Jalokiviä ja kiikareita 1 & 2

Karri Kokon toimittama aikakauskirja kokoaa yhteen kaunokirjallisia tekstejä eri tekijöiltä. Julkaisu välittää tunteen tekijäyhteisöstä, joka inspiroi myös lukijaa.

Jalokiviä ja kiikareita ei ole kirja, mutta ei lehtikään. Toisaalta se on molempia, koska julkaisulla on sekä oma ISBN- että ISSN-numero. Julkaisulle on kuitenkin oma sanansa: aikakauskirja tai kodikkaammin lukemisto. Lukemiston toimittaja, runoilija Karri Kokko nimeää Jalokivien ja kiikareiden esikuvaksi 70-lukulaisen Parnasson, jossa kaunokirjalliset tekstit ”esitetään sellaisenaan, ilman journalistista toimitusprosessia tai esillepanoa”. Neljästi vuodessa ilmestyvän lukemiston historia on jo kahden numeron mittainen, ja kolmas on tuloillaan. Jalokiviä ja kiikareita on myynnissä nettikirjakaupoissa ja kivijalkamyymälöissä, näyttää jokunen kappale löytyvän kirjastoistakin. Uusia numeroita uskaltaa jo odottaa, sillä julkaisu sai Taiteen edistämiskeskukselta avustuksen seuraavan puolentoistavuoden kuluihin. Julkaisu syntyy vapaaehtoisvoimin ja tarvepainatusperiaatteella, kulut eivät siis ole massiiviset. Karri Kokon henkilökohtaiset verkostot ovatkin avainasemassa sen kokoamisessa. Tekemisen ilo ja kirjoittavan yhteisön voima välittyy etenkin ensimmäisestä numerosta, jossa on yli kaksikymmentä tekijää. 

 Jalokivien ja kiikareiden äärellä ajattelen toistamiseen: näinkin joku kirjoittaa juuri nyt. Monissa teksteissä on kokeilemisen ja uuden avauksen makua, vaikka ne ovat itsessään valmiita. Tekijöiden antamat otsikot toisinaan vihjaavat jotakin kirjoitusten olemuksesta, useimmiten eivät. Sivuilta paljastuu hyvin monenlaisia teksti-otuksia. Kun tekstejä ei kehystä lajityyppi tai muukaan taustoittava kirjoitus, lukija saa luvan heittäytyä, kiinnittyä tekstiin vapaalla otteella.  

Lukemisen ytimessä 

Aikakauskirjan painopiste on kirjoitetussa tekstissä, mutta siinä on taiteidenvälisyyden tuntu. Kummassakin numerossa visuaalisesti kohosteisia runoja on sen verran monta, että ne ovat enemmän kuin kuriositeetti. Lisäksi julkaisun viimeisillä sivuilla esitellään kuvataidetta. Jalokiviä ja kiikareita liudentaa kuvataiteen ja kirjoittamisen välille miellettyä rajaa ja tekee lukijan tietoiseksi siitä, että lukiessa merkitykset nousevat merkeistä. Julkaisu kysyy, mitä lukeminen on ja mikä kaikki on luettavissa – monitaiteisuus ja lukemisen kysymykset ovat luonteva osa Karri Kokon luotsaamaa julkaisua. Kokko on visuaalinen tekijä, häneltä on ilmestynyt muun muassa Käsialoja-teos (Poesia 2020), joka sisältää aseemisia runoja. Aseeminen kirjoitus ei perustu olemassa oleviin merkkijärjestelmiin, kuten aakkosiin, mutta näyttää silmään kirjoitukselta.   

