Puhu Eevalle

Toimittaja J. P. Pulkkisen (s. 1959) neljäs kaunokirja on tyylikäs pienoisromaani Puhu Eevalle. Sukupolviromaani kertoo erikoisesta perheestä, jossa mikään ei tunnu olevan kohdillaan.

”Me synnymme täydellisinä mutta kuolemme keskeneräisinä.” (s. 213)

Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen Eero, joka on tehnyt vaikuttavan uran musiikkibisneksessä. Eeron maailma kuitenkin kääntyy ylösalaisin hänen saatuaan syöpädiagnoosin. Aggressiivinen syöpä on viemässä miehen mennessään, ja romaanin alussa Eero saa kuulla hoitojen loppumisesta. Romaanin keskeisiksi aiheiksi määrittyvät kuolema ja sen kohtaaminen.

Romaanin keskeiseksi aiheeksi määrittyy kuoleman kohtaaminen.

Kerronnan keskiöön pääsee myös kaksi naista: Eeron äiti Eeva sekä tytär Aino. Eeron alkoholisoitunut ex-vaimo Merja puolestaan on kaiken aikaa taustalla. Vaimoa enemmän kertoja mainitsee välillä Myrnaa, ruotsalaista musiikkitähteä, jonka managerina Eero on toiminut menestyksellisesti.

Eero suhtautuu lähestyvään kuolemaansa kevytmielisesti, vaikka on sairastanut jo puoli vuotta.

”Minä olen elänyt hyvin. Eikö se riitä?” (s. 10)

Kuoleman lähestyminen kuitenkin vie Eeroa vääjäämättä perheensä pariin, mutta millaisin tuloksin? Sekä äiti että tytär ovat valovuosien päässä, vaikka asuvat samassa kaupungissa. Mennyt menestys menettää merkityksensä, kun sitä mitataan saavutuksilla läheisten ihmissuhteiden suhteen. Kansainvälinen musiikkibisnes on vienyt Eeroa kuin lastua laineilla, eikä hän ole tajunnut muuta kaivatakaan.

Palomiehenä työskentelevä Aino on elänyt koko elämänsä isästään irrallaan, joten hän ei halua tutustua isäänsä sen enempää. Eero, Eeva ja Aino ovat jäseniä perheessä, joka ei ole koskaan toiminut perheen tavoin.

Eeva taas on itse rauhallisuus, toimistosihteeri, joka osaa kuunnella kaikkia kaikkialla. Hän on jäänyt leskeksi 28-vuotiaana ja elänyt sen jälkeen yksinhuoltajana. Myöhemmin hän on saanut aviotarjouksen toimitusjohtajalta, joka on hänen esimiehensä ja kymmenen vuotta vanhempi. Eeva on kuitenkin kieltäytynyt. Jälkikäteen hän on enemmän kuin tyytyväinen ratkaisuunsa:
”Toimitusjohtaja kosi minua, minä kieltäydyin, sillä minä tiesin jo Ainosta ja minä halusin ennemmin Ainon kuin hänet ja molempia en voinut saada. Hyvä, että kieltäydyin. Olisin nyt kaksinkertainen leski, olisin kaksinkertaisesti yksin.” (s. 131).

Elämä eri käänteissään on opettanut Eevaa sekä voittamaan että häviämään. Hänen sosiaaliset taitonsa ovat niin hyvät, että hän puhuu puolelleen niin esimiehet, sielunpaimenet kuin asiakaspalvelijatkin. Eeva suhtautuu myös kuolemaan tasapainoisesti: sen nyt vain on tultava vastaan. Hän epäilee viimeiseen asti, ettei poika kuole vakavaan sairauteensa, vaan viime hetkellä löytyy hoito joka tepsii.

Eerolle taas kuolema on mysteeri, jota hän on aina väistänyt. Sitten Eero ajaa omakotialueella kissan ylitse ja hautaa luontokappaleen kauas toisaalle. Samalla miehelle selviää jotain olennaista omasta hautauksestaan, joka häämöttää nurkan takana.

Jättibrändin metsästys

Menestys sulkee romaanihenkilön yksinäisyyden vankilaan. Eero ei avaudu kuin tutulle taksikuskille ja pankkivirkailijalle. Kun Eero tarvitsee kyytiä, hän ei aja itse vaan soittaa Maukan paikalle. Vasta hieman ennen kuolemaansa Eero tajuaa olevansa kotoisin samalta seudulta kuin taksikuski. Miksei hän ollut sitä ennen tajunnut?

