Viimeinen asema

Venäjän suurimpiin kirjailijoihin lukeutuva Leo Tolstoi (1828–1910) oli jo aikanaan ylettömän kuuluisa, ja hänen aikansa media seurasi niin hänen tekemisiään kuin myrskyisää avioliittoaankin erittäin tarkasti. Kreivi Tolstoi lähti 82-vuotiaana, vuonna 1910, kotitilaltaan Jasnaja Poljanasta lopullisesti elääkseen elämänsä viimeiset ajat yksinkertaisia arvoja kunnioittaen.

Heikko terveys kuitenkin keskeytti matkan lyhyeen: Tolstoi päätyi pienen seurueensa kanssa syrjäiselle Astapovon juna-asemalle, jossa hän lyhyen sairastelun jälkeen kuoli asemapäällikön vierashuoneessa. Jälleen lehdistöä ja valokuvaajia oli paikalla runsain mitoin tallentamassa kirjailijan viimeisiä vaiheita.

Näihin tapahtumiin keskittyy yhdysvaltalaisen Jay Parinin (s. 1948) romaani Viimeinen asema. Romaani Leo Tolstoin viimeisestä vuodesta (The Last Station: A Novel of Tolstoy’s Last Year), joka ilmestyi Yhdysvalloissa jo vuonna 1990. Parini kuvaa kuvitteellisten päiväkirjamerkintöjen kautta Tolstoin viimeistä myrskyisää elinvuotta, joka lopulta päättyi Astapovossa kaikkea muuta kuin rauhallisissa merkeissä.

Viimeinen asema perustuu tiiviisti Tolstoin elämän viimeisiin tapahtumiin, vaikka se onkin ennen kaikkea fiktiivinen tarina. Parini rakentaa historiasta ja mielikuvituksesta mielenkiintoisen kudelman. Keskiöön nousee kirjailija Lev Nikolajevitš Tolstoi, joka on yhtä aikaa fiktiivinen hahmo ja historian tuntema suurmies, Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan kirjoittaja.

Monet kirjasivat Leo Tolstoin elämänvaiheita jo hänen elinaikaan tarkasti muistiin. Tolstoista kirjoitettiin useita elämäkertoja, häntä myös valokuvattiin paljon, ja sekä Tolstoi itse että hänen läheisensä pitivät päiväkirjaa. Kaikki päiväkirjat on sittemmin myös julkaistu. Tolstoi kävi myös loppuun asti tiuhaa kirjeenvaihtoa.

Niinpä pohjamateriaalia Parinin romaanille on ollut runsaasti saatavilla. Ehkä se on vaikuttanut myös siihen, miksi Viimeinen asema muistuttaa välillä enemmän elämäkertaa kuin romaania. Viimeinen asema kuvaa samoja tapahtumia, joista monet elämäkerrat ja historiankirjat ovat pikkutarkasti jo aiemmin kertoneet. Lukija jää kaipaamaan uusia tai vaihtoehtoisia näkökulmia tuttuihin tapahtumiin ja ihmissuhteisiin.

Jay Parini on amerikkalainen kirjailija, englantilaisen kirjallisuuden professori ja tutkija. Hän on kirjoittanut kuusi romaania, runokokoelmia, esseekokoelman sekä elämäkerrat John Steinbeckista, Robet Frostista ja William Faulknerista. Viimeinen asema on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Parinin teoksille on tyypillistä, että ne ylittävät eri kirjallisuudenlajien rajoja. Viimeisessä asemassa hän yhdistää proosaa ja lyriikkaa. Parini on kertonut, että hänen poliittinen ja henkinen kotinsa ovat tolstoilaisuudessa.

Tolstoin myrskyinen elämä

Viimeisessä asemassa on yhteensä viisi kertojaa: Lev Nikolajevitš Tolstoin vaimo Sofia Andrejevna, heidän tyttärensä Saša, Tolstoin sihteeri Valentin Fjodorovitš Bulgakov, Tolstoin yksityinen lääkäri tohtori Makovitski sekä Tolstoin läheinen ystävä ja hänen monien teostensa toimittaja Vladimir Grigorjevitš Tšertkov. Kaikki kertojat ovat oikeasti eläneitä henkilöitä. Romaani koostuu heidän yksityiskohtaisista, fiktiivisistä päiväkirjamerkinnöistään, Leo Tolstoin omista kirjeistä ja romaanisitaateista. Lisäksi teoksessa on mukana muutama Jay Parinin runo.

