Jacasser

Kun kirja-arviolle antaa mahdottoman kuuloisen nimen, selitys on parasta löytyä.

Jarkko Tontin (s. 1971) toinen runokokoelma Jacasser peilaa aidonoloisesti politiikkaan, tiedemaailmaan, kulttuurielämään ja muihin juonitteluihin osallistuneen varhaiskeski-ikäisen miehen elämää. On isänperintöä, sydämen oppivuosia ja myöhemmin piikikkään hellää suhdetta omaan tyttäreen.

Tähän mennessä kuulostaa lupaavalta mutta ei välttämättä ainutkertaiselta. Pakkaa on kuitenkin sekoittamassa jokeri, Jacasser. Tontin esikoisesta Vuosikirja (Otava 2006) tuttu itseironinen alter ego on nyt loikannut omaan kirjaansa. Maailmanhistoriassa ja kulttuurikerrostumissa surffailu antaa potkua nuorälymystön sinänsä sympaattisille tavallisille tarinoille.

”Kaunokirjallinen etäännytys” on lievä ilmaisu. Ajan ja paikan rajoja kunnioittamaton Jacasser esiintyy kokoelman mittaan muun muassa keisari Domitianuksen kreikkalaisena opettajana, harmaapäisenä piispana 1600-luvun Tartossa, Hämeen linnan rakennuttajien tulkkina 1700-luvun maakansan keskellä ja amerikkalaisen kenraali Douglas MacArthurin adjutanttina Tyynenmeren sodan loppumetreillä.

Jokaisella kirjallisuustieteen peruskurssilla pystytetään uusi Berliinin muuri Elämän ja Teosten välille – ja marssitetaan Roland Barthes sen vartijaksi. Mutta kustantajakin käyttää kokoelmasta mainesanoja ”alter ego”. Jonkinlaisia yhtymäkohtia Vihreän eduskuntaryhmän entisen lainsäädäntösihteeri Tontin ja diktaattorien ja sotapäälliköiden neuvonantaja Jacasserin välille voinee siis vetää. Mieleen tulee Timo Harakan Viemärirotta (Otava 1998), paikoin hysteerisen hauska selonteko vihreän politiikan ja lehtimaailman kulisseista.

Oppinutta räyhähenkisyyttä

Mikä mies tämä Jacasser sitten on? Katsotaanpa selitysosiosta. Ranskaksi jacasser tarkoittaa lörpöttelyä ja puheen pälpätystä, myös harakan räkätystä. Englannin jacass on urosaasi tai pölkkypää.

Siinäpä tuli runousoppia, henkilökuvaa ja vähän kokoelman teemojakin. Vinkeä merkitysleikki runojen ja niiden kommentaarien välillä muistuttaa paikoin jopa Jaana Kaparin Edgar Allan Poe –suomennosta Kootut kertomukset (Teos 2006) – samoin Tontin roolirunojen oppinut räyhähenkisyys ja lukuisat tyylimukaelmat.

Esimerkiksi 1930-luvun Helsinkiin sijoittuvissa runoissa Tontti komppaa V. A. Koskenniemen kuvausta ”neekerikylien lainana” valkoisten maanosaan leviävästä jazzintahdista ja Suomen Kuvalehden edistysoptimismia.

”Sillä jokainen vuosikymmen tuo mukanaan uusia/ kansallisvaltioita, tieteenaloja, uskontoja, / urheilulajeja, koottuja teoksia ja maailmanennätyksiä, / yhä vain uusia taidepalkintoja, nimikkodivisioonia, / vuoristoja, ikiomia taivaankappaleita, / ikuisia rauhansopimuksia”, Tontti hehkuttaa vuoden 1938 holtittoman nuorison tuntoja.

Ja kuinkas sitten kävikään? Erasmusrotterdamilainen inhimillisen tyhmyyden ylistäjä ja valistusajattelijoiden perillinen Tontti ottaa maalitaulukseen edistysuskon. Maailmanhistoria kulkee pikemminkin kriisistä kriisiin ja mahalaskuun kuin huipulta huipulle.

Erityisesti sodat, uskonpuhdistukset ja miehiset rakennusprojektit Eiffelin tornista Hämeen linnaan ovat ironian kohteena. Osansa saavat myös rauhantekijät. Riemastuttavan vauhkossa runossa ”Jacasser ylistää Kekkosta I-III” lomittuvat ulkopoliittinen YYA-linja, luokkataisteluhenkinen neuvostoretro, scifi-kitch ja Star Wars –elokuvat.

”Pyöreä ja Ydinaseeton Rauhantähti”, Tasavallan keskusplaneetan kiertolainen, lähtee ”(…) ikuiselle vaellukselle läpi Galaktisen tasavallan jonka juuret juontuvat kaukaa antiikista, orjien uupumattomuudesta, valkoisesta kuin imperiumin iskujoukkojen muoviset haarniskat. Se käy planeetalla kerrallaan, syrjäisimmässäkin Kainuun kolkassa, hökkelimaailmoissa joissa tavat ovat barbaariset kuten kaikkialla ennen valistuksen aatteiden tuloa, maaorjuus ja jumalat voimissaan, susiviha ainoa lohtu.”

Tällaisen varustelun edessä kalpenee varmaan jo Kekkosen hovihistorioitsija Juhani Suomikin. Darth Vaderin hengityslaite sihahtelee, Kuolontähti vaihtaa pettyneenä galaksia.

