Kaupunki nimeltä Onitsha

Vuoden 2008 Nobelin kirjallisuuspalkinnon myöntäminen J. M. G. (Jean-Marie Gustave) Le Cléziolle toi edellisen vuoden valinnan – Doris Lessingin – tavoin kansainväliseen kirjalliseen keskusteluun mukaan usein laiminlyödyn afrikkalaisen näkökulman. Toki valinnat suosivat jälleen eurooppalaisiksi katsottavia kirjailijoita.

Nizzassa 1940 syntynyt Le Clézio vietti osan lapsuudestaan Afrikassa. Kaupunki nimeltä Onitsha tarjoaa innostavan, jopa hurmioituneen kuvauksen siitä, miten lapsi ja etenkin kasvuiässä oleva poika tekee vieraasta ja vaaralliseksikin varoitetusta ympäristöstä omansa. Samalla kerrontaan limittyy aikuisen näkökulma, joka on usein kriittinen ironisessa terävyydessään. Matka- ja kehityskertomuksen tavoin etenevä pieni, alun perin 1991 ilmestynyt romaani (Annikki Sunin suomennos 1994) avaa silmät huomaamaan, että viime vuosina usein ainoana edistyksen mahdollisuutena nähty globaalistuminen ei ole ratkaissut maapallomme ongelmia.

J. M. G. Le Clézio punoo hienosti romaaninsa jänteeksi vuosien 1948 ja 1968 välisen kehityksen. Fintan-pojan matkustaessa Maou-äitinsä kanssa ruostuneella Surabaya-laivalla Nigerin suistossa, nykyisessä Nigeriassa, sijaitsevaan Onitshaan eletään kolonialismin viimeisiä vuosikymmeniä. Fintanin asuessa jo aikuisena Lontoossa hän kuulee vuonna 1968 uutisia Biafran epätoivoisesta itsenäistymisyrityksestä ja Onitshaan kohdistuneista pommituksista.

Afrikkaan Fintan muuttaa Geoffroy-isänsä luo, joka työskentelee siirtomaatavaroita Eurooppaan välittävässä firmassa, jonka nimi on ironisesti United Africa. Fintanilla ei ole onneksi kuvitelmia uudesta elämästään. Siksi hän sopeutuukin hyvin. Maoun perieurooppalaiset, romanttiset käsitykset sen sijaan hälvenevät:

”Surabayalla hän oli kuvitellut savannit, gasellilaumat loikkimaan ruskeaan ruohikkoon, metsät kaikumaan apinoiden ja lintujen huudoista. Hän oli kuvitellut alastomat villi-ihmiset sotamaalauksessa. Seikkailijat, lähetyssaarnaajat, tropiikin näännyttämät lääkärit, sankarilliset opettajattaret. Mutta Onitshasta hän olikin löytänyt tylsien ja pikkumaisten virkamiesten yhteisön naurettavissa kostyymeissä kypärät päässä tappamassa aikaa bridgen, juomisen ja toisten vakoilemisen parissa ja heidän kunniallisiin periaatteisiin piintyneet vaimonsa laskemassa rahoja ja puhumassa tylysti palvelijoilleen ja odottelemassa paluulippua Englantiin.”

Fintanin suhtautuminen on täysin erilainen: ”Afrikka polttelee kuin salaisuus, kuin kuume.” Hän tutustuu paikallisen kalastajan poikaan Bonyyn, joka puhuu hänen kanssaan pidginenglantia. Bonyn tavoin Fintan ryhtyy kulkemaan maastossa ilman kenkiä ja sukkia. Hän oppii pitämään iltapäivän ukkosmyrskyistä ja tajuaa ajattelemattomuutensa Bonyn toruttua häntä termiittikekojen hävittämisestä: ”Tässä on jumala!” Ilman termiittejä maa tuhoutuu. Nolojen kokemusten kautta Fintan oppii elämään sopusoinnussa luonnon kanssa.

Vahvasti omaelämäkerrallisen romaanin loppupuoli kuvaa Afrikasta lähtemisen vaikeutta. Fintan haluaa vielä kerran olla ympäristönsä ja sen luonnon kanssa yhtä. Kuin symbolitekona hän tahrii itsensä punaiseen multaan ja puhuu luontokappaleille. Kaikki tuntuu juuri nyt ihmeellisen suurelta, vaikka afrikkalaisille koittaa aivan tavallinen uusi päivä. Sateen alkaessa hän riisuutuu ja juoksee kylän lasten tavoin suorastaan ahmien kaatosadetta kaikilla aisteillaan. Viimeistä päivää hän tuntee itsensä vapaaksi. Kotona hän ei voi ymmärtää äidin katkerin sanoin ilmaisemaa väsymystä ja halua lähteä pois: ”Tahtoisin niin olla kaukana täältä, tahtoisin että kaikki olisi ohi.”