Ensimmäisessä numerossa Geof Huthin Four Asemic Poems -runosarja sisältää kalligrafiaa muistuttavia eloisia symboleja ja merkkiryppäitä. Kuhunkin runoon liittyy teksti, jonka voi mieltää katsomisohjeeksi tai kommentiksi merkin ja tekstin suhteesta. Niiden valossa lukija asettuu tunnustelemaan aseemisia kuvioita: ”The Symbol / Buttressed and / Buttressing”. Kyllä, näen saman. Aseemisessa symbolissa on kahdensuuntainen veto: pylvästä pitää pystyssä tukiviivat ja se toisaalta tarjoaa tukea roikkuville viivoille. Huomio kiinnittyy kirjainmerkin elävyyteen ja riippumattomuuteen. Se on aktiivinen, tukee ja antaa tukea. Runot tarjoavat pelin, joka alkaa viettelevän yksinkertaisella kuvan ja sanojen yhtälöllä mutta haastaa lukijan runosarjan edetessä. 

Toisessa numerossa Hermanni Härmälän Unieni siipikarja -runossa kahdeksi säkeistöksi on asemoitu kuolleita, skannattuja kärpäsiä. Kärpäsistä koostuvissa merkkijonoissa on sanamaisia hahmoja. Hyönteismateriaali on peräisin Härmälän lapsuudenkodista maaliskuulta 2021, ilmenee runon alaviitteestä. Otsikon ja alaviitteen valossa pienistä ruumiista voi lukea haikeutta, nostalgiaa ja toiston turvallisuutta. Kärpäset ovat ”unien siipikarjaa”, jotakin alitajuntaan painunutta, ehkä yksityiskohta jonkun sielunmaisemasta. Ennakoimattomaksi käyneessä maailmassa ikkunalaudoilta löytyvät kärpäset voivat tuntua pysyvyyden saarekkeelta: ainakin tämä näky toistuu joka kevät, vuosikymmenestä toiseen.  Unieni siipikarja muistuttaa omalla tavallaan, ettei kirjoitus ole irti maailmasta. Luemme oikeastaan kaiken aikaa, kun kiinnitämme merkityksiä ympäröivään.   

Huthin ja Härmälän runot saavat lukijan pohtimaan, kuinka kieli ja sanat kiinnittyvät sanattomaan. Jalokivien ja kiikareiden äärellä lukutaidon käsite näyttäytyy virkistävässä valossa: lukeminen saa olla vaikeaa, eikä vaikeuden kokemusta tarvitse ratkaista. Teksti, joka haastaa lukijan tai asettaa hänet mahdottoman tehtävän ääreen, voi olla myös lohdullinen, naurattaa tai herättää ajatuksia. Jalokivien ja kiikareiden valossa teksti kuin teksti on ensisijaisesti lukukokemus. 

Lukemiston kaksi ensimmäistä numeroa ovat keskenään melko erilaiset. Ensimmäisen lukee yhdeltä istumalta kuin hyvin rytmitetyn zinen, jossa tekstit muodostavat yhdessä jotakin enemmän kuin yksin. Toisessa numerossa tekijöitä on vähemmän ja joukossa huomattavan pitkiä tekstikokonaisuuksia, kuten 11 sivun mittainen Satu Kaikkosen Gothamissa on kevät -runosarja. Toinen numero tuntuu äkkiseltään ensimmäistä vakavammalta ja työläämmältä lukea. Kokemusta selittänee etenkin jäsentely: toisen numeron avaustekstiksi on valittu Marissa Mehrin Olipa kerran – muistiinpanoja Budapestin silloista. Mehrin laajahko ja ajankohtainen essee vie lukijan hyvin aistivoimaisesti toisen maailmansodan Unkariin ja sodan seurauksiin. Kylläinen olo estää siirtymästä venäläisen futuristin Velimir Hlebnikovin (1885–1922) runoihin samalta istumalta. Jussi Hyvärisen Hlebnikov-suomennokset tarjoavat voimakkaita näkyjä vuosien 1918–1922 Venäjältä:  

Avautuneiden silmien hopealusikassa 

on avoin meri, sen yllä myrskylintu; 

näen Venäjän lentävän lintuna meren kohinaan 

tuntemattomien ripsien lomitse. 

Säkeet ovat näynomaisia ja kuvastoltaan runsaudensarvi. Jos toisen numeron lukee nurinkurisesti takaa aloittaen, kuten uskallan suositella, vastassa on Hanna Syrjämäen kujeileva Ultravisa-runo, vai pitäisikö sanoa lukupeli. 
 

