Mikään määrä kirjallisuutta ei riitä selittämään lemmenpolkujen mutkikkuutta, mutta kolme teosta riittää kartoittamaan rakkauden esitykset, romanssin kaavan ja sävyjen kauneuden. Akateemisin näistä oppaista on Roland Barthesin käsikirja Rakastuneen kielellä (1977), draamallisin Marguerite Durasin Hiroshima, rakastettuni (1960), ja klassisin J. W. von Goethen romaani Nuoren Wertherin kärsimyksistä (1774).

Tänä vuonna Wertherin tarinasta on julkaistu somisteltu painos, jossa korean kukkakannen alta löytyy Markku Mannilan makeantuore käännös vuodelta 1992. Rakkauden katekismuksena se olisi paljon hyödyllisempi rippilahja kuin mikään kristinuskon ristiside.

Goethen teos on romanssin oppaista parhaiten tunnettu, ja Wertherkin käsite, rakastuneen ihmisen ideaali, on tuttu niillekin, jotka eivät ole romaania lukeneet. Maailmankirjallisuuden klassikoiden joukossa se lienee sikälikin ainutlaatuinen, ettei klassikkojen sarjaan yleensä pääse pelkällä rakkaustarinalla, vaan taustalle tarvitaan vähintäänkin sukujen tai kansojen välinen selkkaus.

Wertherin tarina on tosiaankin vain sitä itseään, rakastuneen ihmisen lepertelyä intohimon, epätoivon ja kuolemankuvitelmien keskellä. Wertherin kirjoittamien kirjeiden kautta saamme seurata kesän ja syksyn kukoistavan intohimon, talvikauden tasoittavan jakson Wertheristä virkamiehenä ja pakahtuvan epätoivon kevään, joka päättyy ”julkaisijan” kommentteihin Wertherin viimeisistä vaiheista.

Paitsi kirjeromaani Wertherin tarina on matkakertomus valtakuntaan, jossa kaikki saa merkityksen Wertherin tuntemuksesta Lottea kohtaan. Kaikesta Werther raportoi kirjeitse ystävälleen ja kaiken, mitä yhden vuodenkierron aikana tapahtuu, me näemme hänen heilahtelevan tunnetilansa lävitse. Vaikka Lotten aviomies herättää Wertherissä mustasukkaisuutta, ei aviomies, eikä juuri Lottekaan, muodostu kiinnostavaksi henkilöhahmona vaan ainoastaan Wertherin pakkomielteen kohteena.

Kirjan pieni esipuhe ei mitenkään liioittele J. W. von Goethen hahmoa ja hänen romaaninsa merkitystä rakkauskirjallisuudelle. Kysyttäessä selitystä teoksen suosiolle, kuuluu Goethe vastanneen, että hänen nuoruutensa osui yksiin Saksan kypsymisen kanssa. Kun Goethe ja Saksa olivat nuoria, oli romaanikin nuori. Lajityypin mahdollisuus yhdistellä paitsi erilaisia tekstilajeja myös erilaisia elämän alueita edellytti henkilökohtaisen lukukokemuksen korostumista. Romaanista etsittiin yksittäisen ihmisen tarinaa, ja juonen kiemuraisetkin vaiheet voitiin ymmärtää elämänalueiden läpäisemisenä.

Rakkauskertomuksella oli tässä kehityksessä keskeinen rooli. Romanssin lukija oppi tarkkailemaan ensinnäkin tietoisen ja tiedostamattoman toiminnan eroja kuvatussa ja toiseksi erilaisten kertojanäkökulmien luotettavuutta. Romanssit jopa yllyttivät lukemisesta hullaantumiseen.

Wertherin tarinassa pelataan myös lukijan kyvyllä huomioida, mikä henkilöiden toimissa on tiedostamatonta ja miten luotettavana voimme pitää kirjeitse esittäytyvää Wertheriä tai kirjan kehyskertojaa, ”julkaisijaa”. Kirjeiden pursuileva kukkaiskieli alkaa vähitellen vaikuttaa kaksoiskoodilta, joka kätkee sekä viestin että päiväkirjan. Välillähän Wertherkin palaa päiväkirjansa pariin ja hätkähtää, miten tiedostamattoman johdonmukaisesti hän piirittää Lottea.

