Uneksija

Jaakko Yli-Juonikkaan Uneksija vie lukijansa hämmentävälle matkalle historian hämäriin ja unien syvyyksiin. Kahden vuoden takaisessa romaanissaan Valvoja Yli-Juonikas tutki pitkitettyä valvetilaa valvomisen maailmanennätystä työstäneen haminalaisen satamatyömiehen Toimi Silvon vuoden 1964 valvomisvaellusta seuraamalla. Myös unitilaa Yli-Juonikas luotaa ottamalla inspiraationsa lähteeksi todellisen henkilön, unissasaarnaaja Eino Teräksen, joka kierteli sisällissodan jälkeistä Suomea pitämässä väkijoukoille horrospuheita.

Horrospuheitaan ei Eino itsekään kuule, niiden aikana kerronta sukeltaa hänen toistuviin painajaisiinsa, joiden päätteeksi hän on pyöveli Jussilan hirttosilmukkaan joutuva pikkutyttö. Toinen tarinalinja seuraa suurikokoista maalaistyttöä Saaraa, jonka tuvan ympärille tuntuu kerääntyvän outoja uhkakuvia, joista monet ovat lukijalle tuttuja Einon unista.

Uniaiheisissa tarinoissa on tapana juksata lukijaa toteamalla toisinaan, että se olikin vain unta, tai toisinaan, että tuopas ei ollutkaan unta. Yli-Juonikas tuo tuttuun leikkiin lisätason sekoittamalla unen ja valveen ohella faktaa ja fiktiota. Salakavalasti hän luo vajaan sadan vuoden takaisesta Suomesta varsin unenomaisen kuvan.

Toisen ajan toisenlaisuutta Yli-Juonikas korostaa keskittymällä kuvaamaan kummallisia kuriositeetteja, uskomuksia ja aikalaisasenteita. Historian marginaalista pengotuista outouksista sinkoudutaan postmodernin vapaamuotoisesti hyvinkin mielikuvitukselliseen, humoristiseen ja surrealistiseen kertomukseen.

Kielellä luotu epookki

Kieltolain ajan Suomen Yli-Juonikas tyylittelee kielen kautta: ”’Olen kuullut eräiden juovutusjuomain salakuljettajien piilottavan viinaa hedelmien sisään’, Hilja sanoo. ’He voivat ruiskuttaa liuoksen esimerkiksi tämmöiseen oranssiin injektionineulan avulla.’” Vekkuli kieli ja kuriositeetteihin keskittyvä kerronta antavat ajankuvalle vinksahtanutta charmia.

Kielellisenä tyylittelijänä Yli-Juonikas on ensiluokkaisen taitava. Vanhahtavan kirjakielen käyttö herättää aluksi ihmetystä ja hämmennystä, mutta teos on kuitenkin helppolukuinen. Sanaston ja kirjoitusasun vanhahtavuuden vastapainoksi lauserakenteissa vältetään krumeluureja ja teksti soljuu sujuvasti.

Toisinaan törmää täysin selittämättömiin sanoihin, jotka Yli-Juonikas on joko poiminut erityisen eksoottisista lähteistä tai keksinyt itse. Nämä epämääräisen suggestiiviset ilmaukset antavat tilaa lukijan omille mielikuville. Mikä on ”Etäisnero”, jonka Eino joskus aistii vaipuessaan horrostilaan? Entä mitä ovat Einon painajaisissa mellastavat sotilaalliset ”glandeliinit”?

Yli-Juonikas kiusaa uteliasta lukijaansa tarjoamalla Einolle eräässä unessa unienselityskirjan, josta Eino löytää hakusanan ”glandeliini” muttei tule lukeneeksi itse artikkelia. Eino sentään selvittää kirjasta, että hänelle täysin vieras sana ”magneettikenttä” on ”sähköenergian johdinkanava, jota myöten vainajain puhetta voidaan muuntaa kirjoitettuun muotoon.”

Unen sisällä sijaitseva unienselitysopas onkin mainio malli maailmanselityspyrkimysten subjektiivisuuden loukulle. Symbolit ovat kulttuurisidonnaisia niin valveilla kuin unissakin. ”Juutalaisen näkeminen unessa tietää kirjan mukaan petosta. Jos uneksit lyöväsi juutalaista, on luvassa hyviä kauppoja. Jos juutalainen lyö sinua, olet kokeva kaupoissa tappion.”