Jättiläismäinen brändi kasvaa romaanissa itsetarkoitukseksi, koska se liikuttaa massojen mielikuvitusta. Ennen kuolemaansa Eero pääsee kurkistamaan rahan tuolle puolen henkilöihin ja ilmiöihin, joille mammona on merkityksetöntä. Tässä kirkastuu Pulkkisen henkilökuvauksen eetos ihmiskuvista, jotka eivät ole oikeita vaan yhteisesti sovittuja ja sellaisina hyväksyttyjä:
”Raha ei enää ollut ratkaiseva kysymys, ratkaisevaa oli päästä osaksi oikeaa tarinaa. Meitä hallitsevat mielikuvituksen luomat olennot, jotka kohoavat kuin maalauksen koira alareunasta ja valtaavat pian koko kuvan, täynnä toivoa, uskallusta ja oikeassa olemisen vakuuttavuutta.” (s. 175)

Pulkkisen lause on tiivis kuin oviaukon eristenauha.

Eerolle varsinainen henkilötarina on ollut Myrna, jonka brändiä hän on ollut itse rakentamassa. Eero aistii Myrnan tarinassa kuolemattomuuden siemenen, koska hänen tarinansa käy kaupaksi artistin kuoltuakin. Menestyksensä huipulla Myrna on kuitenkin yksinäisistä yksinäisin. Kun Myrnan elämä loppuu lyhyeen, vastustamaton suru lyö Eeroa päin kasvoja kuin ruoska. Kun Eero vuorostaan kuolee, Myrnan popmusiikki säestää miehen hautausta. Summa summarum: brändit eivät tee onnelliseksi.

Hetkeä ennen kuolemaansa Eero huomaa kauhukseen, ettei hänellä ole Ainolle minkäänlaista tarinaa. Onko tytärtä ollut hänelle koskaan olemassa? Entä hänen tarinansa tytön suhteen – onko hän koskaan ollut isä vai ei?

Repliikkiviivoja romaanissa ei ole. Kun Pulkkisen lause on lisäksi tiivis kuin oviaukon eristenauha, lukeminen on hidasta ja vaivalloista. Pulkkisen yksityiskohtaisen romaanikerronnan tyylilaji havainnollistuu, kun Eero puhuu häntä ymmärtämättömille amerikkalaisille:
”Eero puhui improvisoiden, itseään innostaen. Hän kompasteli ja nauroi, teki niistä jutun. Hän tarttui lauseisiin, ilmeisiin ja eleisiin, nappasi ilmasta linkkejä.” (s. 139)

Toimittajan töissä harjaantunut kielenkäyttö on Pulkkisen ehdoton vahvuus myös kaunokirjailijana. Kieli soljuu eteenpäin kuin lasikuitupaatti kuohuvassa koskessa. Sanasto on rikas, havainnollinen ja selvä. Pulkkinen ei malta olla kirjoittamatta myös kulttuuritoimittajista karikatyyrimäisiä romaanihenkilöitä.

Äänimaisemat ovat aina olleet tärkeitä Pulkkiselle, jolla on takanaan pitkä ura radiotoimittajana. Puhu Eevalle yhdistelee kiintoisasti kirjallisuutta, musiikkia ja elokuvaa. Pulkkinen kirjoittaa itselleen tutuista taiteenlajeista kuin pitkäaikaisista ystävistään, tutuista tuntemattomille.

Pyöreä aika

Kaikki tapahtuu yhden viikon aikana. Aika ei romaanissa ole niinkään lineaarinen vaan syklinen. Pulkkisen kerronta tuntuu polkevan paikallaan muuttuen yksitoikkoiseksi toistoksi. Kirjailija kuitenkin hakee kerrontaansa supertekstimäistä tenhoa lähestymällä Oksasia kehämäisillä tapauskuvauksilla ja pyörittämällä asioita ja henkilöitä eri näkökulmista. Ajan pysähtyminen korostaa varsinaista aihetta eli kuoleman lähestymistä.

Toimittajan töissä harjaantunut kielenkäyttö on Pulkkisen ehdoton vahvuus myös kaunokirjailijana.