Eino Leino tapasi luonnehtia itseään traagiseksi optimistiksi. Onkohan Tontti sitten ilakoiva pessimisti? Jo Vuosikirjan ekologisesti kantaaottavat sikermät ”Unet merestä” ja ”Maat ja lehdet” antavat ymmärtää, ettei Maapallo kauan kestä itsemme ja lajitoveriemme mekastusta.

Grimberg ja Game Show -juontajat

Tekee hyvää lukea nuorta nykykirjallisuutta, joka koettelee lukijan yleissivistystä syvyys- tai pituussuunnassa, ei ainoastaan tosi-TV–maailman ja tekstiviestiministerien tuntemusta. Grimbergin Kansojen historia menee game show –juontajien ohi.

Silti Tontille on ominaista myös 1960-luvusta ja Ilpo Tiihosesta alkanut ”korkean” ja ”matalan” ei-rauhanomainen, räiskyvä rinnakkaiselo. Jacasserissa assosioidaan antiikista ja Ludwig Wittgensteinista kännykän soittoääniin.

Jacasserista tulee mieleen myös Jarkko Laineen myöhäistuotannon suvereeni säevyörytys. Laineen melankolis-romanttisessa, mutta silti läpeensä sarkasmissa ja ironiassa marinoidussa runominässä on jotain samaa kuin Jacasserin hahmossa.

Uudelle vuosituhannelle tultaessa ikuinen muodonmuuttuja Jacasser on luopunut vallasta kuin syntyperäänsä epäilevä prinssi. ”Hän sai kaiken minkä halusi ja enemmän; pienemmän kodin, aution autotallin, syöksyviä vuosituottoja.” Epäilemättä akkuraatti kuvaus vapaaksi kirjailijaksi heittäytymisestä.

Keski-iässä tehdään välitilinpäätöstä elämässä, puidaan menneitä rakkauksia ja jäämistä yksin, ihmisten väliin. Toistuvasti palataan miesten välisen ystävyyden mahdottomuuteen ja repivään kolmiodraamaan. Siinä on hieman samoja kaikuja, kuin Tontin romaanissa Luokkakokous (Otava 2007).

Voi olla, että kotimaisen kirjallisuuden oppiaine tulee taannehtivasti vaatimaan takaisin maisterinpapereitani. Sieltä peruskurssilta ei ole näemmä mitään opittu. Mutta Jacasserin työhuone muistuttaa erehdyttävästi erästä poikkitaiteellista yhteisöä entisen tehdasrakennuksen tiloissa Helsingin Vallilassa.

”Huoneen ja tylyn avulla esi-isiltä peritystä väkivallasta sikiää ihmiskunnan kohokohtia, oopperoita, mustavalkoista taidesarjakuvaa, sirkustakin.” Toisessa runossa mainitaan kyseisen yhteisön jäsenten pistäytymispaikka Sture Jazz Bar.

Floretin kanssa Puukkobulevardilla

Tontti ei tee – vaikkapa toisen Vallila-runoilija Arto Mellerin tapaan – omaelämäkertaa, jossa avaimet ovat selkeästi tarjolla (tai ainakin sorkkaraudat). Jacasserin valtakunta on ”tiedostamattoman pimeillä perukoilla”. Hänen ”tosiminänsä” eksyy hyllyjen sokkeloon, ”naamioiden takaa/ kurkistaa kirja.”

Silti kokoelman rehellisyys on hatunnoston arvoista, kaiken kulmikkaan koheltamisen ja villin fabuloinnin keskellä. On meneillään verinen paini, ”(…) maailma vastaan Jacasser, eikä kumpikaan anna periksi.”

Osa mieskirjailijoistamme on söpöytetty syvällisyyksiä kiireestä, jaksamisesta ja perusarvojen merkityksestä laukoviksi perhelehtihumanisteiksi. Nuoret runokiivailijat taas katsovat jokaisen hakukonetuloksen olevan jo itsessään taideteos, ainutkertainen kuva ajastamme. Jos suuri yleisö ei tajua, sen pahempi yleisölle. Jos yhteys ympäröivään yhteiskuntaan ja todellisuuteen pätkii, sen pahempi todellisuudelle.

Tontti kulkee tässäkin suhteessa, missä kulkee. Hän uskaltaa ”olla päissään kuin hillitön itsevaltias”, kirjoittaa ammatillisista kaunoista, piilevistä aggressioista, seksuaalisesta kokemuksen nälästä ja rakkaudesta, joka jää kalvamaan ihmistä ontoksi.

Vaikka primordiaalisista tunnoista on kyse, Puukkobulevardilla vain poiketaan. Useimmiten sanan säilä liikkuu kuin herrasmiesfloretistilla. Arvaamattomuus ja äkilliset tyylinvaihdokset viehättivät Tontin kahdessa edellisessä teoksessa. Nyt ironiaa ja fabulointia pukkaa ehkä hivenen liikaa.

Esikoiskokoelman runsasta tyylikirjoa jää kaipaamaan, erityisesti runoja, jossa maltetaan välillä olla tosissaan ja jalat maassa. Alussa mainitsemani sikermät ”Unet merestä” ja ”Maat ja lehdet” paljastivat ”monoteistien taivaat ja helvetit” kiertävästä, kolumneissaan korostetun ateistisesta kirjailijasta panteistisen, jopa shamanistisen puolen.