Muuttuvainen. Elämäntaitoja etsimässä.

Virolainen diplomaatti, maan entinen Suomen (nykyinen Ruotsin) suurlähettiläs Jaak Jõerüüt on virkauransa lisäksi luonut nimeä tunnustettuna prosaistina, runoilijana ja esseistinä. Hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa, Muuttuvainen, koostuu oletettavasti oikeista päiväkirjamerkinnöistä vuodelta 2009, jolloin Jõerüütin asemapaikkana oli Riika.

Kirjan kieli on runoilijan kieltä. Tai ehkä Jõerüüt haluaisi sanoa sitä tekstiksi, jossa tärkeintä on teksti. Asia tuntuu olevan hänelle herkkä: ”Runoilijan proosaa, ne nyt sanovat. NE! Prosaistin runoja. En minä tiedä mitä ne ovat. Minulle on olemassa vain Teksti.” (25.12.)

Epäilen tällä kirjoituksella kuuluvani Niihin, mutta uskallan silti pitää kirjaa hyvin runollisena. Annetaan esimerkin todistaa. ”Ihminen on lause. Talo ei varmaankaan ole lause. Onko takka lause?” (2.7.) Tämä on proosaa mutta selvästi runoilijan kieltä, eikä Jõerüüt voi väitteestä loukkaantua. Tällaista kieltä on kaiken lisäksi kirjassa paljon. Niin paljon, että melko raskaan kokonaisuuden kahlaa läpi tällaisia osumia löytääkseen.

Julkaistut päiväkirjat ovat useimmiten tekijänsä, aikansa tai ajatustensa vuoksi erityisen kiinnostavia.

Kokonaisuus on tiheään ripotelluista kohtuullisista ajatushelmistä huolimatta raskas. Varsinaista tarinaa ei ole, päiväkirjamerkinnät etenevät lähinnä takaperoisina jaksoina ja paljastavat hyvin vähän kirjailijan oikeista tunnoista tai päivien askareista. Mainintoja lounaista ja edustustehtävistä kyllä riittää, samoin pyöräretkistä ja monista rinnakkain luetuista kirjoista, mutta persoona ja hänen työnsä jäävät tekstin ulkopuolelle.

”Ai niin, aamulla pesin tukkani. Illalla poltin tädin miesvainaan paperit. Ja mitähän tästä päivän kuvauksesta joku nyt päättelee? Ei yhtään mitään! Ei tavuakaan! Kaikki olennainen on peitossa, kaikki tärkeä on jäänyt salatuksi, kaikki arvokas jääkin salaisuudeksi.”

Miksi olennainen on peitossa?

Lukijana joutuu pohtimaan, mikä on kirjan tarkoitus. Merkinnät ovat näkijän raportteja, jotka eivät täysin aukene muille lukijoille. Kuten Jõerüüt kirjoittaa, ne ovat pikemminkin ”KIRJEITÄ ITSELLE”. Sitähän päiväkirjat yleensä ovat, mutta julkaistut päiväkirjat ovat useimmiten tekijänsä, aikansa tai ajatustensa vuoksi erityisen kiinnostavia.

Nyt tekijä on meille outo, aika ei ole Baltian lähihistorian kiinnostavimpia eikä kirjoittaja esittele niitä poliittisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia, jotka lukijaa hänen koti- ja asemamaassaan kiinnostavat. Miten paljon kiinnostavampaa olisikaan diplomatian maailma?

”Voi-voi, minun pitäisi kirjoittaa siitä mitä olen jo pitkään hautonut niin kuin kana puisen munan päällä, minun pitäisi kirjoittaa diplomatian moraalista ja moraalittomuudesta. Mutta jonain toisena päivänä.” (20.1.) Tuon toisen päivän kirjan lukisin oikein mielelläni. Päiväkirjaromaanin ansioiden vuoksi arvelen myös Jõerüütin runot ja esseet tutustumisen arvoiseksi vaikka ei ehkä mestarilliseksi kirjallisuudeksi.

Ajatustensa vuoksi kirja on toki kiinnostava. Samoin runoilijan välillä esiin puskevan kielen ansiosta. ”Nyt on kesä. Minä olen lomalla. Minä olen yksinäislause. Ovi on sininen. Ruoho tuntuu olevan vihreä. Iltaisin olen myös välilause, sivulause ja rinnasteinen lause.” (2.7.) Ei ehkä kovin syvällistä runoa mutta tässä kirjassa virkistävää vaihtelua proosan keskellä.

Mika Waltarin Turms, kuolematon on lainannut Jõerüütin kirjalle nimen. Voltumna-jumalan muuttuvainen hahmo on Jõerüütin mukaan kuvajainen päivien muuttuvasta hahmosta. Muuttuvaisuus ei kuitenkaan ulotu päiväkirjaan, jota lähtökohtaisesti ei lueta samaa vauhtia kuin sitä kirjoitetaan.

Muuttuvainen kutsuisikin lukijan mieluummin hitaalle matkalle, jossa päivän mittaan otetaan eteen luku tai pari. Silloin tekstin helmet erottuisivat paremmin eikä kirjan raskaus näkyisi välttämättä lainkaan.