Rakenteeltaan romaani vaikuttaa hieman hajanaiselta; runot ja Tolstoin kirjeet tuntuvat toisinaan päälle liimatuilta. Yhdeksi vahvimmista teemoista nousee ihmismielen kuvaus, kamppailu, jonka ristiriitaiset tunteet kuten rakkaus, viha, mustasukkaisuus, kuolemanpelko, ahneus, moraali ja vahvat aatteet saavat aikaan ihmisen mielessä.

Romaanin keskiössä on koko Venäjän tuntema suuri kirjailija ja ajattelija Lev Nikolajevitš Tolstoi. Hän on kuin aurinko, jota kaikki muut romaanin henkilöhahmot kiertävät. Kaikki päiväkirjamerkinnät käsittelevät lähes yksinomaan Tolstoita, ja elämä Jasnaja Poljanassa pyörii kokonaan kirjailijan ympärillä.

Tolstoilaisten uskolliseen joukkoon kuuluvat Bulgakov, Tolstoin toinen sihteeri Sergejenko, Maša, nuori tyttö, johon Bulgakov rakastuu, sekä tietenkin Tšertkov, tolstoilaisen liikkeen alullepanija. Heille tärkeitä ovat tolstoilaisuuden perusperiaatteet: yksinkertaiset elämäntavat, lähimmäisenrakkaus, avoin kritiikki yhteiskuntalaitosta kohtaan sekä väkivallan tuomitseminen.

Suurin osa tolstoilaisista seuraa kirjailijan oppeja koskaan kyseenalaistamatta niitä. He kutsuvat itseään Tolstoin opetuslapsiksi, tohtori Makovitski sanoo Jumalan puhuvan Tolstoin kautta, ja Sofia Andrejevna kirjoittaa, että tolstoilaiset pitävät hänen miestään Kristuksena ja että Lev Nikolajevitš itsekin pitää itseään Kristuksena.

Lev Nikolajevitšin omaa ääntä kuullaan Viimeisessä asemassa kaikkein vähiten, ja hänen hahmonsa jää etäiseksi. Parini on valinnut muutamia Tolstoin oikeita kirjeitä romaaniinsa. George Berhard Shawlle ja Mahatma Gandhille osoitetuissa kirjeissä Tolstoi selvittää ajatuksiaan koskien kuolemanrangaistusta ja väkivallattomuutta. Niistä käy ilmi, että Tolstoi otti vielä vanhoilla päivilläänkin aktiivisesti kantaa yhteiskunnan moniin epäkohtiin.

Kirjeissään Tolstoi esiintyy vahvana ajattelijana ja vaikuttajana. Toisaalta Sofia Andrejevna kuvaa omissa päiväkirjamerkinnöissään miehensä kuitenkin usein lapsekkaana, kiivaana ja mustasukkaisena. Vaimon mukaan Lev Nikolajevitš rakastaa huomiota eikä kestä ilman sitä. Kuva, joka Lev Nikolajevitšista muodostuu, onkin mielenkiintoisella tavalla ristiriitainen. Toisaalta hän on vahva ajattelija ja kaikkien ympärillään olevien ihmisten elämän kiistaton keskipiste.

Kuitenkin hän on myös mies, jonka yli kaikki tuntuvat kävelevän – palvonnasta huolimatta. Lev Nikolajevitšia komentelevat hänen omassa kodissaan milloin tolstoilaiset, milloin hänen oma vaimonsa, ja palvelijat naureskelevat avoimesti vanhenevalle kirjailijalle. Hän ei myöskään tunnu pystyvän tekemään päätöstä testamentistaan ja siitä, kenelle luovuttaisi teostensa oikeudet kuolemansa jälkeen. Niitä vaativat sekä hänen vaimonsa ja lapsensa että tolstoilaiset.

Vaikka Viimeisen aseman voi hyvin lukea tuntematta Tolstoin romaanituotantoa entuudestaan, väistämättä mieleen nousee Tolstoin tunnetuimpiin kuuluvan romaanin, Anna Kareninan (1875–1877), alkusanat: ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Tolstoin perhe Viimeisessä asemassa onkin kaikkea muuta kuin seesteinen. Romaanin vahvimpia jännitteitä on Sofia Andrejevnan ja tolstoilaisten välinen jatkuva taistelu ja vihanpito. Elämä Jasnaja Poljanassa on täynnä draamaa ja mylläkkää.

