Zonenkinder – eilisen aatteen lapset (Zonenkinder)

Saksassa on viime vuosina noussut muotiin uusi nostalgian muoto, ostalgia. Ilmaus muodostuu saksan sanoista Ost ja Nostalgie, ja sillä viitataan entisen Itä-Saksan ja sen ilmiöiden kaipuuseen. Ostalgia-buumiin voidaan lukea kuuluvaksi myös Zonenkinder – eilisen aatteen lapset. Se on dokumenttiromaani, jossa vuonna 1976 syntynyt Jana Hensel muistelee lapsuuttaan DDR:ssä ja tuon lapsuuden äkillistä loppumista muurin murtumisen myötä.

Teos on Henselin ensimmäinen. Hän on opiskellut saksalaista nykykirjallisuutta ja romanistiikkaa Berliinissä, Leipzigissa, Marseillessa ja Pariisissa. Vuonna 1999 hän toimitti leipziglaista kirjallisuusjulkaisua Edit ja vuonna 2000 Internet-antologiaa Null yhdessä Thomas Hettchen kanssa. Tämän jälkeen hän on työskennellyt vapaana toimittajana ja kirjallisuuskriitikkona.

Zonenkinderin on suomentanut Onerva Grabner. Se on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen käännöksensä, työkseen hän on kääntänyt lähinnä kaupallisia tekstejä. Grabner on asunut Saksassa jo yli 30 vuotta ja on myös hyvin perehtynyt DDR:n historiaan.

Pop-jumpasta aerobiciksi

Jana Hensel oli 13-vuotias, kun muuri murtui. Kolmetoista vuotta myöhemmin, 26-vuotiaana, hän kirjoitti romaanin lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksista. Teoksen nimi, Zonenkinder, viittaa hänen ikäisiinsä itäsaksalaisiin; he syntyivät DDR:ssä mutta eivät ehtineet kasvaa siellä aikuisiksi. Muuri murtui heidän ollessaan teini-ikäisiä. Lapsen silmissä DDR katosi melkein yhdessä yössä. Yhtäkkiä kaikki vanha ja tuttu oli poissa, niin elintarvikkeet, harrastukset kuin lauantaiset koulupäivätkin. Tilalle tulivat länsimaiset aatteet ja vaatteet. Vaikka aina itse asiat eivät varsinaisesti kadonneet, ainakin niiden nimet muuttuivat oudoiksi ja tuntemattomiksi.

”Kauppahalli on nyt supermarketti, nuorisomajat muuttuivat maaseudulla sijaitseviksi sisäoppilai¬toksiksi, paidat muuttuivat t-paidoiksi ja oppi¬pojat muuttuivat oppisopimussuhteessa oleviksi koululaisiksi. Raitiovaunussa ei rei’itetty enää li¬punpalaa vaan leimattiin matkalippu. Pop-jumpasta tuli aerobic ja vastamaalatun poliklinikan seinään olikin yhtenä aamuna kirjoitettu sana lääkäriasema. Jätetynnyrit katosivat ja ne korvattiin lajittelukeskuksella. Mondos-kumeista tuli kondomeita, mutta ne eivät vielä koskeneet meitä.” (s. 21–22)

Myös yhteiskunnallinen osallistuminen katosi kuin tuhka tuuleen. Ennen muurin murtumista Hensel teki muiden nuorten tavoin vapaaehtoistöitä ja tunsi olevansa vastuussa niin Vietnamin lasten hyvinvoinnista kuin Ronald Reaganin Tähtien sota -ohjelmastakin. Lapset kitkivät rikkaruohoja koulun pihalta, keräsivät roskia ja kierrätyspaperia.

”Jokainen ihminen oli tärkeä. Me olimme vastuussa kaikesta. Kun lapset Afrikassa kärsivät nälkää, vein jonkin leikkikaluistani kouluun ja annoin sen Kansansolidariteettiyhdistyksen vanhoille rouville, jotka istuivat voimistelusalissa pitkillä penkeillä ja joiden piti kirjata kaikki tarkasti papereihinsa. Myöhemmin leluni myytäisiin ja rahoilla ostettaisiin lääkkeitä tai uusia leikkikaluja.” (s. 88)

Poliittinen aktiivisuus kuitenkin jäi 1990-luvulla. Lännestä tulevat ajatukset ja tavat omaksuttiin kritiikittä, menneisyyteen ei katseltu. Pikemminkin se haluttiin lakaista maton alle mahdollisimman nopeasti, aivan kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Länsivaatteiden lisäksi itäsaksalaiset omaksuivat jopa läntisen aksentin.

