu Turgenevin myöhäisvaiheeseen, hän sanoi halunneensa palata siinä erääseen nuoruuden muistoon.

Ensirakkaudessa isä vielä voittaa pojan. Parin vuoden kuluttua Turgenevin pääteoksessa Isät ja pojat (1860) isähahmoja vastaan nousevatkin sitten vihaiset nuoret miehet. Heissä ei ollut enää viattomuutta, eivätkä he kunnioittaneet auktoriteetteja. Heitä varten Turgenev loi aivan uuden sanan – nihilistit!

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa