Muurahaispuu

Lähiöt peittivät suomalaisen kirjallisuuden perinnemaiseman jo 1960-luvulla. Niin kauan kuin maaseutu jatkoi tyhjenemistään eivätkä uudet ikäluokat vaivatta sopeutuneet kaupunkeihin, lähiöitä kuvattiin vierauden ja vieraantumisen tyyssijoina.

Vasta 1990-luvulla suomalaiset lähiöt saivat uuden patinakerroksen. Keittiöt ja kellarit muuttuivat nostalgian kohteiksi, pihaleikit paljastivat tulevia luokkarajoja.

Lähiölapsuuden nostalgiaan kytkeytyy myös J. Pekka Mäkelä uusi romaani Muurahaispuu. Kirjan tarina on sinänsä tuttu ja yksinkertainen, mutta nostalgian mahdollisuuksista otetaan kaikki irti. Päähenkilön traumaattinen sukuhistoria limittyy kansakunnan historiallisiin umpioihin, sotien aiheuttamiin veljesriitoihin.

Tapahtumilla on sentään tiiviisti rajattu aikansa ja paikkansa. Keski-ikäinen minäkertoja, Kari Lännenheimo, saapuu tyhjentämään lapsuuskotinsa Kontulan kerrostalolähiössä kesällä 2011. Tapahtumat on ajoitettu tarkasti, kun paranoidinen tunnelma lähiössä piileskelevästä terroristista saa vahvistusta Norjan joukkosurman uutisoinnista ja sen vaikutuksesta kertojan lähipiiriin.

Kontula asuinympäristönä tulee ikuistetuksi niin tarkkaan kuin romaanin moninaiset kerrontakeinot antavat myöten. Kuvauksen keskelle on upotettu anekdootteja, jotka liittävät Kontulan laajempaan historiaan:

”Kerron Harri Holkerista, joka 1970-luvun lopussa hermostui Kontulan talojen kohennus-, elävöittämis- ja maalausprojektiin, jossa taloista tehtiin entistä värikkäämpiä, ajan tyylin mukaan. Hän piti poliittisena vainona, että heidän talonsa koristeltiin nimenomaan punaisella maalilla, ja nosti metelin.” (s.72)

Nukkumalähiö on virtuaalilähiö

Proosan kaupungistumista tutkinut Raoul Palmgren on arvellut ensimmäiseksi kotimaiseksi lähiökuvaukseksi Marja-Liisa Vartion romaania Kaikki naiset näkevät unia (1960). Vaikka miljöönä on rivitalolähiö, on siinä, samoin kuin kirjan duunaripitoisilla seuraajilla (Pennanen, Salama, Ruuth), aiheena asuinpaikan umpioima elämänpettymys.

Viimeistään 2000-luvulle tultaessa identiteetin ja asuinpaikan yhteys on kuitenkin muuttunut niin tulkinnanvaraiseksi, ettei moista analogiaa saisi puristettua proosan keinoilla. Nykypäivänä ihmisten oletetaan viettävän niin monella tapaa sosiaalisesti verkottunutta elämää, että virtuaalinen elintila avautuu fyysisen ympäristön päälle.

Ja tällaisena myös Mäkelä avaa 2000-luvun virtuaalilähiön. Musiikkiin liittyvistä motiiveistaan tunnettu Mäkelä rakentaa nukkuvan lähiön aivoituksista monologien kuoron, jota minäkertoja yrittää ymmärtää valveilla ollessaan. Tätä virtuaalista lähiötä selitetään scifille tyypillisesti tieteellisillä spekulaatioilla, joita ei niitäkään kehitellä enempää kuin lähiörealismi antaa myöten. Päähenkilö Kari nuhtelee itse itseään spekulaatioista, jotka selittäisivät nukkuvan lähiön kommunikoivan ”magneettiaistilla” ja peilineuronien aktivoitumisella seinien lävitse.

Kari tunnustaa kiinnostuksensa muurahaisiin juontuvan siitä, että ne käyttäytyvät eri tavoin olleessaan yksin tai ryhmässä. Romaani antaa epäsuorilla vihjeillään ymmärtää, että kekoasuminen pakottaa ihmisetkin niin lähekkäin, että nämä alkavat muurahaisten ja kaljurottien tavoin toimiskella epäitsekkäästi – kuitenkaan keksimättä mitä yhteisöä palvelisivat.

Virtuaalilähiön merkitystä painottaakseen on Mäkelä liittänyt kerrontaan myös sosiaalisen median seinäpäivityksiä. Ehkä nykypäivän prosaisti ei muutoin osaa selittää henkilöidensä julkista merkitystä kuin antamalla näille naamakirjaelämän?

Lähiö kuin muurahaiskeko

Neljällä tieteisromaanilla (2004–2009) ansioitunut Mäkelä käyttää tarinansa keskeisenä vertauskuvana, romaanin nimeä myöten, muurahaispesää.

Muurahaiset ovat olleet suosittu vertauskuva tieteisfiktiossa niissä yhteyksissä, joissa on haluttu korostaa elämänmuotojen kohtaamattomuutta ja keinoja ratkaista eri tavoin, kollektiivisesti tai yksilöllisesti, asuinympäristön ongelmat. Näissä yhteyksissä muurahaislajia on käytetty myös työväenluokan vertauskuvana; eräänkin arvion mukaan Karl Marx oli muuten oikeassa mutta erehtyi vain lajista puhuessaan muurahaisten sijaan ihmisistä.

Ihmiset ryhmittyvät toisilleen vieraiksi lajeiksi.

Myös Mäkelän romaanissa ihmiset näyttävät ryhmittyvän toisilleen vieraiksi lajeiksi. Etenkin äärioikeistolaiset, joihin kirjassa annetaan varsin etäinen ja fantisoivakin näkökulma, kuvaillaan ryhmäksi, jolla ei ole kosketuskohtaa muiden ryhmien elämäntapaan. Mäkelä tarjoaa vihjeitä kokonaiskuvan ymmärtämiseen henkilöiden dialogissa, mikä tietysti sopii kirjan ideaan: parviäly voi tulkita omia konfliktejaan vain dialogissa, jossa olennaista ei ole johtopäätös vaan keskustelun jatkuminen.

Jää siis lukijan varaan tulkita, että kaikki aggressiivisesti käyttäytyvät miesryhmät ovat päähenkilöiden mainitsemia, keskinäisellä sodankäynnillä itsensä hävittäviä ”jälkiabortoituja”. Vain romaanissa voi heitellä huolettomasti kytemään jääviä ajatuksia ja tilastollisia ”totuuksia”, joiden mukaan kaikki kouluampujat ovat kotoisin ”autoilun varassa olevilta pienalueilta” (s. 62).

Kirjaimellinen nukkumalähiö

Vertauskuvaa siitä, että betonikekoon ahdettuina ihmisetkin alkaisivat kommunikoida muurahaisten tavoin, kehitellään ja konkretisoidaan dialogeissa. Juonen tasolla idea jää yhtä keskeneräiseksi kuin sukuromaanin ainekset ja laajempi aihelma sotaperinnön merkityksestä nykypäivän ihmisille.

Muistojen pitävyyden tarkistettuaan minäkertojan tarkoitus on jättää Suomi ja siirtyä houkuttelevaan työpaikkaan ulkomaille. Mahdollisuuksia ja motiiveja olisi myös jäämiseen. Lapsuusmaisema näyttäytyy turvallisena, ja yläkerran suopea yksinhuoltaja avaa silmät lähiön nykypäivään.

Kirja päättyy vilpittömään toiveeseen, että kirjaimellinen nukkumalähiö antaa mahdollisuuden ”olla unessa jonkun toisen elämässä”, ”[o]lla hänen kanssaan me”. Se on hieno lopetus kesälle, mutta laimeahko päätös romaanille.