Lain laita

Jani Saxell kysyy, mikä on muuttunut Jarkko Tontin runoissa pitkän hiljaisuuden jälkeen. Lain laidassa viranomaiskielelle irvailu on sittenkin vain sivujuonne.

Miten aloittaa uusi kokoelma, yli vuosikymmenen runollisen hiljaiselon jälkeen? Suoraan syvästä päästä, ihmiselon perimmäisistä kysymyksistä. Tähän tapaan:

1 § Määritelmä. Kukaan ei tiedä varmasti. // 2 § Poikkeus. Lopulta kuollaan. // 3 § Arjesta. Ollaan niin kuin 1 § ja 2 § eivät olisi voimassa. / /4 § Yhdessä olemisesta. Toisen kanssa pitää tulla toimeen #rakkaus. Ja toisten #oikeudenmukaisuus. // 5 § Voimaantulo. Kirjoittamalla. (s. 8.)

Jarkko Tontin (s. 1971) kolmannen kokoelman Lain laita (2020) keskeinen metodi on tunkea politiikan, juridiikan ja byrokratian kangistunutta kieltä lyyriseen tehosekoittimeen. Pykälien jatkoksi kehitellään villejä ja vauhkoja selvennyksiä ja reunahuomioita.

Kyse on oikeastaan runouden peruskysymyksestä: notaarien, ylitarkastajien, hallitussihteerien, sosiaali-ihmisten, salaneuvosten ja muiden ”virkaolentojen” ja toisaalta pienen ihmisen maailmat eivät kohtaa.

Virkaolennot pyrkivät yleispätevyyteen. Järjestelmää pönkitetään suurilla sanoilla ja yhä uusilla mietinnöillä. Pienet ihmiset elävät arkeaan. Se on yhtä tulkinnanvaraisuutta, improvisointia ja hätäratkaisuja toistensa perään.

Otan esimerkin runon ”Avioliittolaki (16.4.1987/411)” lopusta.

”6 § Puolisoiden väleistä. Aviopuolisot ovat avioliitossa yhdenvertaiset. / Kukaan ei tiedä mitä se tarkoittaa. // 7 § Lapsista. Huokaus. // 8 § Elatus. Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle halujensa mukaan. // 9 § Avioliiton purkautumisesta. Avioliiton purkautuminen alkaa vihkimisestä. // 10 § Voimaantulo. Voimia.” (s. 31.)

Kuka valvoo valvojia?

Ennen kuin kirjailijantyöt veivät mennessään, juristin koulutuksen saanut Tontti ehti toimia muun muassa oikeusministeriössä, Espoon käräjäoikeudessa, vihreiden eduskuntaryhmän lainsäädäntö- ja eduskuntasihteerinä ja eri kansalaisjärjestöissä, kuten Setassa ja Amnestyssä. Uniikkia näkökulmaa kabinettien kiemuroihin siis epäilemättä riittää.

Runojen nimetkin kielivät antiautoritaarisesta asenteesta, yksilön protestista ja hätähuudosta kasvottomien ja hymyttömien, virkakieltä suoltavien koneistojen edessä. ”Laki joukkoliikenteen tarkastusmaksusta (11.5.1979/469)”, ”Laki viranomaisten sineteistä ja leimoista (23.1.2009/19)”, ”Järjestyslaki 27.6.2003/612)” ja niin edelleen.

Antiikin kirjallisuutta tuntevan Tontin peruskysymyksen voisi muotoilla roomalaisen satiirikon Juvenaliksen sanoin: ”Quis custodiet ipsos custodes?” eli ”kuka valvoo valvojia?”

Jos Tontin järjestyslain mukaelmaa on uskominen, ei paljon kukaan. Tai lähinnä vartijat itse. Kuten Tontti runon keskivaiheilla kirjoittaa: ”3 § Poliisimiehen valtuuksista. Poliisimies saa. //4 § Poliisimiehen vastuusta. Poliisia valvoo poliisi. //5 § Vartijoiden valtuuksista. Vartija saa.” (s. 22.)

”Minä kysyn sinulta, oi Runotar, miten on lain laita? // Miksi senaattiin on ylösrakennettu circus? // Miksi senaattorit pukeutuvat ilvehtijäin naamioihin / ja leikkivät gladiaattoreiden kanssa”, Tontti velmuilee alun perin Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan promootioon kirjoitetussa runossa (s. 74), jonka esitti toukokuussa 2010 Noora Dadu.

