Takaperinlukua

Kriittinen ja nurinkurinen asenne yhteiskuntaan ja maailmaan voi olla hauskaa. Tällaista tulkintaa pisaroi pöydälle, kun lehteilee J. K. Ihalaisen 33. runokokoelmaa Takaperinlukua. Tässä kohtaa on pakko tarkentaa, että luin kokoelman etuperin.

Järjestys ja ennakointi eivät riitä, kun karnevaalikaaos iskee, varoittaa Ihalainen. Hän antaa kyytiä rutiinille, sivaltelee arkijärkeä vappupiiskalla ja hirnuu poroporvareille, jotka koettavat väen väkisin mitata, punnita ja lokeroida todellisuutta. Ihalaisen, vanhan vastakulttuurivelmun runoratsu ei tunnu lihovan ja laiskistuvan. Päinvastoin se on pakkasenkestävä ja maatiaisrotua; poeettinen polle kulkee vastakelloon ja -karvaan, vaikka onkin kellokas, ei ilman itseironiaa: ”Yhden miehen sodassa on se etu / voi tähdätä kaikkea mikä liikkuu. / Silti, jokin mättää”.

Maailmankuvan kalkkiviivoilla

Kokoelman ensimmäinen osasto piirtelee maailmankuvan lähtötelineet, asenteen, josta käsin tihrustetaan. Ikään kuin laulajan alkusanoiksi keskeislyyrinen runominä lurittaa: ”niin millä kielellä laulaisin runoni / millä kielettömällä / minun napani soittaa / vatsarumpua / minun kyrpäni / soittaa pilluselloa / minun otsani laulaa / kävelylaulua”.

Vitalistinen villi-immeinen hihittelee globaalikapitalismin mielettömyyksille. Se on ehkä myös eksyksissä neuroottisen eksaktissa nykymaailmassa: ”Askelteni pituus muuttuu alinomaa”.

Maantieteellisesti runoissa liikutaan Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa, vaikka maksettuja elämyksiä rohmuava ”turisti” onkin Ihalaiselle kauhistus. Kokoelma on eri teemojen ja tyylikeinojen noutopöytä, jonka neljä osastoa on rajattu tiukasti eroaviksi tyylillisiksi ja temaattisiksi kokonaisuuksiksi. Osastojen motot on lainattu Marco Pololta, Rene Char’ilta, Tristan Tzaralta tai Paul Therouxilta. Muutamia hajamietteitä on mukana, samoin teemojen toistoa, eivätkä kaikki ajatukset ole tuoreita, mutta nämä ovat vähäisiä säröjä.

Koeteltua ja verestä

Takaperinlukua tarjoaa Ihalaisensa lukeneille tunnistamisen elämyksiä. Ihalaisen runot tuntuvat usein rakentuvan tietyn ydinlauseen tai lausekuvion varioimiselle. Ikään kuin loitsumaisesti. Tästä syntyy varsin sinfonista vyörytystä, messua ja kolinaa. Tämä runous ei ole riippuvaista hakukoneista tai muista muoti-ilmiöistä. Se vielä puuttuisi, että Ihalainen alkaisi poststrukturoida postmoderneja kielipelejä.

Vuodesta 1978 omakustannerunoutta myllystään lingonneen Ihalaisen lyriikka ei ole taideinstituutioiden saleihin kelvannut. Ei sittenkään vaikka Ihalainen on totaalirunoilija: hän kirjoittaa, käyttää painokonetta, heittää runokeikkaa ja myös myy kirjojaan, usein kädestä käteen. Laajempaa julkisuutta Ihalainen sai oikeastaan vasta 2003 Sammakon julkaistessa miehen valitut runot ja elämäkerran. Myös jatkossa Ihalaisen runous taitaa olla liian täynnä pyrstösulkia suurelle yleisölle – ja hyvä niin. Vuosien varrella Ihalainen on soveltanut runoissaan monenmoista: puheen rytmiä, sateen rytmiä, kulttuurisia viitteitä, eri kieliä, rummutusta, äännerunoa, proosarunoa, suggeestiivisia sanalistoja, outouttamista, surrealismia.

Tuoretta sävyä on myös Takaperinluvussa. Esimerkiksi kolmas, tyylillisesti erottuva osasto esittelee kiteytyneen Ihalaisen. Osaston runot asettuvat jonnekin paradokseja viljelevien aforismien ja minimalististen aistikuvien välimaastoon. Tuomasanhavalaisen ”puhtaan kuvan” modernismin kämmenenjälki erottuu. Runoissa on ironisia totuudentöräyksiä mutta myös kokoelman vakavinta antia: ”Järjestelmä on korvannut ystävät, / parantajat, saarnaajat ja suvun. / Sielunnuohoojat ulkoistaneet / jopa noen”. Runojen ääni on kantava ja karsittu. Runojen puhuja antaa asioille niiden oikeat nimet, koska ei tiedä vääriä nimiä, siinä hänen rajallisuutensa.

Kritiikin sietämätön keveys

Ihalaisen kulttuurikritiikki ei ole ahdistunutta, poliittisiin vartiotorneihin jähmettyvää kilometriviestintää eikä itseriittoista oksennusta vaan tarkasti, jänteellä kierivää kuperkeikkaa. Ihalainen tähdentää kokemisen iloa vastapainona abstraktille informaatiolle, jota nykyaika tuntuu pursuvan. Runoissa on itseironian lisäksi myös nöyryyttä maailman edessä: ”Huomaan ohittaneeni / oleellisen / vuoret kasvavat / minä en”.

Pohdiskelevien runojen lomaan liukuu kertovia runoja, tarinaa isketään esimerkiksi Neiti Säästä. Runo ”Istuvat ei tanssi” on satiirinen oodi tuoleille, se näyttää teknologian kulisseissa toikkaroivan ihmiseläimen alastomimmillaan. Runojen todellisuudessa puut ovat toisinajattelijoita, kun koneiden armeija vyöryy.

Nykylyriikan hakkuuaukealla Ihalaisen hengenheimolaiset seisovat harvassa. Ehkä Santtu Puukan tai Ville Hytösen runoissa on samaa temaattista kaskea, ehkä Seppo Järvinen soittaa läheistä tyylikannelta, ainakin uusimmassa kokoelmassaan Lintu korvassa (Enostone 2004).

Takaperinluvun viimeisessä osiossa keskeislyyrisyys vahvistuu. Eräs suosikeistani on upea runo menetetylle rakastetulle; runo alkaa kuin kansanlaulu: ”Älä etsi minua syvältä metsästä / sillä olen eksynyt ja suohon vajonnut”.

On liian helppoa sanoa, että mestari osaa. Kyse ei oikeastaan ole osaamisesta vaan taidottomuudesta kirjoittaa turhia sanoja – sellaiset toisenlainen, osaamisellaan keikistelevä runoilija koettaa piilottaa kulttuuriviitteiden ja kielipelien mainosvalojen varjoihin. Ihalaisen ei tarvitse pinnistellä, runo astuu pakotta kuin vuorivuohi.

Kokoelman kuvituksena on virolaisen Peeter Lauritsin surrealistisia valokuvia.