Karkuri

Lapin mies kirjoittaa hitaasti soljuvaa maaseudun kuvausta. Kiire sopii unohtaa, jos aikoo nauttia Janne Huilajan kolmannesta romaanista Karkuri. Huilaja antaa puheenvuoron peräkamarin tytöille ja pojille, joista yllättävän sattuessa paljastuu uusia piirteitä ja uusia tapoja ottaa elämän haltuun, vaikka vuosia on jo lähes 70 tai enemmän.

Karkurin päähenkilöitä ovat kaksi siskosta ja näiden veli sekä naapuri, Punaisenpaperin Kaheli, Kalervo. Kotitilalla naimattomina elelevät Juustin sisarukset ovat ottaneet jokaisen askelen aina samoin päivien, vuosien ja vuosikymmenten mittaan, aina he ovat syöneet samoin ja käyneet huusissa aina samaan aikaan, kukin vuorollaan. Kullakin sisaruksista on omat tehtävänsä ja roolinsa. Päsmärinä häärii vanhin, Siime, ja passarina keskimmäinen, Helmi. Sisaruksista nuorin, 64-vuotias Viljo, sysää tapahtumat arjen totutusta juoksusta poikkeavalle radalle.

Viljo näkee oudon unen ja taitaa olla kaikin puolin saanut kaikesta tarpeekseen. Hän karkaa sisariltaan. Ei Viljo kauaksi mene, mutta sen enempää poliisit kuin sotaväkikään eivät osaa läheltä etsiä. Helmin elämä saa uuden käänteen, kun hän lähtee soittamaan poliiseja apuun naapurista. Sisaruksilla ei ole nykyajan vempeleitä, ei siis puhelintakaan.

Kun Viljo katoaa, Helmi pääsee naapuriin ja hänestä kasvaa suljetun ja lähes tapahtumattoman arjen vastapainoksi lähes anarkisti. Kahelin salapolttoista tyhjenee väkeviin tottumattomalta Helmiltä motti jos toinenkin. Sopimus siivousavusta syntyy, kosintaan vastaamiseen Helmi vaatii sentään miettimisaikaa.

Kun Helmi nukkuu höyryjä päästään, Siimekin ajattelee arkea uusiksi. Hän suostuu puhelimen ja jopa television hankintaan. Remonttikin saa tulla ja sitä myöten sisävessa. Omaan sairauteensakin Siime on valmis hakemaan ulkopuolista apua.

Kaheli on elänyt elämäänsä jonkin verran Juustin sisaruksia reippaammin ja ympärilleen katsellen. Salaa hän niin keittelee viinaa kuin metsästääkin. Kun Kalervo tarkkailee pankissa ihmisiä ja samalla yhteiskuntaa, penkillä vuoroaan odottamassa voisi yhtä hyvin olla Konsta Pylkkänen. Ovelasta tarkkailijasta Huilaja taitaa olla velkaa Veikko Huoviselle. Tuskin Konstakaan on muoviläpysköitä huolinut, pankkikirjassa pitää olla selvät numerot.

Huilaja tuntee Lapin maaseudun elämän ehdot. Hän kuvaa sankareitaan lämpimän läheisesti, kuin kärpäsenä katossa tarkkaillen. Yhteiskunnan korvauksilla on eletty vuosikymmenet. Työttömyys tyhjensi tehokkaasti Lapin kyliä 60- ja 70-luvuilla. Kaheli ehti käydä maailmallakin. Kotiin ja korvauksille hän pääsi hankkimalla hullun paperit. Ainakin Kahelin arvelun mukaan Viljon olkavammakin on syntynyt sopivasti ja antanut syyn pysyä paikoillaan. Yhteiskunnan edustajiin suhtaudutaan kyräillen ja varsinkin Kalervo jossain määrin huvittuneena. Epäpätevä ja tärkeilevä veroviraston johtaja tosin joutuu suoran toiminnan kohteeksi, mikä on päähenkilöiden mielestä vain oikeus ja kohtuus.

Huilaja taitaa hiljaisen huumorin sekä rauhallisen realistisen kuvauksen. Taiten hän kuljettaa tarinansa arjen pienestä sattumuksesta johtuviin pienten ihmisten elämänkokoisiin muutoksiin ja mullistuksiin. Karurissa on myönteisempi pohjavire kuin Huilajan edellisessä romaanissa Korman talo (2002). Ensimmäinen, Kolmijalkainen kettu (1999), on tunnelmaltaan lähempänä Karkuria.