Tolstoin perheen myrskyisä kotielämä oli myös aikalaisten tiedossa, ja sitä reposteltiin venäläisten lehtien palstoilla jatkuvasti. Leo Tolstoi meni naimisiin vuonna 1861 itseään huomattavasti nuoremman Sofia Behrsin kanssa, ja he saivat 13 lasta, joista viisi kuoli kuitenkin jo varhain. Nuori vaimo toimi miehensä kirjurina ja apulaisena; hän kirjoitti öisin puhtaaksi mm. Anna Kareninan sivut, jotka mies oli päivällä luonut. Kun Tolstoin maine myöhemmin kiiri kaikkialle ja hän alkoi saada ympärilleen uskollisia seuraajia, vaimo koki tulleensa tarpeettomaksi ja syrjäytetyksi.

Avioliitto oli todellisuudessakin vaikea, ja Viimeisessä asemassa Parini kuvaa Sofian kriisiin joutuneena naishahmona, joka ei kestä, kun hänen aviomiehensä ei enää yhtäkkiä olekaan täysin riippuvainen hänestä. Miehen ympärillä hyörivät mm. yksityiset sihteerit, kustantajat ja ennen kaikkea Tšertkov, josta vaimo on hyvin mustasukkainen. Sofian oikuttelu menee monesti äärimmäisyyksiin; hän vakoilee miestään, juoksee hysteerisenä ulos sateeseen ja yrittää tappaa itsensä. Sofia itse kirjoittaa päiväkirjaansa jälleen erään kohtauksen jälkeen:

”Hän on pettänyt minut taas. Palasin Andrein kansa Moskovasta ja totesin, että Ljovotška oli livahtanut Kotšetyyn. Juoksin suoraan lammelle. Minun teki mieli tappaa itseni, panna hänet katumaan kaikkea, mitä hän on minulle vuosien mittaan tehnyt. Päivä oli kirkkaimmillaan, mutta maailma näytti tyhjältä. Ei ihmisiä. Ei ainuttakaan työmiestä pellolla. Ei yhden yhtäkään lintua mustalla oksalla. Ilma oli tyhjää.”

Avioliitto kuvataan vuoristoradaksi, joka ei jätä Lev Nikolajevitšille muita mahdollisuuksia, kuin lopulta paeta vaimonsa luota 48 avioliittovuoden jälkeen. Repivän liiton lisäksi Lev Nikolajevitšin mieltä painaa ylellinen elämä, jota hän viettää. Leo Tolstoi kuului maata omistavaan kreivilliseen sukuun. Hän asui koko elämänsä sukunsa maatilalla Jasnaja Poljanassa Tulan maakunnassa, jossa hänen ympärillään oli varallisuutta ja useita palvelijoita hyörimässä perheen palveluksessa. Kirjailija oli myös tunnettu huikentelevaisesta nuoruudestaan. Vanhemmiten nämä asiat alkoivat painaa Tolstoita, ja hän puhui myöhemmin yksinkertaisen elämän puolesta. Hän ihaili talonpoikia yli kaiken.

Vaikkakin Tolstoin elämässä oli yltäkylläisyyttä, silti myös hänen edustamansa yksinkertaisen elämäntavan aatteet elivät hänessä vahvoina. Hänet saattoi hyvinkin nähdä pellolla työskentelemästä yhdessä talonpoikien kanssaan. Viimeinen asema nostaa esiin myös tämän kreivin arvonimeä kantavan kirjailijan sisällä vellovan ristiriidan. Se on myös yksi osasyy riitoihin vaimon kanssa. Lev Nikolajevitš elää yltäkylläisyydessä paljolti siksi, ettei hänen vaimonsa suostu luopumaan saavutetuista eduista ja seuraamaan häntä talonpoikaiseen elämään.

Lopullinen syy kirjailijan viimeiseksi jääneeseen karkumatkaan onkin se, ettei hän kestä elää viimeisiä hetkiään tavalla, johon ei itse usko. Sisäinen kamppailu käy liian suureksi, ja Lev Nikolajevitš pakenee keskellä yötä kotoaan seuranaan vain henkilökohtainen lääkärinsä tohtori Makovitski.

Päiväkirjamerkintöjen kautta avautuva todellisuus

”’Olkaa niin ystävällinen! Se on teidän, Valentin Fjodorovitš. Jotta voitte pitää päiväkirjaa. Ihmisen täytyy aina pitää päiväkirjaa.’”

Henkilökuvat rakentuvat vähä vähältä sen mukaan, mitä kukin kirjoittaa omaan päiväkirjaansa muista henkilöistä. Merkinnät ovat useimmiten pikkutarkkoja raportointeja käydyistä keskusteluista tai päivän tapahtumista. Ne sisältävät myös yksityiskohtaisia selvityksiä miljööstä, erilaisista esineistä ja ihmisten ulkoisista piirteistä. Elämä pyörii hyvin pienen akselin ympärillä, ja kertojien suurimpana huolena tuntuu olevan Lev Nikolajevitšin terveydentilan lisäksi se, kenen suosiossa he itse kulloinkin sattuvat olemaan.

