Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa

Stéphane Mallarmé, joka oli hyvin perillä kirjoitustyöhön liittyvistä paradokseista, totesi että kirjailijalla on aavistus, tuntuma, siitä että maailma saa täydellisimmän muotonsa kirjana, pienoismaailmana kansien välissä. Hän jatkoi, että neroinakin pitämämme kirjoittajat ovat vain yrittäneet kirjoittaa tätä täydellistä Kirjaa, ja kaikki ovat epäonnistuneet tehtävässään. Tätä Mallarmé kutsuu impotenssin, tai mahdottomuuden, muusaksi, joka on kunnianhimoisen kirjailijan väistämätön seuralainen.

Janne Kortteinen vaikuttaa myös tuntevan tämän paradoksin, vähintään intuition tasolla. Hänen esikoisteoksensa Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on sekalainen, laaja tekstikokoelma, jonka kunnianhimoisena tavoitteena on lukijansa maailmasuhteen ja moraalikäsitysten muuttaminen. Kyse on muodoltaan poikkeuksellisesta hybridikirjasta, jonka sivuille mahtuu runoutta ja esseistiikkaa, valokuvia eläimistä ja Facebook-keskusteluja; kouluaineita, merkityksetöntä ölinää, pornoa, lapsuudenmuistoja ja Visa Electron -kuitti.

Teos asettaa näytteille nämä elämän dokumentit, keskustelunpätkät ja nettilinkkien sivupolut kaikessa banaaliudessaan, mutta se on myös runoutta, esseistiikkaa ja – varauksin – proosaa. Materiaalin kierrätyksessään se tulee lähelle sellaista dokumentaarista, tekijänoikeuksia kunnioittamatonta tekstiä, jota David Shields vastikään peräänkuulutti teoksessaan Reality Hunger. A Manifesto.

Jos Mallarméen on luottamista, on siis odotettavissa, että Kortteisen esikoisen kaltainen projekti epäonnistuu. Kiinnostavaa onkin, millä lailla se epäonnistuu – siis onko tällä epäonnistumisella meille käyttöä.

Puhun nyt kirjasta niin kuin sillä olisi yksi ja yhtenäinen ääni, tarkoituksella yksinkertaistaen, sillä mielestäni Viinimarjakirjaa ei ole syytä suhteellistaa ja sirpaloida hengiltä – sen sirpaleisesta muodosta huolimatta. Kustantaja puhuu esittelykirjeessään syystäkin manifestista, vaikka teos on toki paljon muutakin. Sellainen varaus tässä kannattaa tehdä, että teoksessa esitettyjä väitteitä ei kannata palauttaa kirjoittajansa näkemyksiksi: kirjoittaja on tässä eräänlainen näytteilleasettaja, joka tuo kärjistyneimmätkin tunteenpurkaukset jokseenkin sensuroimatta lukijan eteen.

Viinimarjakirja ottaa maalitaulukseen koko länsimaisen maailmanjärjestyksen, jota siinä kuvataan tukahdutettujen seksuaaliviettien raskauttamana autoritaarisena ja elämänilottomana vankilana. Tämä tukahduttaminen johtaa yhtäältä pessimismiin ja tarkoituksettomuuteen, toisaalta kontrolloimattomiin, väkivaltaisiin purkauksiin joiden kautta nämä vietit kostavat.

Pakkomielteenomaisesti teoksessa palataan Pekka Eric Auviseen, jonka kirjoittaja katsoo tarvinneen vain rakkautta ja huomiota – ja tietenkin radikaalisti erilaisen koulujärjestelmän, joka ei tukahduttaisi näitä perustarpeita. Teoksen Janne-hahmolle elämän mielekkyyden kyseenalaistava koulupahoinvointi on tuttua: ylitsekuohuva tunne-elämä kanavoituu Nietzsche-harrastukseen ja tyypillisiin eksistentialistisiin kysymyksiin, mutta kyseenalaistamisen perusteellisuus ja myös tarjotut ratkaisut ovat poikkeuksellisia.

Kirja ei kysy pelkästään elämän mielekkyyttä vaan myös sitä, miksi nykyinen kulttuurimme ei pysty mielekästä elämää tarjoamaan. Hienoa tässä kaikessa on ratkaisun ja vaihtoehdon tarjoaminen teini-iän murheen alhoissa rypeville, kuka ties järkyttäviä tekoja tai itsemurhaa miettiville nuorille – ilman viisastelevaa etäisyyden ottoa, paheksuntaa, saarnaavuutta tai hapanta besserwissermoralismia.