Kirjailijan kyky luovaan kielenkäyttöön havainnollistuu itseironisesti kohtauksessa, jossa Eero matkustaa USA:han ja joutuu käyttämään englantia paineistetussa mielentilassa:
”Kiitin isovanhempiani ja kielikurssia siitä, että sanoja tuli. Jos oikeaa ei löytynyt, keksin kiertotien ja havaitsin että toiset sanat ovat sivuovia, joista pääsi samaan rakennukseen. Vaikka matkaa tuli enemmän niin myös vauhtia oli enemmän.” (s. 116)

Pulkkisen romaanissa kuolema lähestyy vääjäämättä, mutta mikä onkaan loppujen lopuksi Eeron suhde kohtaloonsa? Eero kehittyy kamaluuksien äärellä kypsemmäksi. Henkilökuvaus muuttuu loppua kohti katarttisemmaksi: tavallaan lähestyy vapautus, ei katastrofi.

Perhekuviot nurin

J. P. Pulkkinen oli vuonna 1979 perustamassa Päät-yhtyettä ja vuonna 1983 Keba-yhtyettä. Helsingin yliopistossa kirjallisuutta ja teatteritiedettä opiskellut mies valmistui filosofian kandidaatiksi 1989. Hän on työskennellyt toimittajana Yleisradiossa vuodesta 1990.

Pulkkinen tunnetaan toimittajana muun muassa radion ohjelmasarjoista Timanttien jäljillä, Television tiiliskivet ja 12 kertomusta liikkeestä. Televisioon Pulkkinen on ollut tekemässä muun muassa henkilökuvasarjaa Ammatti: suomalainen kirjailija, joka esitteli 30 suomalaista kirjailijaa. Sarja sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon 2003. Vuoden 2012 lopulla valmistui Pulkkisen ohjaama ja käsikirjoittama TV-elokuva Oiva, pöytä ja Kaj Franck. Se voitti vuoden 2012 parhaan kulttuuriohjelman KOURA-palkinnon.

Miten sellainen onni voi järkkyä, jota ei ole ollut olemassa?

Kaunokirjailijana Pulkkinen on julkaissut tähän mennessä kolme romaania sekä novellikokoelman. Pulkkisen esikoisromaani Ohi liitävä enkeli julkaistiin vuonna 2004, novellikokoelma Minä, Laura ja Cary Grant 2006 ja romaani Kaikki onnelliset perheet 2008. Syksyllä 2011 ilmestyi musiikkia ja omaelämäkertaa yhdistelevä teos Pieni kaistale maata.

Perhekuvioiden keikuttaminen on ollut tärkeä aihepiiri Pulkkiselle kaunokirjailijana. Esimerkiksi Kaikki onnelliset perheet kertoi onnettoman parisuhteen tunnuspiirteistä ja ratkaisuvaihtoehdoista. Myös tässä teoksessa tähyttiin kysymystä, miten sellainen onni voi järkkyä, jota ei ole ollut olemassa. Kun Puhu Eevalle on sukupolviromaani, Kaikki onnelliset perheet taas keskittyi erilaisten perheiden esittelyyn ja erittelyyn.

Ituja novelleissa

Faktan parissa lähinnä askaroiva Pulkkinen julkaisi sanataidetta viime vuosikymmenellä parin vuoden välein, tällä vuosikymmenellä harvemmin. Vaikka esikoisromaani Ohi liitävä enkeli toi Pulkkisen esille myös kaunokirjailijana, vasta hieno novellikokoelma Minä, Laura ja Cary Grant antoi ymmärtää, että Pulkkinen osaa tehdä myös huomionarvoista fiktiota.

Jotkut uutuusromaanin aiheista ja henkilöistä ovat olleet idullaan jo Pulkkisen novellikokoelmassa. Esimerkiksi yksi Pulkkisen novellihenkilöistä on konserttijärjestäjä, joka hallitsee loistavasti suhteet lehdistöön, radioon ja levy-yhtiöihin mutta ei saa kiinni politiikasta, estetiikasta tai korkeammasta ajattelusta. Toisaalla kokoelmassa tavataan ammattivalokuvaajan vaatimaton leski, joka on nähnyt myös kuuluisuuden taakse. Toisaalla tavallinen kadunmies nähdään selvittämässä vaimonsa suhdetta iskelmätähteen.

Monipuoliset, loppuun asti ajatellut kielikuvat ovat olleet Pulkkisen tavaramerkki. Kaunokirjallinen kerronta on kypsynyt koko ajan tyylikkäämmäksi, vaikka se on samalla vaikeutunut silmiinpistävästi. Värikylläisesti nykymaailmaa kuvaava Pulkkinen tavoittaa varsin hyvin myös romanttisen tyylilajin. Synkän perhetarinan melankolinen pohjavire koskettaa syvältä ja perusteellisesti. Suuri tarina on saanut tiiviin muodon.