”Ensimmäisinä vuosina [muurin murtumisen jälkeen] käytimme melkein jokaisen hetken lännen tarkkailuun. Halusimme oppia tuntemaan ja ymmärtämään sen elämää. Yritimme myös mahdollisimman tarkasti jäljitellä sitä.” (s. 62–63)

Näin pyyhkäistiin pois myös 1970- ja 1980-luvuilla syntyneiden lapsuus ja siihen liittyvät muistot. Näiden muistojen jäljillä Jana Hensel kirjassaan kulkee.

Ei menestystä ilman kritiikkiä

Zonenkinder nousi Saksassa pian ilmestymisensä jälkeen, syksyllä 2002, bestseller-listoille, ja siitä on otettu lukuisia painoksia. Se on myös käännetty useille kielille. Teos on kuitenkin jakanut mielipiteet selvästi kahtia. Sitä on kiitelty, koska se on nostanut pinnalle monia unohtuneita asioita ja tuonut julki yhden huomiotta jääneen ikäryhmän tuntoja Saksojen yhdistymisen tiimoilta. Se on kuitenkin kohdannut myös kritiikkiä. Sitä on moitittu pelkäksi ostalgia-buumin harjalla ratsastavaksi kaupalliseksi tempuksi. Entisiä itäsaksalaisia tuntuu loukanneen Henselin paljon käyttämä me-muoto; kaikki eivät tahdo hyväksyä häntä oman sukupolvensa äänitorveksi. Henseliä on arvosteltu myös naiiviudesta ja kliseisyydestä, omaperäisyyden puutteesta. Esiin on nostettu myös hänen kokemattomuutensa kirjailijana, mikä välillä näkyy tekstissä tyylillisinä puutteina ja jopa pieninä kielioppivirheinä.

Zonenkinderin vastaanotosta on myös ilmestynyt Tom Kraushaarin toimittama ja Rowohlt-kustantamon vuonna 2004 julkaisema Die Zonenkinder und Wir. Tässä teoksessa kriitikot, lukijat ja kirjailija itse keskustelevat teoksesta ja siihen liittyvistä teemoista.

Monet saksalaiset kriitikot tuntuvat olevan sitä mieltä, ettei Zonenkinder kerro mitään uutta. Näin saattaakin olla, kun siihen tarttuu saksalainen lukija. Suomalaiselle kirja kuitenkin tarjoaa kiehtovan pilkahduksen vieraasta kulttuurista ja sen murroksesta. Hensel kuvaa ansiokkaasti lapsuutensa äkillistä päättymistä muurin murtumiseen ja sitä seurannutta irrallisuuden tunnetta. Toisinaan hän kyllä keskittyy hiukan liikaa materiaalisiin arvoihin ja erilaisten ”kadonneiden” tavaroiden ja tuotteiden listaamiseen. Hän toteaa itsekin:

”Me synnyimme materialistiseen maailmaan, vaikka nykyään väitetäänkin usein toista. Jokainen rakensi silloin yksinkertaisilla statussymboleilla oman pienen maailmansa. Jo lapsina pystyimme erottamaan Käfer- ja Boxer-farkut länsimaiden vastaavista. Germina-rullalauta oli kuuluisan Adidas-serkun huono kopio.” (s. 52)

Välillä lukijasta myös tuntuu, että aika on kullannut kirjailijan muistot kommunistisesta diktatuurista. Tästä huolimatta teos tarjoaa mielenkiintoisen ns. ruohonjuuritason näkökulman yhteen Euroopan historian merkittävistä tapahtumista.

Läpi kulttuurispesifisyyksien rämeikön

Tämänkaltainen teos vaatii kääntäjältään laajaa kulttuurin ja historian tuntemusta. Romaanissa on käsitteistöä, joka tuskin on tuttua muille kuin Itä-Saksassa eläneille. Ei kuitenkaan riitä, että kääntäjä itse ymmärtää, mistä on kyse. Hänen on sen lisäksi kyettävä arvioimaan, miten paljon asioita pitäisi selventää suomalaisille lukijoille.

