Laiturilla. Taantumistarina

Jasper Kaarna (s. 1988) on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija. Hänen debyyttiromaaninsa Laiturilla. Taantumistarina on mielenkiintoinen nimenomaan dokumenttina, ajankuvansa vuoksi. Teos rakentuu kahdella aikatasolla. Molempien tarinat palautuvat Helsingin Malmille.

Vuoden 2010 kesään sijoittuvan tarinan minäkertojana on 21-vuotias Joonatan. Hän on keskeyttänyt korkeakouluopintonsa pian alkuun päästyään unettomuuden, keskittymisvaikeuksien ja ahdistuneisuuden vuoksi.

Laiturilla on mielenkiintoinen nimenomaan dokumenttina, ajankuvansa vuoksi.

Luonteeltaan Joonatan on herkkä ja tunteellinen. Hänen kaltaiselleen elämä itsessään ei tarjoa pyöristettyjä kulmia. Kulmat ovat teräviä, niihin törmää ja se sattuu. Herkälle ihmiselle hänen oma luonteensa aiheuttaa vastoinkäymisiä. Näin ollen voima ja vastavoima ovat ikään kuin samassa henkilössä, mikä on sinänsä hyvä lähtökohta tarinalle.

Nuoruus on levoton elämänvaihe

Joonatan käy duunissa hikisessä hampurilaisravintolassa. Hän on ajatellut sen olevan väliaikaista. Vapaa-aikaa määrittää hilluminen yössä: bileet seduloissa ja ystävien kotona. Yhteisten ystävien kautta Joonatan kohtaa Elenan. He tutustuvat ja alkavat seurustella.

Tarina kulkee tunteet pinnassa ja kokemuksia päiväkirjamaisesti referoiden. ”Meillä oli samanlaiset henkilökohtaiset päihdepoliittiset linjat: ensikännit yläasteella, ahkeraa ja säännöllistä viikonloppuryyppäilyä viisitoistavuotiaasta, ikävä vanhoja kunnon teinikotibileitä, antipatia onneloita ja muita lihatiskejä kohtaan, mutta joustavuutta tai mielen heikkoutta ajautua niihin muun porukan mukana, eihän sitä voi kesken illan lähteä kotiin.” (S. 34)

Joonatan syö mielialalääkkeitä ja käyttää satunnaisesti muitakin psyykenlääkkeitä. Lääkkeet taittavat kulmilta terän. Hän käsittelee tunteitaan myös musiikkia kuuntelemalla.

Helsingissä 25 vuotta aikaisemmin

Vuodesta 1985 alkava tarina kertoo Virpin ja Ilkan yhteisestä elämästä. He tapaavat baarissa Vallilassa. Kesäpäivän retkellä Korkeasaaressa Virpi katselee majaville ja paviaaneille puhelevaa Ilkkaa ja miettii, voisiko miehestä tulla hänen lastensa isä.

Ensimmäinen lapsi syntyy. He muuttavat vuokralle perheasuntoon Ylä-Malmille. Ongelmien ennusmerkit ovat luettavissa Ilkan käytöksestä, josta kerrotaan maltillisesti. Virpi sairastuu masennukseen odottaessaan pariskunnan toista lasta.

1990-luvun alun lama heijastuu perheen arkeen. Tammikuussa 1992 Ilkka menettää työnsä. Lokakuussa henkisesti ruhjottu Virpi löytää itsestään voiman päätökseen. Hän ottaa lapset mukaansa ja lähtee.

Ajan soundi

Kummassakin tarinassa on rikas ajankuva, mikä avaa teosta kulttuurisena dokumenttina. Jos ajattelee esimerkiksi sitoutumisen teemaa, ei 2010-luvun yksilökeskeinen kulttuurimme tee Joonatanin ja Elenan valinnoista ainakaan helpompia.

Päähenkilön sairauskertomuksessa on sukupolvikokemuksen maku.

Heidän jakamansa elämyskulttuuri resonoi nykyhetkessä. Edelleen talouden näkökulma korostuu kaikkialla ja työn kuormittavuudesta keskustellaan – myös Joonatanin itsenäisyydellä on pikaruoan rasvalta tuoksuva hintalappunsa.

Päähenkilön sairauskertomuksessa on sukupolvikokemuksen maku. Joonatanin todistuksen mukaan apua mielenterveydellisiin ongelmiinsa saa vasta, kun on vahingoittanut itseään. Pelkkä paha olo ei riitä. Sittenkin ”hoito” on hyvin lyhytjänteistä, sillä se tarkoittaa rauhoittavien ja nukahtamislääkkeiden reseptejä.