Afrikka kaipuun kohteena

Kaupunki nimeltä Onitsha päättyy kaihoisiin, yhden maailman lopun tunnelmiin. Englantilaistuneesta Fintanista tulee sisäoppilaitoksen kasvatti ja myöhemmin opettaja. Tullakseen kaveripiirissä toimeen hänen on unohdettava Afrikka. Hänen on tehtävä valintansa. Eurooppa ja Afrikka ovat eri maailmoja.

Le Clézion aiempi Afrikka-romaani, 1980 ilmestynyt Autiomaa (Marjatta Ecarén suomennos 1984, uusintapainos 2008), luo sekin vahvan jännitteen Euroopan ja Afrikan välille. Maurien jälkeläinen, kaunis Lalla, päätyy Pohjois-Afrikasta Ranskan Marseilleen ja saavuttaa eurooppalaisten parissa menestystä. Lukutaidottomanakin hän tajuaa, että häntä käytetään vain hyväksi. Hän päättää palata autiomaahan synnyttämään lapsensa viikunapuun varjossa.

Romaanin nykyhetkeen sujuvasti limittyvä, 1900-luvun alkuun sijoittuva aikataso kuvaa pohjoisafrikkalaisten berberien elämää. Le Clézio punoo eeppisesti laveana panoraamana avautuvaan romaaniin värikkään juonen, jossa tarinat polveilevat yhtä vapaasti kuin niiden kertojien taival pitkin autiomaata: ”Maan päällä ei ollut mitään muuta, ei mitään eikä ketään. Autiomaa oli synnyttänyt heidät, ei heillä ollut muuta tietä. He eivät puhuneet mitään. He eivät toivoneet mitään. Tuuli kulki heidän ylitseen, heidän lävitseen, ikään kuin dyyneillä ei olisi ollut ketään.”

Le Clézion runollisessa kuvauksessa afrikkalainen autiomaa on maapallon viimeinen vapaa alue, jossa ihmisen lait eivät päde: ”Tämä maa oli kiven ja tuulen, skorpionien ja hyppyrottien, jotka osaavat piiloutua ja kadota kun aurinko polttaa ja yö jäätää.”

Autiomaa on ylistys todellisille nomadeille, joiden elämänmuoto on katoamassa. Lopussa romaanin kertoja menettää näkyvistään ”viimeiset siniset miehet”, autiomaan kulkijat, kangastusten taakse: ”Ei ollut loppua vapaudelle, se oli laaja kuin maan lakeus, kaunis ja julma kuin aurinko, hellä kuin veden silmä.”

Esikoisromaaninsa Raportti Aatamista (1963, Olli-Matti Ronimuksen suomennos 1965) esipuheessa Le Clézio esitti kuin ennustuksena myöhemminkin pätevän kirjailijanohjelmansa: ”Mielestäni kirjoittaminen ja kommunikoiminen on kykyä saada kenet tahansa uskomaan mitä tahansa. Ja vain jatkuva sumeilemattomuus voi murtaa välinpitämättömyyden, yleisön suojamuurin.”

Totta ja tarua yhdistävillä romaaneillaan Le Clézio yllättää jatkuvasti lukijansa ja kannustaa tätä aktiiviseksi maailman tarkkailijaksi silloinkin, kun välinpitämättömyyteen vajoaminen tuntuu helpoimmalta ratkaisulta maailman loputtomien ongelmien painaessa mieltä. Ruotsin Akatemia luonnehti palkintoperusteluissaan kirjailijaa ”vallitsevan kulttuurin ulkopuolisen ja alapuolisen inhimillisyyden tutkijaksi”. Laittamattomasti sanottu. Ennen Nobel-palkintoa Le Clézion proosaa oli julkaistu suomeksi vain viiden kirjan verran jokseenkin harvaan tahtiin. Toivottavasti aukot täyttyvät nopeasti. Kyseessä on kaikkea muuta kuin ”vaikea” kirjailija.