Onerva Grabner on tehnyt hyvää työtä kääntäessään ja rämpiessään läpi kulttuurispesifisyyksien viidakon. Joihinkin kohtiin hän on esimerkiksi lisännyt selittäviä osia. Ensimmäisessä luvussa kuvaillaan, miten muurin murtumisen jälkeen lännestä takaisin tulleet luokkatoverit olivat

”…kuin suoraan Medi&Zini-lehden sivuilta.” (s. 22)
”…sahen aus wie aus der Medi&Zini.” (s. 22)

Samaten hän on selventänyt lukijoille, minkä vuoksi koululaiset vaihtoivat keskustelun aiheena olleet televisio-ohjelmien nimet toisiin opettajan tullessa paikalle:

”Kun opettaja astui luokkaan keskustellessamme edellisen illan televisio-ohjelmista, olimme tarpeeksi ammattilaisia vaietaksemme heti tai muuttaaksemme läntisten ohjelmien nimet kuten ”Wetten dass?” ja ”Die versteckte Kamera” tai ”Hart & Hart” itäohjelmien nimiksi ”Mach mit, mach’s nach, mach’s besser”, ”Wunschbriefkasten”, ”Ein Kessel buntes” [sic!], ”Inka” tai ”Ralf ’Bummi’ Bursy.” (s. 91–92)

”Auch waren wir Profis darin, sooft es darum ging, bei Diskussionen über das Fernsehprogramm des Vorabends entweder den Mund zu halten, wenn der Lehrer ins Zimmer kam, oder statt “Wetten dass?” und “Die versteckte Kamera” oder “Hart”, aber herzlich einfach solche Worte wie “Mach mit, mach’s nach, mach’s besser”, “Wunschbriefkasten”, “Ein Kessel Buntes”, “Inka” oder “Ralf ‹Bummi› Bursy” zu sagen.” (s. 90)

Käännöksestä on kuitenkin vaikea päätellä, millä perusteella kääntäjä on tehnyt joihinkin kohtiin lisäyksiä ja toisiin taas ei. Kyseessä on kaiketi iänikuinen ongelma: miten voi tietää, kuinka paljon ennakkotietoa suomalaisella lukijalla keskimäärin on.

Grabnerin suomi on sujuvaa ja helppolukuista, eikä siinä juurikaan näy jälkiä saksan monimutkaisista virke- ja lauserakenteista. Kääntäjä ei myöskään ole erehtynyt kotouttamaan teosta, joka niin selvästi liittyy aivan toiseen aikaan ja paikkaan kuin omaamme. Kaiken kaikkiaan käännöstä lukee mielellään.

Hienoista hiontaa vailla

Kaikki Grabnerin tekemät ratkaisut eivät kuitenkaan toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Suomen kielen taito on kirjallisuuden suomentajalle välttämätön työväline, ja sen ajan tasalla pitämiseen on panostettava, jotta suomennosten laatu ei kärsi. Kieli elää ja muuttuu jatkuvasti, ja joistakin Grabnerin tekemistä ratkaisusta voi nähdä, että hän on asunut pitkään Saksassa eikä ole ollut yhtä tiiviisti tekemisissä suomen kielen kanssa kuin Suomessa asuvat kääntäjät.

Käännökseen on toisinaan eksynyt hieman vieraalta kuulostavia ilmaisuja, joille olisi suomalaisempikin vastine. Esimerkiksi ”kolmihyppy” (s. 17) on kolmiloikka, ”ICE-bistro” (s. 163.) voisi olla ravintolavaunu, ”oblaatti” (s. 40) on öylätti tai ehtoollisleipä, ”tosikertomusten” (s. 32) sijasta tavallisesti puhutaan tositarinoista ja ”kiillekuvien” (s. 51) sijaan kiiltokuvista. ”Ylöspäin pyrkijä” (s. 75) on sujuvammin pyrkyri ja ”tattoostudio” (s. 37) tatuointiliike. Lisäksi saksaa osaamattomille lukijoille olisi ymmärrettävämpää, jos esimerkiksi ”Überraschung-suklaamuna” (s. 20) olisi yksinkertaisesti yllätysmuna ja ”Reichstag-rakennus” (s. 135) puolestaan valtiopäivätalo.