Eräs nykykirjoittaja, jota Kortteisen fragmentit kommentoivat valaisevalla tavalla, on Antti Nylén. Hänet kirjassa nähdään esimerkkinä kaiken spontaanin ja viriilin tuomitsevasta ”soo soosormi -moraalista”, jossa katsellaan jonkinlaisesta omatekoisesta esteettisestä norsunluutornista tuhahdellen alas maailmaan.

Kortteinen on helppo nähdä myös tyylillisesti Nylénin antiteesinä, sillä vaikka hänen tekstinsä ovat (pääosin) hyvin kirjoitettuja, kirjoitus rönsyää holtittoman rihmastomaisesti suunnasta toiseen. Tyylin varjopuoli on, että monet kirjassa esitetyt, vakavastikin otettavat näkemykset hukkuvat sen kaaosmaiseen muotoon.

Kyllä kiitos

Viinimarjakirja tulee suoraan, väliin epämiellyttävän omakohtaisina havaintoina, siitä pahan olon todellisuudesta, jossa hyväksyntää haetaan väkivallalla ja kiihottumista väkivaltapornolla; se esittää tämän todellisuuden nettilinkkeinä, brutaaleina alistusfantasioina ja epävarman nuoren Jannen ihmissuhteita tuhoavana ja päihdehuuruisena hapuiluna. Se kehottaa lukijaansa katsomaan tätä todellisuutta silmiin ja sanomaan sille kyllä – ele, jonka juuret lienevät mainitussa Nietzsche-harrastuksessa.

Tästä kaikesta jää rehellinen ja tosi vaikutelma. Niin että mikään maailmallinen, iljettävin ja sairainkaan, ei ole tälle kirjalle vierasta. Samalla aikaa naiivia ja viisasta on ymmärrys, että muutos alkaa siitä kun karuinkin todellisuus ymmärretään ja hyväksytään sen olemassaolo. Tästä arvojen uudelleenarvioinnista syntyy positiivinen lukukokemus: ahdistavat umpikujat, itseinho ja kokemus mielipuolisesta pahuudesta pyritään osoittamaan oman kuoleman kulttuurimme ominaisuuksiksi ja kääntämään positiiviseksi energiaksi.

Friedrich Nietzschen yksinäiselle jyrkkyydelle Kortteinen tarjoaa vaihtoehdoksi lapsenomaista yhteyttä ja luottamusta maailmaan, henkistynyttä ja leikkisää asennetta:

”Seksuaalisuus on Viattomuus ja Viattomuus on Vapaus ja Vapaus on Yhteys. Vapaus on alastomuutta/ seksiä Jumalan kanssa (…)
Kauheinkin paholainen on vain eksynyt pikkuvauva.
Kaikki pedofiliat, nekrofiliat, zoofiliat, efetofiliat, koprofagiat, perversiot, raiskaukset, tappamiset, sodat, huumeongelmat, itsemurhat, väkivallat ja julmuudet ovat kaipuuta tähän alkuperäiseen Viattomuuteen.
Kakka.” (s. 213)

Tässä katkelmassa on Kortteiselle tyypilliseen tapaan naitettu yhteen hurmioitunutta julistusta, asiallista pohdintaa, lapsenomaisuutta ja alatyyliä. Tällä ”viattomuudella”, niin kuin Kortteinen itse asiansa määrittelee, rehellisen epätäydellisellä, jopa huonolla tekstillä, hän koettaa vastata täydellisyyden tavoittelun onttoon impotenssiin. Näin hän ankkuroi kirjansa erehdyksen poetiikkaan, joka erään kirjan tekstin mukaan on taustalla koko tuntemassamme todellisuudessa, alkuräjähdyksestä ensimmäisten monisoluisten eliöiden syntyyn.

Tällainen kenties huvittavalta tai pateettiselta vaikuttava totaalisuus on kirjalle muutenkin ominaista – se pyrkii peilaamaan omaa kirjoittumistaan, mutta ei yksinomaan itseensä käpertyneesti, vaan suurten makrotason prosessien kautta.

Liika on liian vähän?

On ehkä itsestäänselvä mutta ei siksi vähemmän tosi huomio, että esteettisessä mielessä kirja olisi hyötynyt noin sadan sivun karsimisesta – lähemmäs neljäsataasivuisen teoksen raskaus hämärtää ja sekavoittaa turhaan niitä linjoja, joita itse pidän sille keskeisinä. Joku voisi väittää, että teksti ihan tarkoituksella lavertelee ja karkailee, vuoroin pitkästyttäen ja vuoroin ärsyttäen lukijansa raivon partaalle, mutta ei lukijan siitä syystä tarvitse tätä ymmärtää tai hyväksyä.

