Tuleen heitetty kello

Mikä esikoinen. Jarno Lindemarkin Tuleen heitetty kello on huikaisevan runsas ja yhtenäinen henkistyneen elämäntunteen runoelma. Teos pyörittää, tanssittaa mukaansa, sinkoaa korkeuksiin ja meren syvyyksiin palatakseen taas urbaanin arkiaamun tuttuuteen. Lindemark kirjoittaa tässä ajassa, ikuisuutta vasten. Varmasti ja varomatta.

Kello 07.00. Kaikki alkaa huudosta ja ahkerasta sittiäisestä. Muinaisegyptiläisten pyhän pillerinpyörittäjän aurinkopunos on jälleen liikkeessä. Sittiäisen lantapallon loputon, pyörivä liike vertautuu jälleensyntymään, sielunvaellukseen: muodonmuutoksen, syntymän ja kuoleman päättymättömään vuorotteluun.

Myytti auringon ikuisesta paluusta rinnastuu proosallisempaan konttorirottien päivärytmiin. Sittiäisen tapaan myös kasvoton salkkukansa kulkee aamun humussa, kellokortti taskussa kuumottaen ”sinne mikä on sen mielestä eteenpäin”. Lindemark tekee taidokkailla, luontevilla rinnastuksilla näkyväksi ajan ja ajattomuuden samanaikaisuutta.

Olemisen spektaakkeli

Lindemarkin esikoinen on muodoltaan liehureunaisin parisäkein etenevä pitkä runoelma. Tulinen, dynaaminen runopuhe jaksottuu kellonaikojen mukaan. Minuutti minuutilta etenevä aamu huipentuu mystiseen nollahetkeen, jossa unen seimi on samaan aikaan tyhjä ja täysi ja vanha aika yhtä uuden kanssa. Kosmisessa näyssä ikityönsä jättänyt sittiäinen iloitsee ja tomuläjä valssaa.

Mutta ennen kaiken kohtaamista, raukeamista ja yhteen sulautumista ihmiskunta elää aamuaan, olemisen spektaakkelia. Kokoelmasta muotoutuu filosofinen, omintakeinen luomiskertomus, jossa ”elämä ihmettelee elämää”. Vaikka teoksessa on henkinen ja arvoituksellinen ulottuvuutensa, hengellisyydestä tai uskonnollisuudesta ei voi puhua.

Kertomuksen edetessä runoon ilmestyy kokeva ja katseleva ”minä”. Jokin jumaluutta muistuttava luo omasta puutteestaan ”kaikkea pyörittävän kiiman”. Jakaudumme itsekin kahtia samalla kun sukupuolet erkanevat toisistaan.

”Olemisen ihmeellinen nyytti” käy läpi muodonmuutoksen toisensa jälkeen. Oleminen on ihme yhtä lailla Homerokselle, giljotiinin alle joutuvalle murhaajalle kuin kärpäselle. ”Omassa/ mikrokosmoksessaan, sinisellä maailmankaikkeudella,/ kärpänen tavaa plarinsa pisarakirjoitusta. Osansa on/ kärpäselläkin.” Näkökulmat, mittakaavat, ajat ja tilat vaihtuvat leikiten, kuin lennosta.

Lindemark antaa tekstinsä vyörytä, mutta hän taitaa myös aforistiset kiteytykset. Tihein kirjoitus syntyy kielen ja hiljaisuuden risteyskohdissa. ”Äänet ja kuvat,/ jotka liitävät kohti, sitä älä/ pelkää! Jokainen peili on vettä,/ joka ruokkii kukkaasi/ vaitiolon lannassa, kunnes voi syntyä/ uudelleen äänissä, korvien tahdossa: aamusta alkaa humu”. Lindemarkin runous on kuin elämä itse: vahvaa, virtaavaa, vasta tulossa. Jo täällä.