Pohjolan voima

Se, että pohjoismaalaisessa tehdaskaupungissa ajelehtivat kaksikymppiset harrastavat estotonta seksiä, kuuntelevat rankkaa rokkia, ostavat tai myyvät huumeita ja joutuvat tämän tästä tekemisiin väkivallan kanssa ei nykylukijaa enää hätkähdytä. Eikä sekään ole kovin uutta, että he rajuista harrastuksistaan huolimatta ovat kuitenkin herkkiä, rakkautta etsiviä ihmisiä, jotka kykenevät tarvittaessa lujaan ystävyyteen. Mitkä ovat siis ne ainekset, joiden vuoksi Jakob Ejersbon romaanista Pohjolan voima on tullut kulttikirja?

Ejersbon lähes viisisataasivuinen teos jakaantuu kolmeen toisiinsa löyhästi liittyvään osaan. Kahden vuoden välein toisiaan seuraavat tapahtumat pyörivät saman ystäväjoukon liepeillä, mutta ne kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta. Tästä rakenteesta johtuva ristivalotus on yksi kirjan toimivimpia elementtejä. Teoksen edetessä henkilöt joutuvat sekä kohtaamaan menneisyytensä että päästämään irti nuoruudesta. Tai kuten lähes kolmekymppinen Svend sen ilmaisee: ”On vitun vaikeaa olla aikuinen kun hintana on se, että joutuu tekemään kompromisseja.”

Maria ja miehet

Ensimmäisen osan (”Narkkarikoirat”) keskushahmo on Maria, joka asuu jo toista kertaa yhdessä huumediilerin kanssa. Pariskunnan elämän kautta esitellään yksi teoksen tärkeimmistä sidosaineista eli huumeet sekä se ristiriitainen suhtautuminen, joka useimmilla kirjan henkilöistä aineisiin on. Teoksen maailmassa kovaa kamaa vetävät narkkarit ovat häviäjiä ja diileritkin kohtuullisen halveksittavia, varsinkin jos ovat itse pahasti koukussa. Esimerkiksi Maria pyrkii pääsemään tilaan, jossa hän hallitsisi aineita eivätkä ne häntä. Käyttöä on kuitenkin erityisen vaikeaa hallita silloin kun elämä murjoo ja sisällä kumisee tyhjyys.

Mielenkiintoisen mausteen ensimmäiseen osioon tuo entinen iranilaissotilas Hossein. Maahanmuuttajan henkilökuva on luonteva ja moniulotteinen tavalla, joka on tuttu myös viime vuosien pohjoismaisista elokuvista. Myös Hossein liikkuu laillisuuden tuolla puolen, mutta hän on sisäisesti vakaampi kuin esimerkiksi Maria. Hosseinin avulla Ejersbo kyseenalaistaa myös liian yksinkertaiset käsitykset muslimeista. Yleensäkin Ejersbon tapa hämmentää lukijan ennakkoluuloja on hauska; yksikään hänen henkilöistään ei mahdu lokeroon. Hosseinin näkemykset Iranista, sen johtajista, politiikasta ja uskonnosta tuovat kiintoisan ulottuvuuden tanskalaismaastoon. Samalla ne tuulettavat Marian ja Asgerin yhä tunkkaisemmaksi käyvän yhteiselämän ilmastoa.

Toinen osa (”Silta”) on teoksen kokonaisuuksista ehdottomasti ehjin. Marian väsyttävän tempoilun jälkeen näkökulma siirtyy Allaniin ja kerrontaan tulee raikkaampaa intensiteettiä. Allanin tarinan kohdalla myös Ejersbon käyttämät takaumat toimivat draamallisesti ottaen parhaiten.

Allan palaa kuvioihin oltuaan vuosia konemestarina öljynkuljetuslautalla. Siinä missä Maria enimmäkseen ajelehtii, Allan pyrkii astetta tietoisemmin johonkin suuntaan. Henkilöhahmona hän on hurmaavien renttusankareiden sukua: hän on kaikkea muuta kuin synnitön, mutta hänen sitkeät yrityksensä pysyä kaidalla tiellä ovat epäonnistuessaankin vetoavia. Allan on yksinäinen susi ja romantikko, jonka tarinassa kiteytyy rakkauden etsimisen teema. Selkeimmin tämän juonteen ilmaisee Allanin ystävä Adrian:

”Tiedäthän sinä että kun saa kokea rakkauden niin sen eteen haluaa tehdä kaikkensa. Sama se, miten kohtuutonta se on. Ihminen on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sen tai pitääkseen siitä kiinni.”

Rakkauden vastatunteesta, tyhjyyden kokemuksesta Ejersbo jankuttaa varsinkin teoksen viimeisessä osiossa. Hän toistaa liikaa sitä, että kamaa vedetään siihen hirveään tyhjyyden ja sisäisen kuolemisen tunteeseen, jota teoksen päähenkilöt pelkäävät enemmän kuin mitään muuta.

Kohti kotia

Sekä Allanin että Marian tarinat tuovat esiin sen, miten konservatiivisia rivakkaa elämää viettävien nuorten unelmat pohjimmiltaan ovat. Kapinallisuus sinänsä ei ainakaan teoksen maailmassa tunnu tuottavan kovin vaihtoehtoisia elämänratkaisuja. Kun kaikki kierrokset on käyty läpi, arvokkainta on sen oikean löytyminen ja vakiintunut elämä. Perinteisen elämänkuvion ja rakkauden merkitys vahvistuu erityisesti tilanteissa, joissa kuolema käväisee liian lähellä.

Kolmannessa ja viimeisessä osassa (”Hautajaiset”) teoksen kerronnan intensiteetti hajoaa. Tämä siitäkin huolimatta, että loppuosa kokoaa ystäväpiirin jälleen yhteen. Hautajaisten jälkeen muistellaan yhdessä menneitä. Sinänsä kiinnostavat takaumat alkavat tässä osiossa uuvuttaa ja lukija kaipaa takaisin preesensiin. Samalla kun Ejersbo kieltämättä rikastuttaa kuvaa henkilöhahmoistaan, hän tulee heikentäneeksi tehoja turhalla selittelyllä. Tämän lisäksi hän on lastannut loppuosaan niin paljon uutta asiaa, ettei se oikein ehdi muuttua lihaksi.

Yleisesti ottaen viimeistä osaa hallitsee vahva surun ja pettymyksen ilmapiiri. Tulevaisuus ei näytä siltä miltä piti, mutta ystävyyden lämmössä se on helpompaa todeta. Ejersbo on kuitenkin henkilönsä Allanin tapaan romantikko, joten hän ratkaisee rajun tarinansa lempeästi. Toivoa siis on. Aina.

Pohjolan voimassa on perinteisiä kulttikirja-aineksia, mutta aika näyttää riittävätkö ne. Ejersbon romaani on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja rakenteellisesti kypsä aikalaiskuvaus, jonka sivuilla ruma ja kaunis vaivattomasti vuorottelevat. Romaanin todellinen vahvuus piilee sen elävissä ja mieleenpainuvissa henkilöhahmoissa. Lisäksi Pohjolan voima on teos, johon on mahtunut paljon sellaista, mitä tämäntyyppisten kertomusten keskeltä ei luulisi löytävänsä.