Kielellä luotu surrealismi

Historiallisen romaanin kirjoittajana Yli-Juonikas keskittyy enemmän historiallisen sielunmaiseman vierauden tavoitteluun kuin pikkutarkkaan ympäristön yksityiskohtien kuvailuun. Runollisen kielen kautta sielunmaiseman oudot ideat sitten pulppuavat luonnonmaisemaankin. ”Erään hiljattain menehtyneen mediumihenkilön suusta pulpunnut valkoinen ektoplasmi on peittänyt koko maiseman.” Kun teoria ektoplasmista on päästetty ilmoille, ektoplasmia nähdään milloin missäkin, paitsi unissapuhujien nenistä ja suista erittyvinä nesteinä myös hattaroina taivaalla ja kinoksina maassa.

Surrealistista tunnelmaa Yli-Juonikas luo asettamalla lauseita toistensa perään hämmentävän monitulkintaisella tavalla. Saara muistelee torajyväepidemiaa: ”Hän itsekin vaipui pari vuorokautta kestäneisiin houreisiin myrkyttynyttä leipää syötyään. Oli syksy, kukkulalla kasvoi mustia lehdettömiä vaahteroita, räikeänkirjaviin univormuihin pukeutuneet sotilaat kävelivät mäkeä ylös ja alas.” Mikä on ensimmäisen virkkeen suhde jälkimmäiseen, siirtyykö teksti kuvaamaan houretta vai ei? Ainakin se siirtyy kuvaamaan Einon painajaisista tuttuja tapahtumia.

Saaran elämää kuvaavissa katkelmissa peräkkäisten virkkeiden non sequitur -vaikutelma on erityisen hätkähdyttävä. Kerronta nimittäin irtaantuu usein kesken kappaleen korostetun arkisesta navettarealismista joksikin ihan muuksi ilman, että Saara on useinkaan moksiskaan.

”Saara tarttuu heinäkärryn aisoihin ja tönäisee pyörät ylös särkyneen lattialankun kuopasta. Metsän kahina ladon ympärillä tuottaa hankaussähköä, epäselvät hailakansinervät välähdykset kuusten lomassa voisi melkein erottaa jos ohjaisi kärrynsä aivan ojan pientareelle, metsän laitaan. Tavallistakin suurikokoisempi punapartainen glandeliini seisoo pylvään takana ja tuijottaa hehkuvin silmin pimeyteen.”

Myös Einon nukahtamiskohtaukset on kuvattu vakuuttavasti. Kerronta vaipuu assosiaatioiden ja vaikutteiden tajunnanvirraksi. Kielioppi pysyy kuitenkin kasassa, unenomaisuus on usein siirtymissä virkkeiden välillä. ”Jokin salaperäinen Etäisnero pyrkii ottamaan häneen yhteyden ja puhumaan hänen kauttaan seinien särinässä. Alppimurmeli työntää päänsä esiin maan alta, nuuhkii kevään tuoksua.”

Faktan ja fiktion sekoittaja

Unissasaarnaaminen on historiallinen ilmiö, jota on Suomessa esiintynyt 1700-luvulta 1900-luvulle. Useimmat unissasaarnaajat olivat naisia, ja monet heistä kärsivät myös jonkinlaisesta sairaudesta ja saarnasivat ensimmäiset saarnansa esimerkiksi kovassa kuumeessa kuoleman partaalla. Ehkä kyky uskonnolliseen haltioitumiseen antoi naiselle auktoriteettia, jota ei muutoin miesvaltaisessa yhteiskunnassa ollut helppo saavuttaa.

Monet tunnetuimmista unissasaarnaajista ovat kuitenkin jääneet historiaan karismaattisina, manipulatiivisina, ankarina lahkojohtajina. Unissasaarnaamisilmiön voi nähdä osittain shamanismin kaltaisena haltioitumisena, osittain psykoottisena, osittain huijauksena.

Kielellisenä tyylittelijänä Yli-Juonikas on ensiluokkaisen taitava.