Ilmiöiden kautta dokumentaarinen ote laajenee yksityiskokemuksesta yhteiseen. On Tšernobylin ravitsemia koiranputkia ja Ruokolahden leijona, on Kymppilinjan ja Mariskan Minä (the haukibiisi). Romaanin osien motot lainaavat rap- ja funk-lyriikkoja, esimerkiksi Pyhimystä, Köyhä-Jonnea ja Koivuniemen herroja.

Kerrontaratkaisut luovat erilaisen tuloksen

Virpin ja Ilkan liiton kuvaus on ehyt. Ote 1980- ja 1990-luvun tarinasta, tämä on todellisuus:
”Ilkka täyttää vuosia. Vaimoltaan hän saa lahjaksi pumpattavan barbaran.” (s. 270)

Joonatanin nuoren rakkauden, tunnetilojen ja vartaloiden kartoitus sen sijaan rönsyilee tunteista ja kokemuksesta etääntymättä. Ote 2010-luvun tarinasta, eli samaan aikaan muualla:
”Havahduimme ja hyökkäsimme ahmimaan toistemme suita henkihieverissä, suunympäryksiä, poskia, kauloja ja kylkiä, kaikenmoisia ruumiinosia haukkailimme.” (s. 269)

Ero tiheydessä on hämmästyttävä. Virpin ja Ilkan kohdalla on ehkä punnittu tarkasti, mitä heidän tarinansa kannalta on ollut olennaista kertoa.

Sen sijaan Joonatanin tarinan tapahtumat olisivat kaivanneet edelleen tiukempaa valintaa. Etenkin interrail Euroopassa lipuu eteenpäin yleiselämäkerrallisena realitynä ja vailla tematisointia kokonaisuuteen.

Kertomuksen ja kirjavan kielen suhteesta

Kaarna kirjoittaa hyvin lukuun ottamatta lauseen mittayksikön häilyvyyttä. Paikoin ketjutetut virkkeet muodostavat kappaleen, ennen kuin piste saapuu.

Kerronnan aikamuodot ovat linjassa: 2010-luvun aikatasoon on valittu kaunokirjallisuudelle tyypillinen imperfekti ja vuonna 1985 alkava tarina kerrotaan preesensissä.

Puheeseen valittu kieliasu nostaa ajoittain esiin myös äänteellisen tason, miltä kieli kuulostaa. Esimerkkinä repliikki itkevältä: ”- Dää guukaudet… et… bäh… oon daanu olla dun ganssa… snffhhh… dää on ollu pahrastah… fhh-h-h… bitä bul on ikinä ohlluh…” (s. 269)

Voi toki kysyä, että puhuuko kukaan oikeasti noin? Dialogiin valitun klangin löytäminen lienee haaste kirjailijalle joka kerta. Ajoittain muuallakin tarinan jännitteitä kielellistetään, vaikkei piirrettä ole työstetty kauttaaltaan vahvasti esille. Samoin harvat metakirjalliset kommentit soljuvat hyvin kerronnan muutoin melko realistiseen pirtaan.

Dialogiin valitun klangin löytäminen lienee haaste kirjailijalle joka kerta.

Tekstiviestit ja somekanavissa käydyt keskustelut virkistävät elävällä puhekielellään, jota merkeillä muodostetut hymiöt höystävät. Sähköisestä viestinnästä tutut ilmaukset liikkuvat kielenkäytössä alkuperäisiltä sijoiltaan. Esimerkiksi ”Kolme unetonta varttia, kolme tai neljä itkun taltuttamista, sitten Elena nukahti. Jos vielä suin kiehkuraa tyynyllä tai silittelin olkapäätä, hän ei reagoinut. Elena ei ole paikalla.”  (s. 272)

Kannen valokuvakuvitus sopii tyylillisesti yhteen sisällön kanssa. Teksti on taitettu niin sanotulla paperinsäästöohjelmalla. Etenkin lopussa kirjan pehmeitä kansia saa notkistella, jotta näkee lukea myös sisäreunan.

Rakkaus taannuttaa?

Teoksen nimi Laiturilla. Taantumistarina voinee vihjata sairauskertomukseen. Se saattaa viitata yhteistä kokemusta jäsentäneeseen lamaan. Ehkä sillä tarkoitetaan rakastumisen lieveilmiötä. Teoksen miehille vakavasti rakastuminen aiheuttaa henkisen ylikuumenemisen tilan, muun muassa mustasukkaisuutta. Ilkka on höyryjä päästellessään pahimmillaan eräänlainen kidult.

Ylipäänsä romaani onnistuu kattamaan hyvin sen tunteiden skaalan, jonka rakastuminen ja rakkaudellinen sitoutuminen herättävät. Virpin ja Ilkan tapauksessa se näyttää myös kivun.

Teoksen ilmeinen konteksti on 2000-luvun uusromantiikka. Suomalaisittain sen sävyissä on kuitenkin riipivää rehellisyyttä ja raakuutta. Niistä tulee sopiva potku, hivenen verran särmää kokonaisuuteen.