Viinimarjakirja tietenkin vastaa tähän kritiikkiin itse: ”Nuoren tekijän esikoiskokoelma olisi vaatinut kustannustoimittajan apua. Tarvitsen henkilökohtaisesti kyllä ihan toisenlaista apua. Haluaisinkin tässä ja nyt pyytää, että joku auttaisi minua. Auta, auta” (s. 358)

Koska nyt kuitenkin on puhe taideteoksesta, setämäiseltä niuhottajalta kuulostamisen uhallakin on sanottava: teoksen sisältämät runot ovat kyllä lahjakkaan, kielellisesti uudistumiskykyisen ja uudissanoja luovan kirjoittajan käsialaa, mutta lukuisat toisteiset mantrat ja tarpeettomat sivupolut väsyttävät kymmenille täyteen ahdetuille sivuille levittäytyessään. Tämä on tarpeen sanoa, koska kirja on niin hyvä ja poikkeuksellinen, että se olisi ansainnut tarkemman ja perusteellisemman toteutuksen. Less is more on toki aikansa elänyt mantra, mutta fysikaalinen tosiseikka lienee että hauraat rakenteet eivät kestä liikaa painoa.

Teoksessa hyödynnetään paljon avantgarden perinteestä ja 2000-luvun suomalaisesta runoudesta tuttuja, jollain lailla ”kokeellisia” tyylejä tai tekniikoita – luettelo, sanaruno, onomatopoeia, graafiset muodot, dada, flarf – mutta toisaalta ja samaan aikaan se on vahvasti metaforista kokemuksellista runoutta, joka spontaanisti luodun oloisena ja huolittelemattomana tuo enemmän mieleen Allen Ginsbergin tai Turun 1960-luvun undergroundin kuin Harry Salmenniemen tai Henriikka Tavin.

Kortteisen henkinen orientaatio on omakohtaisempaa kuin monellakaan nykyrunoilijalla, ja hallitsematon kieli etsii vimmaisesti pääsyä ulos häkistään, itseensä käpertyneestä postmodernista merkitystyhjiöstä. Parhaimmillaan Kortteinen yltää burroughslaisiin, groteskin ja pyhän yhdistäviin näkyihin, usein myös herkullisen jokeltelevaan parodiaan itsestään ja beatrunouden maneereista:

”Pelko ja vavistus, ettei millään ole mitään väliä on kuukävelyä Hurmioon ja Hykerrykseen, ettei millään ole mitään eroa ja että mikään ei ikinä kuole ja Kuolema on Totuutta, Kauneutta ja Vapautta & Rakkauden Ylösnousemusta ja että iankaikki myriadit moneudet ovat Hähhähhänen lähähähimmäisen taikalyhty-ykseytensä yhtä ainaisesti palaavaa tulennielemisnäytöstä Taivaan Fly In-valkokankailla & Iänainaisen Myönnön ylikuohuvaa jumalallista ainesta & Välitöntä Lunastusta & Ikiomaisuutta & Enkelivehreyttä & Unikesää & Taikamehkaa ja että YLIPÄÄNSÄ on silkkaa riemua ja kirkkautta ja ainoutta ja aamua.” (s.179)

Huomionarvoista ja uutta luovaa viinimarjakirjan kielessä on se, että tietyt partikkelit ja konjunktiot (että, vain, ylipäänsä, mihinkään) saavat siinä mantramaisen ja itseään ilmaisevan luonteen, jossa ne luopuvat apusanan roolistaan. Tällöin kieli osoittaa jotenkin ohi objektien ja kaiken kansien sisään kerätyn maailmallisen romun ohi jonnekin universaaliin ja täsmentymättömään, josta on kai vaiettava.

YLIPÄÄNSÄ nuori tekijä Janne Kortteinen on onnistunut luomaan poikkeuksellisen, pitelemättömän esikoiskirjan, jossa älykkyys yhdistyy holtittomaan tunteeseen ja elämäkerrallisuus mielikuvitukseen. Kirja olisi vaatinut kustannustoimittajan apua, mutta tällaisenaankin sillä on kosolti arvoa. Se on manifesti, joka tullaan toivottavasti muistamaan myös ansioistaan – toivonkin että kovin moni ei väsy kesken matkan sitä lukiessaan.