Seksittömän rakkauden maailma

Epäilemättä kirjetyylissä on myös sellaisia yöpöytäkirjallisuuteen sopivia pastoraalisia ajatelmia, jotka saavat kaupunkilaisen lukijan lämpenemään. Sitäkin huomattavampaa on teerenpeli, jolla lukijalle vihjaillaan kirjeiden korkeakirjalliseen luonteeseen ja Wertherin epäluotettavuuteen romanssinsa raportoijana. Werther esimerkiksi selittää, miten hän kokeilee kykyjään sadunkertojana Lotten pieniin sisaruksiin ja tekee tärkeän havainnon ensivaikutelman tärkeydestä: silloin lukija saadaan uskomaan ”mitä ihmeellisimpiä asioita”.

Monissa romansseissa tie rakastetun luokse käy sellaisen viiteryhmän kautta, joka ilmaisee rakkautta spontaanimmin ja suhtautuu seksuaalisuuteen suorasukaisemmin kuin muut. Etenkin alemman sosiaaliluokan edustajaan rakastuminen tulee romansseissa perustelluksi itsekontrollin voimalla. Tunteiden kohteeseen verrattuna rakastaja on paremmin selvillä siitä, mitä hän tuntee ja miksi. Nuorelle Wertherille ihmisryhmä, joka ei tunne sivistyneistön tapoja ilmaista rakkautta, on todiste rakkauden luonnollisuudesta. Mikäli ihmisryhmä ei ole oppimaton nuoruutensa niin sitten luokkansa tähden.

”Koskaan eläissäni en ole nähnyt väkevää halua ja kuumaa, kiihkeää kaipausta näin puhtaassa muodossa, niin, voisin jopa sanoa, etten ole edes unelmissani ja kuvitelmissani tavoittanut moista puhtautta.”

Alemman sosiaaliluokan rakastavaiset ovat Wertherin näkökulmasta tuntemusten materiaalia. Hänen ei tarvitse ottaa kantaa seksuaalisuuteen, kun seksuaalisuus kuuluu, epäsuorasti esitettynä, pelkästään alemmalle sosiaaliluokalle. Seksuaalisuus voidaan ymmärtää tunteiden pakottavuutena, joka johtaa hulluuteen ja rikoksiin.

Koska Werther kameleonttimaisesti jäljittelee niiden ihmisten tunteita, joiden uskoo olevan itseään aidompia, hän samastuu niihin miehiin, joita ei ole tavannut mutta joiden persoonan hän voi kuvitella Lotten avulla. Lotte on pelkkä taiteellinen keksintö miehelle, joka on suuri elämäntaiteilija – ja lopulta itsekin ”julkaisijan” kertomuksen välikappale. ”Tehtävänämmehän onkin enää vain kertoa tunnontarkasti, mitä olemme suuren vaivannäön jälkeen saaneet tietoomme”, vakuuttelee ”julkaisija”. Hän myös huomauttaa, että lukijan pitänee olla naispuolinen ymmärtääkseen myös Lotten tuntemuksia.

Werther ja Lotte ovat korkeakulttuurisia rakastavaisia, jotka ilmaisevat samaa tuntemusta tanssissa, musiikissa ja kirjallisissa harrasteissa. Heidän rakkautensa ei ole sublimoitua vaan naamioitua, metakirjallista ja metafyysistä opiskelua. Kirjan raportoiman vuoden aikana Wertherin käsitykset sankaruudesta muuttuvat soturista runoilijan esikuvallisuuteen, Homeroksesta Ossianin lauluihin.

