Sieluhäkki

Jarmo Stoorin (s. 1966) Sieluhäkki samoin kuin samoihin aikoihin ilmestynyt omakustanne Haave ihmisestä käsittelee tekijän omakohtaisten kokemusten valossa traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden problematiikkaa.

Sieluhäkissä kirjailija kertoo omasta lapsuudestaan ja avaa lapsuudenmielenmaisemansa levälleen. Haave ihmisestä pohjautuu Stoorin työkokemuksiin ongelmanuorten parissa.

Ei mitään pyhimyskertomuksia

Sieluhäkki kuvaa Jarmo Stoorin alter egon Tarmon lapsuudentarinan syntymästä teini-ikään asti. Se on myös hänen alkoholisti-isänsä ja mielenterveysongelmista kärsivän äitinsä tarina. Äidin tarina on irrotettu kehystarinasta omiksi takaumakappaleikseen, jotka toimivat pääkertomuksen kanssa hienosti yhteen.

Tapahtuvat limittyvät Tarmon lapsuuden kommervenkkien kanssa. Tarinan taka-alalla vilahtelee myös muita sukulaisia ja tiivis ja uskovainen kyläyhteisö, jota ei voi pitää missään mielessä suvaitsevana.

Tarmon elämä heitetään lukijan kasvoille kaikessa kaameudessaan. Tapahtumien ahdistavuutta pehmentää lasten tietämättömyys paremmasta sekä päähenkilön kyky paeta mielikuvitukseen karmeiden asioiden edessä. Kun Tarmon setä Seppo ajaa jouluna hurjassa humalassa talon seinään, Tarmo pitää tätä mielikuvituskaverinsa Kaverin kanssa tätä ”jännimpänä jouluna koskaan”.

Tietämättömyys kuitenkin vaihtuu nuoruuden katkeruuteen asioiden tilasta. Tarmon isä tulee kevätjuhliin hurjassa humalassa, toistelee kännipäissään ”Poika, mitä pahhaa mie olen sinulle tehny”, minkä jälkeen sammuu kaatuen koulun lattialle.

Sieluhäkki kuitenkin valaa toivoa lukijaan päähenkilön harrastusten kautta.

Samaa sukua, eri maata

Sieluhäkin ehdottomasti parasta antia on Kaveri, sodassa kaatunut sotilas, joka etsii konekivääriään. Ajoittain Kaveri tuntuu Tarmon mielikuvituksen tuotokselta, kun taas osan ajasta hän puhuu asioita, joita vain sodan käynyt sotilas voi tietää. Stoor leikkii mielenkiintoisesti toden ja mielikuvituksen välisellä dikotomialla, johon ei tuoda selvää ratkaisua. Hän on saanut vangittua lapsen maailman Sieluhäkkiinsä.

Muutenkin hahmot, niin mielikuvitukselliset kuin todellisetkin, ovat teoksen henki ja veri. Uskovaisen Pennin Helmin valitellessa kyläyhteisöön muuttaneita lesboja tokaisee paikallisen kaupan pitäjä Taneli siihen, että ”(s)ulla se Helmi on ollu niin paljon miehiä että ei niitä ihan kaikille enää liikene. Jääpi väistämättä ilman”. Oivallinen murteen käyttö dialogissa houkuttelee ottamaan hahmot omakseen.

Sieluhäkkiä ei meinaa tunnistaa saman kirjailijan teokseksi kuin omakustannetta Haave ihmisestä.

Realistisen traditio näkyy kirjailijan tavassa kuvata asiat lyhyesti ja lakonisesti. Toisaalta kerronnassa on huomattavasti ajatuksenvirranomaista kuvallisuutta.

Haave ihmisestä ei tavoittele samanlaista hahmonkuvausta kuin Sieluhäkki, vaan suurin osa hahmoista – kuten myös päähenkilö – jää nimettömiksi. Stoor ei pyri samaistuttavaan vaikukseen vaan pikemminkin modernistisen etäännyttävään. Kunnollisen kustannustoimituksen saanutta Sieluhäkkiä ei meinaa tunnistaa saman kirjailijan teokseksi kuin omakustannetta Haave ihmisestä.

Pohjoisessa kajahtaa

Stoorin kummassakin teoksissa on vahva pohjoisuuden leima läsnä. Sielunhäkin kohdalla voidaan puhua pohjoisen pyhä kolminaisuudesta: hulluus, alkoholismi ja lestadiolaisuus. Rinnastus Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teokseen (Gummerus 1964) on väistämätön. Sieluhäkin murteellisuus ja Haaveen oululaisille tutut paikat ovat omiaan lisäämään tätä pohjoisuuden vaikutelmaa.

Maa on syntinen laulu leimattiin aikoinaan hullun pohjoisen miehen jorinoiksi, koska se ei vastannut aikansa korkeakirjallista makua. Nyt kun Stoor on saamassa vähän näkyvyyttä kirjallisella kentällä, voivat hänenkin teoksensa liian helposti leimautua ”pohjoisiksi”.

Haave ihmisestä -teoksen mukana tulevassa kuuntelukirjassa Stoor esittää vimmaisia tulkintoja kirjan kappaleista. Taustalla soivat Heikki Hallanoron sävellykset jäävät sivurooliin ja niiden taso valitettavasti vaihtelee laidasta laitaan. Stoorin ja Hallanoron Latistajat-duon nimi on täten enteellinen, ainakin Haaveen kohdalla.

Niin Sieluhäkki kuin Haave ihmisestä käsittelevät raskaita aiheita, mutta Sieluhäkki onnistuu paremmin painottelemaan kepeyden ja ahdistavuuden nuoralla. Se jättää lukijansa hyvänlaatuiseen pohdinnan tilaan.