Tuskinpa ilvehdintä ja gladiaattorileikit ovat kymmenessä vuodessa ainakaan vähentyneet. Päinvastoin: Tontin käsissä suomalainen politiikka ja lainsäädäntötyö saavat House of Cards – ja Vallan linnake -sarjojen piirteitä.

Suomukärsäkkään peruukintekijä

Lain laita tuntuu koronaoloissa salakavalalla tavalla ajankohtaiselta kirjalta.

Kevään mittaan harva se päivä on puhuttu siitä, onko viranomaisten ja asiantuntijoiden viestintä korona-asioissa tarpeeksi selkeää ja ymmärrettävää. Vai paetaanko virkakieleen, asiantuntijasanastoon ja kankeisiin, persoonattomiin muotoiluihin? Helmi-maaliskuussa käyrien noustessa ja rokotusten edetessä tuskastuttavan hitaasti hermot vääjäämättä kiristyivät. Syntyi arvovaltataisteluita ja nokittelua mediassa.

Tontin kokoelma ilmestyi helmikuussa 2020, juuri ennen poikkeusoloja. Melkoisia näkijänkykyjä runoilijalla tuntuu siis olevan. Tai sitten hän kirjoittaa sen verran yleispätevästi vallan patologiasta, että maaliin osuu joka tapauksessa. ”Muistakaamme poikkeuslakien / poikkeuksellinen ilkeys, tuittupäissään kuninkaat, / kansanedustajat, kanslerit, suurmuftit, jaarlit ja / kunnanvaltuutetut ovat kehnoimmillaan.” (s. 44.)

Tuntuu liiankin houkuttelevalta lukea Tonttia tämän hetken tapahtumia vasten, vaikkapa kesäkuussa pidettäviä kunnallisvaaleja.

Erässäkin runossa ”iloiset pyromaanit” tulevat ovelle vaatimaan kansalaisvelvollisuuden täyttämistä. Muuten talo tuikataan tuleen.

”Ikuinen kunnallispoliitikko” jaksaa vaaleista toiseen jäädä kolmannelle varasijalle. Hän kerää yhä uudelleen tukiryhmäänsä työkaverit ja puolisoiden enot. Liekki kytee jo, sytkäreitä räpsytellään.

Byrokratian kieli taipuu Lain laidan mittaan vauhkoksi fabuloinniksi, arjen absurdismiksi, dadaksi ja slapstick-komediaksi.

Kokoelman huipentumana on yhdeksänsivuinen runoelma ”Suomukärsäkkään peruukintekijä”. Se pistää Suomen perustuslakia uusiksi 1960-luvun OuLiPo-ryhmän, ranskalaisen kokeellisen kirjallisuuden työpajan hengessä. Samalla runo tulee pelottavan lähelle poikkeusajan kysymyksiä:

Ulkonaliikkumiskiellon oikeellisuudesta tulla suomukärsäkkääseen ja oleskella / maaeläimistössä säädetään lakietäisyydellä. Ulkonaliikkumiskieltoa ei saa karkottaa, / luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuoleutuma, kiehumapiste, tai / muu ihmisneroa loukkaava kohtuuhinta. (s. 68.)

Nykylyriikastamme on kahdessakymmenessä vuodessa tullut ärhäkkää ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa. Se tarkoittaa useimmiten purevaa kapitalismikritiikkiä, ekokatastrofin kuvastoa ja väliinputoajien ja syrjään sysättyjen myötäelämistä.

Tonttia taas voisi luonnehtia porvarilliseksi anarkistiksi ja individualistiksi, vaikkapa Paavo Haavikon ja Jarkko Laineen tapaan. Tontti ei runoissaan kyseenalaista lakien tarpeellisuutta tai hyvinvointivaltion mekanismeja sinänsä.

Mutta ollako kansalaisia – vai sittenkin alamaisia? Suomalaisessa hallintokulttuurissa on tsaristis-kekkoslaiset syvärakenteensa.

Kissamaisen arvaamattomuuden poetiikkaa

Mutta ollako kansalaisia – vai sittenkin alamaisia? Suomalaisessa hallintokulttuurissa on tsaristis-kekkoslaiset syvärakenteensa. Liberalismin versot ovat jääneet kaikesta hyvästä yrityksestä huolimatta milloin oikeiston ja milloin vasemmiston jalkoihin.