Rakastavaisten ehdoton kuuluvuus toisilleen ei edellytä samankaltaisuuden tunnistamista. Wertherin näkökulmasta hän ja Lotte kuuluvat toisilleen sillä tunnistamisen tasolla, että he ymmärtävät toisiaan ja maailmaa paremmin kuin muut yhteen osuttuneet ihmiset. He ovat enemmän kuin hengenheimolaisia: vaaliheimolaisia; termi joka sittemmin periytyi Goethen samannimisestä, 35 vuotta myöhemmin ilmestyneestä teoksesta

Werther esimerkiksi toteaa Lotten aviopuolison olevan naiselle vähemmän sopiva kuin hän itse, sillä ”ainakaan sydäntään ei sykähdytä samalla tavoin sellainen kohta jossakin viehättävässä kirjassa, joka saa – ah! – joka saa meidän kahden, minun ja Lotten sydämet lyömään samassa tahdissa, ja samaa todistavat lukemattomat muutkin tilanteet, joissa satumme ilmaisemaan tunteemme jonkun kolmannen henkilön tekemisistä.”

Traaginen ja idealistinen

Romantiikan ajan kirjallisuudessa rakkaus oli kaipuuta metafyysiseen yhdentymiseen, jossa ihminen sulautuu ympäristöönsä tai toiseen ihmiseen. Irving Singer on verrannut romantiikan mentaliteettia keskiaikaan: keskiajan kristinuskolle jumala oli rakkaus, romantikoille rakkaus oli jumala. Myös Wertherin tarinaa hallitsee rakkauden usko. Jo alussa tehdään tiettäväksi, että kertomuksen kohde on kuollut tavalla, joka vaatii selityksensä. Toistuvasti tarinan kohtalokkuus irrotetaan kristinuskosta, ja kirja loppuu kehyskertojan paljonpuhuvaan kommenttiin: ”Pappia ei saattoväen joukossa ollut.”

Goethen ajan rakkauskertomuksissa yhdistyivät kristillinen sentimentalismi ja pakana-aiheita kierrättävä sensualismi. Kaikki romantikot eivät kuitenkaan uskoneet samanlaiseen romanttiseen rakkauteen. Monilla romantikoilla ilmeni yhtä lailla pessimistinen ja optimistinen suhtautuminen tunteisiin.

Ehkä Wertherin menestystä voisi selittää tragiikan ja idealismin kohtaamisena. 1900-luvun alulla vaikuttanut filosofi Zinaida Hippius on esittänyt, että rakkausromaaneja voisi jaotella sen mukaan, kuvataanko niissä rakkautta arkisen realistisesti vai romanttisen idealistisesti vai näitä pyrkimyksiä sekoittaen. Esimerkiksi Nuoren Wertherin kärsimykset on Hippiukselle rakkausromaani, jossa rakkautta kuvataan ”niin kuin se on” ja siten ”kuin sen tulee olla”, siis sekä realistisesti että idealistisesti. Hippius lisää tähän, että rakkauskertomuksissa realismi tapaa olla yhtä kuin traagisuutta. Realistisen rakkauskertomuksen sankari ”toimii rakkauden tilassa vielä kauheammin kuin elämässä yleensä on, ja itse rakkaus on vieläkin toivottomampaa ja petollisempaa.”

Wertherin traagisuus on hänen hyväuskoisuudessaan. Hän uskoo jokaisen rakastuneen miehen tuntevan samaa intohimoa ja tuskaa mutta tulkitsee muiden tunteet puhtaampina kuin omansa. Werther näyttää hakevan selitystä tai mallia paikalleen romanssin osapuolena, toivottomasti rakastuneena.

Toisaalta Wertherin käytöstä voidaan tulkita sitenkin, että nimenomaan rakastuminen antaa hänelle mahdollisuuden tuntea samankaltaisuutta juuri sellaisiin miehiin ja juuri sellaisessa yhteydessä, kuin hän itse haluaa. Niinpä Wertherin kirjeiden lumovoima perustuukin sille, että niiden kohteena on sekä tavoittamaton miespuolinen ystävä että tavoittamaton naispuolinen rakastettu. Werther on niin puhdas narsisti, että hän on valmis muuttumaan täysin esityksensä mittaiseksi rakastajaksi – mutta arvoitukseksi jää, mikä etäisyys saa hänet tekemään viimeiset ehdottomat valintansa: onko syynä paikallinen etäisyys ystävään, Wilhelmiin, vaiko kulttuurinen välimatka Lotteen, tavoittamattomaksi idealisoituun olentoon.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa

Goethe-instituutti saksankieliset klassikot esiteltyinä (saks.) Goethen esittely, tuotanto luettavissa saksaksi