Käännökseen on päässyt pujahtamaan myös muutamia pieniä epätarkkuuksia, jotka tosin ovat kokonaisuuden kannalta aika epäolennaisia:

”Valkoisesta Malimo-kankaasta äidit loihtivat meille collegepuseroita, joita kutsuimme sweet-shirteiksi ja joihin painoimme käyttäen kouluvihkojen päällyksiä sabluunana erilaisia aiheita, joita olimme löytäneet OTTO-katalogeista. Näillä kuvilla saattoi koulussa saada paljon ihailua osakseen.“ (s. 61)

“Aus weißein Malimo und Textilfarbe nähten [unsere Mütter] uns Sweat-Shirts, die wir Sweet-Shirts nannten, und bedruckten sie mit Hilfe von Schablonen und alten Heftumschlägen mit Motiven, die wir uns in alten OTTO-Katalogen ausgesucht hatten. In der Schule konnte man damals dafür sehr bewundert werden.“ (s. 59)

Lapset eivät siis itse painaneet kuvia paitoihinsa, niin kuin käännöksessä sanotaan, vaan äidit tekivät työn lasten valittua painettavat kuvat. Askarruttamaan jäi myös, mikä OTTO-katalogi oikein olikaan.

Ainoa kääntäjän tekemä selvästi näkyvä ratkaisu on sivulla 28 oleva alaviite, jossa selitetään, että Muuripuisto on ”entisen DDR:n rajalle suunniteltu viheralue”. Samanlaisia huomautuksia olisi mielellään lukenut enemmänkin, sillä kirja sisältää niin paljon kulttuurispesifisiä elementtejä, että suomalaisen lukijan on niitä kaikkia mahdoton tunnistaa. Esimerkiksi sanalla ”asosiaalinen” (s. 23) ei ole suomeksi samaa sivumerkitystä kuin saksaksi; lukijalle voi jäädä epäselväksi, että sillä viitataan syrjäytyneisiin ihmisiin. Myös ”Rheingold” (s. 46) olisi mielestäni kaivannut peräänsä lisäyksen hotelli, sillä Rheingoldhan on myös olutmerkki ja Wagnerin ooppera. Nämä molemmat lienevät myös suomalaisille tutumpia kuin kyseinen hotelli. Kontekstista ei nimittäin selviä, mistä on kyse. Rheingold voisi viitata yhtä hyvin henkilöön kuin paikkaankin:

”Sanssouci-linnan rappusilla keskustelemme rakkaudesta, jonotamme lippuja Volksbühne-teatteriin ja ihailemme Frank Castor¬fia ja Jürgen Kuttneria. Rheingold tuntuu meistä vieraalta ja Arkonaplatzin kirpputori on mieles¬tämme hieman liian snobistinen.”

Romaanin lopussa on kirjailijan laatima lyhyt sanasto, jossa hän selittää tuntemattomimmiksi arvelemansa ilmaukset. Sanaston heikkoutena on se, ettei aina kulloisenkin sanan kohdalla itse tekstissä ole merkintää, että se selitetään sanastossa. Niinpä ainakin minä selasin sanastoa monta kertaa turhaan, koska ajattelin jonkin oudolta tuntuvan sanan olevan siellä, vaikka näin ei sitten ollutkaan. Tässä kääntäjällä olisi ollut hyvä mahdollisuus selventää suomalaisille tuntemattomia käsitteitä lisäämällä ne sanastoon. Tällä tavalla voisi välttää sen, että teksti muuttuu selitysten myötä valmiiksi pureskellun tuntuiseksi. Näin olisi lukijan itsensä päätettävissä, tarkastaako sanojen merkityksen sanastosta vai ei. Pieni mahdollisesti sekaannusta aiheuttava virhe kääntäjältä oli pujahtanut sanastoon: sana maito on sanastossa samalla paikalla kuin lähtötekstin Milch, vaikka sanat muuten aakkostettu suomen kielen mukaan.