Tontti pyrkii rokottamaan lukijansa menneen nostalgisointia, kansallisvaltio- ja yhtenäiskulttuurihehkutusta vastaan.

Ennen ei ollut paremmin. Silloin vasta viranomaisvalta ja auktoriteettiusko rehottivatkin.

Eräässä Lain laidan alkupään runossa tehdään herkullisella tavalla selvää niin 1930-luvun alun koti, uskonto ja isänmaa -ajattelusta kuin Aleksis Kiven ja Väinö Linnan kaltaisiin patriarkaalisiin raivaajahahmoihin nojaavasta kirjallisuushistoriasta.

Haavikolle Tontti sen sijaan tekee kunniaa jo kokoelman ensi sivuilla. Samalla hän tulee määritelleeksi oman poetiikkansa ja elämänasenteensa.

”Viisi päivää työskentelen kapitalismin hyväksi mutta / lauantai ja sunnuntai ovat sosialismille / omistetut”, alkaa Haavikon Viiniä, kirjoitusta -kokoelman (1976) runo.

Tontti päivittää saman yhteisen hyvän ja henkilökohtaisten nautintojen ja intohimojen ristiriidan 2010–20-luvuille:

Viisi päivää viikossa minä työskentelen hyvän puolesta, / eläinten ja ihmisten oikeuksien, terveellisen ruokavalion, / romaanikirjallisuuden, ruumiinkunnon / ja ilmastonmuutoksen torjunnan / minä teen työtä puolesta / hyvän, / kauniin / ja oikeudenmukaisen. (s. 13.)

Lauantait, sunnuntait ja toisinaan maanantaiaamutkin saattavat romuttaa kaiken viikon aikana vaivoin rakennetun. Silloin runon minä on arvaamattoman ja pörheän, äkkipikaisuuksissaan kasvot hetkessä verille kynsivän kissan vietävissä.

Tontti käyttää runon kirjoittamisesta, runoilijan elämäntavasta ja kenties lyriikasta yleensäkin kissamaisia metaforia. Kissa puolestaan rinnastuu raukeaan seksuaalisuuteen, nautinnonhaluun ja luovaan tuhoon. Luontaisessa itsekkyydessään katit vähät välittävät yleisinhimillisistä arvoista.

Viestikapula on siirtynyt varhaiskokoelmien todenpuhujalta ja jumalanhullulta hieman Tontin oloiselle runominälle itselleen.

Aikamatkailusta arkielämän havainnointiin

Tontti esitteli esikoiskokoelmassaan Vuosikirja (2006) Jacasser D’hontin, eräänlaisen itseironisen alter egon ja roolirunojen hahmon. Sama oppinut antisankari, hovimies ja hovinarri jatkaa seikkailujaan nimikkokokoelmassa Jacasser (2009).

”Kaunokirjallinen etäännytys” on Tontin kohdalla lievä ilmaisu. Jacasser esiintyy kokoelman mittaan muun muassa keisari Domitianuksen kreikkalaisena opettajana, harmaapäisenä piispana 1600-luvun Tartossa, Hämeen linnan rakennuttajien tulkkina 1700-luvun maakansan keskellä ja amerikkalaisen kenraali Douglas MacArthurin adjutanttina Tyynenmeren sodan loppumetreillä.

Ranskaksi jacasser tarkoittaa lörpöttelyä ja puheen pälpätystä, myös harakan räkätystä. Englannin jackass on urosaasi tai pölkkypää.

Entä mitä Jacasserille tapahtui tässä välissä, kun Tontti on julkaissut aikalaisromaaneja, esseekokoelmia ja nuorten fantasiaa, mutta vaiennut runoilijana?

”Seikkaili aikansa, kunnes väsyi”, Lain laidassa kiteytetään Jacasserin myöhemmät vaiheet. Viestikapula on siirtynyt varhaiskokoelmien todenpuhujalta ja jumalanhullulta hieman Tontin oloiselle runominälle itselleen. Villin aikamatkailun tilalla on tunnistettavaa suomalaista arkea ja tunnustusrunoudelle ominaisia äänenpainoja.

Lakiteksteille, kokouspöytäkirjoille ja viranomaisvallalle irvailu on vain yksi juonne Lain laidan kokonaisuudessa.

Lain laidan runojen minän hilpeän synkkään, melankolisen ilottelevaan yksinpuheluun kuuluvat ”pohjaton kaipuu, jolla ei ole kohdetta, / rakkaus rakkauteen ja vihaaminen vihaamisen riemusta” (s. 30). Samoin itse-epäilyt, musertava syyllisyys tekemisistä ja tekemättä jättämisistä ja lapsuuden milloin traumaattiset, milloin ylimaallisen onnen ja täyteyden muistot.