Kun kertojat selostavat kaiken aikaa vain Tolstoin ajatuksia ja tekemisiä, he jäävät itse kovin yksiulotteisiki, eikä Parini ei valota heidän toimintansa ja vihansa motiiveja kunnolla. Tšertkovia tuntuu ajavan ainoastaan yksi päämäärä: saada Leo Tolstoin kirjojen hallinta itselleen. Tolstoilaisten elämässä ei taas millään muulla tunnu olevan väliä kuin sillä, että elää orjallisesti profeettansa oppien mukaan. Tšertkov kirjoittaa päiväkirjassaan Tolstoista:

”Ihmiset erehtyvät sanoessaan, että rakastan häntä. Rakastan tolstoilaista tiukkuutta, kutsua totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Hänen proosansa ilmentää näiden hyveiden vaikeasti tavoitettavaa luonnetta ja tekee sen näkyväksi.”

Vain harvoin henkilöt paljastavat päiväkirjoissaan mitään todellisesta itsestään – lukuun ottamatta Sofia Andrejevnaa ja toisinaan Bulgakovia. Kun muut jäävät ohuiksi ja etäisiksi, Sofia ja Bulgakov nousevatkin eittämättä romaanin mielenkiintoisimmiksi henkilöiksi; heidän maailmaansa avataan kaikkein eniten. Sofian hahmo on kiinnostava myös siksi, että läpi romaanin hän taistelee yksin kaikkia muita vastaan. Tolstoilaiset ja jopa hänen oma tyttärensä Saša vihaavat häntä ja pitävät hänen läsnäoloaan yksinomaan haitallisena Tolstoin ajatustyölle. Kestää kuitenkin hyvin kauan, ennen kuin Lev Nikolajevitš pystyy tekemään päätöksen ja todella jättämään vaimonsa. Kirjailija ei myöskään kanna kiukuttelevalle vaimolleen kaunaa vaan vannoo rakastavansa tätä viimeiseen saakka.

Useat eri tapahtumia kommentoivat näkökulmat ovat sinänsä mielenkiintoinen lähestymistapa ja tukevat tapahtumia, jotka keskittyvät pitkälle eri taisteluparien ympärille: Sofia ja Lev Nikolajevitš, Sofia ja Tšertkov, Tšertkov ja Bulgakov jne. Parini ei kuitenkaan oikein saa puhalletuksi elämää kertojiinsa. Kerronta on perinteistä ja realistista, aiheeseen sopivasti jopa hieman vanhanaikaista ja varsin sujuvaa. Sitä on erittäin miellyttävää lukea.

Parini ei saa annetuksi kertojilleen persoonallisia ääniä, vaikka kyse on luonteeltaan hyvinkin erilaisista henkilöistä ja erilaisista näkökulmista. Alun herättämä mielenkiinto hiipuu puolenvälin jälkeen, kun lukija ymmärtää, että teos kulkee samalla otteella kohti arvattavaa loppua. Kaikkein valitettavinta on, että jopa romaanin käännekohtana pidettävä Tolstoin karkumatka ja suureksi mediatapahtumaksi muodostuva herkullinen loppukohtaus latistuvat liian pikkutarkaksi raportoinniksi Tolstoin vaihtuvista lämpötiloista ja terveydentilan heittelyistä.

Jay Parini on kertonut, että hän ei näe perustavanlaatuista eroa kaunokirjallisuuden tai elämäkerran kirjoittamisessa. Molemmissa kirjoittaja valitsee eri elementtien sekamelskasta ne osaset, joita haluaa käyttää, ja luo kaaoksesta loogisen tarinan. Viimeisen aseman jälkisanoissa Parini kuitenkin painottaa, että kyseessä on kuvitteellinen tarina, vaikkakin siinä on käytetty joitain kirjallisuudentutkimuksen työvälineitä ja tehokeinoja. Saadakseen teoksensa todella elämään, Parini olisi voinut antaa mielikuvitukselleen suuremman tilan ja antaa myös päiväkirjamerkinnöille enemmän ilmavuutta. Yksityiskohtaista selostusta on pidemmän päälle hieman puuduttavaa lukea. Kulttuurihistoriallisesti Viimeinen asema on kiinnostava.

Romaani on käännetty 30 kielelle, ja kirjasta on myös valmisteilla filmi, jonka pääosissa nähdään Helen Mirren ja Chritopher Plummer.