Kutsu kirjoittavaan yhteisöön 

Eri tekijäsukupolvet, kirjoittamisen tavat ja kielivähemmistöt asettuvat luontevaan yhteiseloon Jalokivissä ja kiikareissa: molemmat numerot muistuttavat hienovaraisesti siitä, että Suomessa kirjoitetaan myös esimerkiksi ruotsiksi ja saameksi. Ensimmäisessä numerossa Niillas Holmbergin Valaita/Fállát käsittelee saamelaisen kansanperinteen sukupolvisiirtymiä ja ohenevaa linkkiä menneisyyteen. Suomen kielen lisäksi teksti on painettu kirjoittajan äidinkielellä pohjoissaameksi. 

Jalokivissä ja kiikareissa on jokseenkin akateeminen tai korkealentoinen vire siitä huolimatta, että kummassakaan numerossa ei juuri ole akateemisia viittauksia. Monessa tekstissä viljellään tieteestä vaikuttunutta kieltä: telomeerit, tekstigeneettinen metodi ja evoluutio mainitaan. Elokuvaviittauksia on siellä täällä. Lukijan on kuitenkin paras olla katsonut muutakin kuin Finnkinon ajankohtaista ohjelmistoa, jos mielii päästä esimerkiksi Veli-Matti Huhdan Kohtausten kirjasta -esseen kyytiin. Tutkimustieto ja runous puhuvat ehkä tällä hetkellä yhteistä kieltä, tai ainakin julkaisu tuo esiin tämän yhteiselon ilmentymiä. Ensimmäisen numeron avausrunon on kirjoittanut sosiologian professori Olli Pyyhtinen, joka johtaa vuoteen 2027 jatkuvaa WasteMatters-tutkimushanketta. Hankkeessa tutkitaan, mitä jäte kertoo ihmisestä ja yhteiskunnasta, ja se tarkastelee ihmistä jätteen näkökulmasta. Pyyhtisen Jätettyä on monitahoinen ja kiehtova runo ihmisen ja jätteen suhteesta. Se on sen verran vaikuttava, että haluaisin lukea myös esimerkiksi autonasentajan runon autosta. Vaan mistä sellaisen löytäisi ja kirjoittaisiko asentaja autosta sellaisella tavalla, että se julkaistaisiin?  

Yhden ihmisen pyörittämästä julkaisusta tulee väkisinkin päätoimittajan verkostojen näköinen, ellei hän ota asiakseen etsiä tekstuaalisia jalokiviä itselleen yllättävistä paikoista. Karri Kokko on onneksi yksi monipuolisimmista ja ennakkoluulottomimmista kirjallisuuskentän toimijoista. Nykyisellään Jalokiviä ja kiikareita on ihailtavan avoin etenkin eri tekijäsukupolville. Kentän uudet ja nuoret tekijät saavat näkyvyyttä mediassa verrattain paljon. On ilo lukea pitkän linjan kirjailijoiden uusia tekstejä, nähdä ne muodostamassa kudelmaa uusien kanssa.  

Jalokivien ja kiikareiden erityisansioksi voi lukea lukijaa inspiroivan vaikutuksen; ellen olisi lukenut Leena Sainion Ehkä sinussa on turva -runosarjaa, tuskin olisin kirjoittanut kahtatoista pantoum-runoa. Sainion pantoumit innostivat myös Kulttuuritoimituksen Mikko Saaren omiin kokeiluihin. Jalokiviä ja kiikareita virittää tunteen tekevästä yhteisöstä, joka kutsuu mukaan kirjallisiin kokeiluihin. ”Olkaamme kaikki jalokiviä ja kiikareita”, Karri Kokko päättää ensimmäisen numeron esipuheensa. Vaikka lehden alaotsikko kuuluu ”Lukemista kaikille eikä kenellekään” (vrt. Friedrich Nietzsche: Näin puhui Zarathustra. Kirja kaikille eikä kenellekään), julkaisu on lahja kirjoittaville ihmisille.