Tanssii kirjainten kanssa: Inspiraatiota tämän päivän tarinankertojille

Helpoin koulu kirjoittamiseen on lukeminen. Mahdollisimman erilaisen kirjallisuuden: romaanien, runojen, esseiden, kokeellisten tekstien, tietokirjojen… Elokuvastakin on apua. Missä muussa lajissa vetävän juonen formaatti on viety yhtä pitkälle kuin Hollywood-elokuvassa?

Ei ihme, että Jani Saxellista on tullut kirjailija, sillä hän toden totta on lukenut paljon. Hänen kirjoitusoppaansa Tanssii kirjainten kanssa (2020) sisältää kymmeniä esimerkkejä romaanien kerronnallisista ratkaisuista. Välillä käydään elokuvan puolella. Uudempana juonteena Saxellin kirjassa on tietokonepelaaminen, jota hän ylistää paitsi rentoutumiskeinona myös yhtenä esimerkkinä tarinankerronnan taidosta. On harvinaista, että kertomuksen taitajille on palkkatöitä, mutta pelialalle hyvän tarinan kirjoittajia tarvitaan.

Esimerkkien vyöry paljastaa, että hyvin monenlaisia ratkaisuja on kirjallisuudessa jo kokeiltu. Aiheet, kerronta- ja rakenneratkaisut on testattu käytännössä. Silti yhä uusia teoksia kirjoitetaan ja ne saavat lukijoita. Sitä ei siis kannata miettiä, varastaako joku sinun kuolemattoman ideasi tai kerronnallisen ratkaisusi. Sinä se varas olet, todistaa Saxellin kirja. Kaikki on jo kertaalleen kirjoitettu. Jos jollekulle oman aiheen keksiminen on vaikeaa, ehdotetaankin suoraan klassikoiden uusiokäyttöä kiehtovassa, omalakisessa konsentraatiossa.

Saxellin kirjasta on pakko todeta, että koko kirjan mitassa analyysit teoksista alkoivat lopulta puuduttaa. Onneksi kirjassa oli muutakin. Siinä käydään läpi proosan peruspalikoita: erilaiset kertojamahdollisuudet, ajan liikuttaminen, henkilöhahmot, dialogi ja kertomuksen rakennevaihtoehdot. Kolmen ensimmäisen kohdalla mieleeni palasi vahvasti Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijan raamattu Runousopin perusteet (1990) – ei siis suinkaan Aristoteleen klassikko vaan Mervi Kantokorven, Pirjo Lyytikäisen ja Auli Viikarin tiivistelmä kertomuksen teoriasta, kuten se 1980-luvun lopulla ymmärrettiin. Kirja löytyykin Saxellin lähdeluettelosta.

Saxell tuntuu sanovan, että kaikkitietävä kertoja on yhtä kuin lukijaa moralistisesti ohjaileva jumalhahmo. Sellainen kertoja varmasti onkin kuollut, ellei sitten ilmesty kirjaan läpikotaisin ironisoituna.

Narratologian perusjaotteluja on paljon käytetty proosakirjoittamisen opettamisessa. Niiden kautta pystyy Saxellin tavoin erittelemään muun muassa erilaisia mahdollisuuksia toteuttaa henkilökuvausta tai liikuttaa aikaa. Mutta sille, jolle on vaikeaa saada kerrontaansa rytmiä ja järjestystä, parempaa oppia löytyisi käsikirjoittamisen oppikirjoista. Saxell käyttää esimerkkeinä elokuvia, muttei tuo mukaan Hollywood-elokuvien runkona käytettyjä rakennekaavioita, joihin suosittelen proosakirjoittajiakin tutustumaan. Esimerkiksi Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin paksu Käsikirjoittamisen taito (2015) kokoaa yhteen tietoa käsikirjoittamisen koukuista.

Kertojasta käsikirjoittamisen oppaat eivät sattuneesta syystä kauheasti kerro, joten siitä parasta tietoa löytyy muualta. Saxellin kertojaa koskevassa osiossa kummastelin joitakin väitteitä, kuten kategorista mainintaa kaikkitietävän kertojan kuolemasta ja toisaalta näkökulmatekniikan esittelyä ikään kuin tuoreena keinona.