Lakiteksteille, kokouspöytäkirjoille ja viranomaisvallalle irvailu on vain yksi juonne Lain laidan kokonaisuudessa. Yhtä hyvin mukana on kutkuttavia kaupunkifantasioita, joissa kadut ovat mustia yösateen jäljiltä. Aamusumun turvin kulkee aaveratikoita ajamassa linjoista, aikatauluista ja kiskoista välittämättä.

Yksityisestä sujahdetaan mennen tullen yleiseen. Musta talvi ja finanssikriisi saavat runojen minän muistelemaan torjutuksi tulemisen kokemuksiaan. Kevätsunnuntain valo taas vie runopuhujan ajatukset nuoren lapsiperheen elämään, kansainvälisen oikeuden hampaattomuuteen ja Irakin sotaan.

Entä mitä tehdä isän kuoleman jälkeen, kun lapsuudenkodissa leijailee vieraan uroksen haju, äiti punaa huuliaan eteisen peilin edessä ja tuoksuu talviomenalta? Tai silloin, kun oma lapsi on muuttunut tyhjäkatseiseksi teiniksi, joka viipyy suihkussa ja kommunikoi isänsä kanssa lähinnä passiivis-aggressiivisesti?

Runojen minä tunnustautuu syksyn ihmiseksi, joka fiilistelee uusien opiskelijoiden vaaleanpunaisia poskia ja kaulahuiveja. Ne lomittuvat omiin muistoihin ”hajuveden ja aamurakastelun liitosta”.

Jokaisen kielen kaunein sana

Tontin tunnelmointi on miehistä ja samalla karheassa herkkyydessään universaalia. Muistojen kaleidoskooppiin kuuluu sirpaleita yksinäisyydestä ja kiusatuksi tulemisesta koulupihalla, samoin eroottisen etsinnän ja täyttymyksen hetkistä.

Nyt on edessä se suurin mahdollinen koettelemus, suomalainen arki kaikessa nyrjähtäneisyydessään. ”10 § Milloin voi sanoa eläneensä? Kun on asunto-osakeyhtiön osakkaana / kokenut putkiremontin, julkisivuremontin, kattoremontin ja / ikkunaremontin, voi sanoa eläneensä”, runo ”Asunto-osakeyhtiölaki (22.12.2009/1599)” kiteyttää.

Tontti kirjoittaa Pirkka-currykastikkeesta, teini-ikäisen tyttären isän hommista ja salaisesta rakkaudesta ruohonleikkuuseen. Kontrasti menneen maailman romanttisiin elämäntaparunoilijoihin nähden on melkoinen.

Silti Tontin runomaailma on omalla tavallaan hyvinkin nerudalainen, melankolis-romanttinen ja ironisen ilkamoiva. Arkiset velvollisuudet ovat yksi asia, päänsisäinen vapaus ja tunteen avaruus toinen.

Tontilla on rohkeutta olla lapsenomaisen ymmällään elämän suurten kysymysten ja aikalaishulluuden ilmentymien äärellä. Tässä hän muistuttaa toista pitkään vaiennutta runoilijaa, Kai Niemistä (s. 1950). Niemisen kokoelmista, kuten Lopullinen totuus. Kaikesta (2002) tai Perimmäisten kysymysten äärellä (2004), on turha etsiä lopullisia totuuksia. Pikemminkin kyse on erasmusrotterdamilaisesta turhantärkeyden ja pedanttiuden pilkasta. Kunnon satiirissa suurimmat sivallukset on tietysti kohdistettava omaan itseensä.

Kaiken nykyisen polarisaatiopuheen, some-kansan lukkoon lyötyjen totuuksien ja yhdenmukaisuusvaatimuksien keskellä tekee hyvää lukea Lain laidan kaltaista, suhteellisuudentajuista ja ihmiselon loputtoman ristiriitaisuuden tunnustavaa tekstiä.

Että hän rakastaa poikkeuksia, / ”sen estämättä” / halkeamaa pääsäännön kyljessä; sieltä totuus pilkahtaa / ”toisaalta” / on jokaisen kielen kaunein sana. // Sillä mikään ei ole yksin- tai kaksinkertaista / ehkää vain, tai. (s. 27.)