1900-luvun alussa unissasaarnaaminen oli suhteellisen yleistä, ja romaanissa vierailee pienissä rooleissa useita Einon kollegoja: Maria Åkerblom, Anna Kormano, Hilda Hotti ja Helena Konttinen (viimeksi mainittu vain unessa, koska hän kuoli vuonna 1916). Unissasaarnaamista tutkinut Aarni Voipio tavataan myös, samoin tuon ajan sielutieteilijöitä kuten Vilhelm Schepelern ja Sigmund Freudin psykoanalyyttisen koulukunnan eksentrinen Victor Tausk.

Kalevan haastattelussa (27.4.2011) Yli-Juonikas mainitsee käyttävänsä historiaa lähinnä inspiraationa ja tietoisesti vääristelevänsä sitä: historiallinen Eino Teräs oli fundamentalistinen lahkojohtaja ja huijariksi haukuttu. Yli-Juonikas kertoo välttäneensä kokonaan uskonnollista sanastoa ja luoneensa muutenkin vapaasti mielensä mukaisen hahmon.

Uneksijan Eino onkin aina ”unissapuhuja” tai ”horrospuhuja”, ei koskaan ”unissasaarnaaja” tai ”horrossaarnaaja”. Hän on leppoisa ja vanhoillisen pidättyväinen sympaattinen höpsö, raitis ja vailla naiskokemuksia.

”Hänestä tuntuu kuin aistilliset ajatukset syövyttäisivät häntä sisältäpäin; kuin se voima, jonka hän on varannut unipuhujan tehtävänsä viljelylle, olisi vaarassa valua hukkaan aistillisten ajatusten syövyttämistä rei’istä.”

Korostetun viaton Eino ei esimerkiksi tunnista viinaa tullessaan sitä maistaneeksi.

Historiallisissa romaaneissa ja elokuvissa on muutenkin tapana dramatisoida tositapahtumia, ja Yli-Juonikas on tehnyt Valvojan ja Uneksijan sankareista sympaattisia ja mielenkiintoisia. Hän myös valitsee päähenkilöikseen sen verran tuntemattomia suuruuksia, että lukijalla tuskin on heistä ennakkokäsityksiä.

Tunnetusta pasifistista Yrjö Kallisesta taas Yli-Juonikas on luonut omintakeisen tulkinnan, joka velmusti korostaa hahmon paradoksaalista mainetta ja varoituksia unessa elämisestä. Omalaatuisia teorioita maailmasta puolestaan lausahtelee itseoppinut Frans Kotkanpää, joka todellisuudessakin on esimerkiksi kirjoittanut omakustanteen Einsteiniläisen maailmankäsityksen suuri illusio: Einsteinin teoria suomal. maallikon kumoamana (1945).

Yli-Juonikkaan tekstissä on havaittavissa historian roskalaatikoista pelastettua triviaa sen verran tiuhaan, että hän on selkeästi perehtynyt aiheisiinsa. Ottamalla tavallista suurempia taiteellisia vapauksia hän luo omanlaistaan postmodernia kirjallisuutta, jolla on kaikupohjaa aidossa historiassa mutta joka on silti vinksahtaneen tuntuista luettavaa.

Jakautunut maa

Kysymyksiä herättää monien aiheiden tahallisen toispuoleinen käsittely. Kaikki ääneen pääsevät hahmot haaveilevat monarkistisesta järjestyksestä, äänestävät sen takia kokoomusta ja syyllistävät ”kapinasta” yksinomaan punaiset.

Ainakin valveilla vallitsee voittajan totuus. Vastakkaisia näkökulmia täytyy etsiä kerronnan marginaalista tai unista. ”Eversti Jussila vetää köyttä kireämmäksi niin että melkein vajoaa selälleen hallin lattialle. Jostain syystä hänen manttelistaan puuttuu valkoinen käsivarsinauha.” Demoninen Jussila ei redusoidu vuoden 1918 traumojen symboliksi, mutta ne ovat yhdet hänen kasvoistaan.

Etenkin romaanin alussa kuvataan monenlaisia ruumiillisia rikkinäisyyksiä: lepraa, tiaisruttoa, keuhkotautia. Hampaita irtoaa suusta unenomaisesti. Ruumiinvaivat kipuineen tuovat vakuuttavuutta ajankuvaan. Unikuvastossa taas toistuvat klassiset dualismit – henki/aine, mies/nainen, aurinko/kuu – toisistaan eriytyneinä ja hedelmättöminä. Kaikki on rikki, sekä henkisesti että fyysisesti, ja eheytymiseen tarvitaan unta.