Kaikkitietävä kertoja sinänsä on niin hankala ja monihahmotteinen käsite, että siitä puhuminen ei ole helppoa. Saxell tuntuu sanovan, että kaikkitietävä kertoja on yhtä kuin lukijaa moralistisesti ohjaileva jumalhahmo. Sellainen kertoja varmasti onkin kuollut, ellei sitten ilmesty kirjaan läpikotaisin ironisoituna. Mutta niin kauan kuin meillä on tarinan ulkopuolisia kertojia, jotka jakavat näkökulmaa henkilöilleen ja sukeltavat näiden tajuntaan, kaikkitietävä kertoja on vahvasti elävien kirjoissa.

Sen sijaan on helppo uskoa Saxellin väitteeseen, että teksteissä tuodaan nykyaikana esiin moniäänisyyttä ja totuuden relatiivisuutta. Toisaalta voi huomata näinä oikeaoppisuuden aikoina, että yhä enemmän alkaa ilmestyä teoksia, joiden dominantti, ikään kuin oikea merkitys, huutaa rivien välistä eikä arvoasetelma tekstissä huojahdakaan. Kertojan ei silloin tarvitse olla kaikkitietävä, mutta tekijän mielipide tulee selväksi.

Saxell on taiteen oikeaoppisuuden vastustaja, ja siksi hän kaikkitietävää kertojaakin – sellaisena kuin hän sen ymmärtää – niin kavahtaa. Vaikka kertojaosio sisältää väitteitä, joihin en kaikkiin yhdy, se sisältää myös paljon hyviä vinkkejä kirjoittajalle.

Ajan liikkeitä kuvaavassa luvussa hyvä huomio oli se, että yleisesti käytetyssä kahden aikatason kerronnassa usein ”kaikki tärkeä, traaginen ja järisyttävä on tapahtunut jo. Nykyajassa tapahtuvan kehyskertomuksen rooliksi jää vain rytmittää isoa historiallista narratiivia, tämän päivän ihmiset jäävät ohuiksi ja luonnosmaisiksi.” (s. 86.) Kun Saxell sen ääneen sanoo, tajuan, että toden totta näin usein käy.

Dialogille on, mainiota kyllä, omistettu oma lukunsa. Dialogin kirjoitus on elintärkeä elementti prosaistille, mutta proosaoppaista voi olla dialogineuvoja vaikea löytää. Tässäkin ohjaisin lisäoppia etsivän lukijan käsikirjoitusoppaiden äärelle, mutta kirjallisuustieteenkin puolelta löytyy oivalluksia tarjoava kokoomateos Dialogi kaunokirjallisuudessa (toim. Aino Koivisto ja Elise Nykänen, 2013).

Romaanilleen muotoa etsivän kannattaa lukea Saxellin kirjasta luvut ”Romaani, novellikokoelma vai sittenkin hybridi” sekä sitä täydentävä ”Kirjeet kertovat, päiväkirjat puhuvat”. Ajan käsittelyn eri tavat kytkeytyvät myös teoksen kokonaismuotoon.

Saxell tekee kirjailijan- ja opettajantyön lisäksi myös paljon haastattelukeikkoja. Kun häntä on ollut kuulemassa, huomaa, että nyt on haastattelija perehtynyt ei vain tekijän uusimpaan teokseen vaan syvällisesti koko tuotantoon. Haastatellut kirjailijat ovat varmasti tyytyväisiä. Sama perehtyneisyys näkyy Saxellin teosesimerkeissä, joissa mukana on erinomaisia luentoja. Esimerkiksi Riina Katajavuoren Wenla Männistöä (2014) Saxell analysoi tarkkaan ja oivaltavasti. Maarit Verrosen tuotantoa luetaan myös kiinnostavasti ja innostavasti.

Suomalaisen kirjallisuuden ohella Venäjän kirjallisuus on Saxellin sydäntä lähellä, lukuvinkkejä kertyy kiinnostuneelle kosolti. Venäläisen kirjallisuuden ääni on virkistävästi suomalaisesta poikkeava, mikä voi avartaa kirjoittajien horisonttia. Erityisen vahvana esiin nousee nobelisti Svetlana Aleksijevitš, jonka sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ajamat dokumenttiromaanit lämmittävät Saxellin sydäntä ja samalla tarjoavat hyvän esimerkin kollaasityyppisestä rakenteesta.

Muutenkin hän varoittaa kirjoittajia avoimesta poliittisuudesta. ”Ole tähti, älä minkään aatteen johtotähti”, Saxell kehottaa lopun mainioissa teeseissään.

Jos suomalaiselle kirjallisuudelle suuntaa hakee Tanssii kirjainten kanssa -teoksesta, on suunta eittämättä vasemmalle. Näin kirjoittajia ohjaa Saxell (samalla mukana on esimerkki hänen suhtautumisestaan kaikkitietävään kertojaan):

[N]ykykirjallisuus, tai ainakin sen sosiaalisesti hereillä oleva osa, on kiinnostuneempi altavastaajista: työttömistä ja pätkätyöläisistä, mielenterveysongelmaisista, maahanmuuttajista, lasisen lapsuuden kokeneista ja seksuaalisen tai muun hyväksikäytön uhreista. Mieluiten niin, ettei sävy ole ylhäältä ja ulkopuolelta katsova, hyväntahtoisen holhoava tai keskiluokkaisen kauhisteleva, kuten vielä kaikkitietävän kertojan maailmanaikana. Pyritään pikemminkin mahdollisimman pitkälle menevään mimeettisyyteen. Siihen, että ne, joilla ei aiemmin ole edes ollut kieltä, saavat sellaisen. (s. 38.)

Ottaen huomioon Saxellin arvostuksen vähäväkisten äänen luomiseen, ei ole ihme, että kirjan lopussa Saxell ilmoittaa epäluulonsa ”antirasismin ja intersektionaalisen feminismin julistavinta puolta” (s. 265) kohtaan. Muutenkin hän varoittaa kirjoittajia avoimesta poliittisuudesta. ”Ole tähti, älä minkään aatteen johtotähti”, Saxell kehottaa lopun mainioissa teeseissään.

Proosakirjoittajan tiellä ensi askelia ottava hyötyy varmasti Saxellin oppaasta. Nykyäänhän on sellaisiakin kirjoittajia, jotka eivät itse kauheasti lue tai lukevat vain jotakin kirjallisuudenlajia. Heille voi tulla yllätyksenä Saxellin kirjallisuusesimerkkien avaama näkymä jo olemassa olevan kirjallisuuden monipuolisuuteen.

Itse pidän kirjoitusoppaissa harjoituksista. Oivallinen harjoitus avaa selitettyä asiaa konkreettisesti ja havainnollisesti. Näitä Saxellin opas ei tarjoa, vaan havainnollistajana on jo valmis kirjallisuus. Tässä mielessä Saxellin kirjasta tulee mieleen kehuja saanut Anneli Kannon tuore kirja Kirjoittamassa (2020). Siitä Kanto kirjoittaa omassa blogissaan, että ”se ei ole kirjoittamisopas eikä sisällä harjoituksia”. Mitä Kannon kirja sitten on? Kuvaus kirjailijan ja kirjoittajan elämästä, siihen kuuluvista asioista, ja samalla siinä tullaan käsitelleeksi keskeisiä proosakirjoittamisen keinojakin, kuten teemaa.

Saxellin kirjassa kirjailijanelämä tulee esille vasta aivan lopussa, mutta itse pidän osiota koko kirjan nautittavimpana. Siinä on sekaisin kymmenen teeman alla erilaisia asioita, joita Saxell pitää tärkeinä kirjoittajalle. Puhutaan taustatyöstä, mutta toisaalta kehotetaan välillä myös pelaamaan videopelejä ja käymään kulmakuppilassa. Vinkataan vaaroista, jotka sisältyvät kuvitteellisesta maailmasta kirjoittamiseen. Annetaan neuvoja elämän kolhujen muuttamisesta kirjallisuudeksi.

Tätä viimeistä osioita olisi lukenut pidempäänkin, mutta ehkä osion toimivuus oli juuri tiiviydessä ja luettelomaisuudessa. Suosittelen siis Saxellin kirjoitusoppaan lukemista viimeisille sivuille asti.