”Jos Einolle asetettaisiin tehtäväksi kuvata kapinallisten rikoksia yksinkertaiselle kansanmiehelle, hän sommittelisi aivan toisenlaisen esityksen. Yksitoikkoisen tosiasiain taltioinnin sijaan hän keskittyisi kapinallisten kirvoittamaan sielulliseen kauhuun, joka paljon luultavammin kuin kidutustarinat iskostuisi pysyvästi kansan joukkoymmärrykseen. Sielullinen kauhu vaikuttaa niin syvällä ihmistiedon alkukantaisimmissa kerroksissa, että sinne kerran ulottunut tunnevaikutelma ei sieltä hevin häivy.”

Einon näkemys sisällissodan kauhujen vaikutuksista kuvaa osuvasti myös Yli-Juonikkaan asennetta historiallisen romaanin kirjoittamiseen: yksityiskohtien raportoimisen sijaan hän kuvaa ajan sielunmaisemaa.

Kollektiivinen uni

Uneksijassa kuullaan erään sielutieteilijän marginaaliteoria kollektiivisesta unesta.

”Aina, kun ihmisjoukko muodostaa yhteisen joukkotajunnan, muotoutuu sille luonnollisesti myös yhteinen unielämä. Välttämättä ei ihmisyksilö voi suoraan tuota unta havainnoida, sen sisällys paljastuu ehkä vasta myöhemmin tiedemiehelle ihmisjoukon jälkeensä jättämissä merkeissä. Suomen kansan näkemistä unista Kalevala on luultavasti suurin ja ihmeellisin. Ainakin se on suurin ja ihmeellisin niistä Suomen kansan unista, joista meille on säilynyt perimätietoa.”

Yli-Juonikas on tuonut Einon uniin materiaalia monista eri teksteistä. Mukana on ainakin kaksi Kafkan novellia, elokuvat Tohtori Caligarin kabinetti ja Katkenneita kukkasia, Richard Straussin ooppera Nainen vailla varjoa ja eräs perinteinen balladi. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta kaikki on julkaistu romaanin tapahtumavuosina 1919–1920. Eräässä unessa tapahtuva tulivuorenpurkauskin on vihjeiden perusteella paikannettavissa Indonesian Kelud-vuoren purkaukseksi vuonna 1919.

Eino ei koskaan mainitse nimeltä Kafkaa, Straussia eikä muitakaan uniensa ”lähteitä”, eikä hän ole voinut ehtiä näiden taidetta nähdä tai kuulla. Einon unet voikin halutessaan tulkita kollektiivisiksi aikalaisuniksi. Ainakaan Yli-Juonikas ei sukella teoksellaan vain yksittäisen hahmon alitajuntaan vaan tuo Einon uniin intertekstuaalista moniäänisyyttä. Tai voi tulkita Yli-Juonikkaan tavoitelleen aikakauden unien kuvauksiin autenttisuutta tuon ajan tuottamista unenomaisista tarinoista.

Yli-Juonikas yhdisteli erilaisia tekstityylejä skitsofreeniseksi luonnehdinnaksi 2000-luvun alun ihmisestä esikoiskokoelmassaan Uudet uhkakuvat (2003), mutta kiinnostavassa kokeilussa ei tuolloin ollut vielä samaa vetoa kuin fokusoidummassa ja hiotummassa esikoisromaanissa Valvoja (2009). Uneksijassa Yli-Juonikas on yhdistänyt intertekstuaalisen kollaasimaisuuden keskitettyyn tarinankerrontaan ilman, että lainaukset hyppivät liiaksi silmille tai että lukeminen vaatisi niiden tuntemista.

Uneksijaa voi vahvasti suositella surrealististen ja omituisten tarinoiden ystäville, samoin historiallisista kuriositeeteista innostuville. Yksiselitteistä kerrontaa ja historiallista pilkuntarkkuutta vaativat taas saattavat sitä vierastaa. Uneksija kutkuttaa ja hämmentää. Se on pieni mutta tiheä, täynnä arvoituksia ja salaisuuksia. Se on helppo lukea ja siitä on helppo nauttia, mutta sitä ei ole helppo ymmärtää. Se on tarkoin harkittua mutta vaivattoman luontevaa proosaa.