Munkki ja filosofi

Jean-Francois Revel (1924-) on ranskalainen filosofi ja hänen poikansa Matthieu Ricard (1946- )oli etevä molekyylibiologi. Poika jätti akateemiset ympyrät ja matkusteltuaan Aasiassa perehtyi buddhalaisuuteen ja ryhtyi buddhalaiseksi munkiksi. Isän ja pojan keskusteluista on ilmestynyt suomeksi Ranskassa v. 1997 julkaistu teos ”Munkki ja filosofi”.

Teos on filosofinen kirja paitsi kysymyksen asetteluiltaan myös muodoltaan. Dialogi on ollut filosofinen metodi Platonista alkaen. Filosofi-isä toteaa filosofiassa tapahtuneen suuren murroksen 1700-uvulla. Siihen asti filosofia oli tavoitellut viisautta ja pyrkinyt selittämään myös luonnon olemuksen. Luonnontieteiden kehittyessä luonnon selittäminen siirtyi luonnontieteilijöille ja viisaus sysättiin uskontojen huoleksi.

Buddhalaisuus näyttää yhä tänä päivänä tarkastelevan ihmistä kokonaisuutena ja osana luontoa. Kun Matthieu-poika sanoo tajunneensa, että tiede ei voi ratkaista olemassaolon ongelmia, suomentajan taito joutuu koetteelle. Suomen sana tiede kun ei – ainakaan humanistin
mielestä – tarkoita pelkästään luonnontieteitä toisin kuin ranskan science.

Kiintoisia keskusteluja syntyy, kun katolisessa kulttuurissa kasvanut agnostikko tekee tiukkoja kysymyksiä munkkipojalleen siitä, onko buddhalaisuus uskonto vai ei, mitä reinkarnaatio ja karma tarkoittavat, onko buddhalaisuus vain passiivista alistumista, kuten lännessä usein ajatellaan. Filosofi tuntuu myös epäilevän, voiko buddhalaisuudella ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia. Valitettavasti tähän kysymykseen ei paneuduta kunnolla.

Revelillä tuntuu olevan varsin traumaattinen suhde marxilaisuuteen, mikä kävi ilmi hänen jo v. 1972 suomennetussa teoksessa ”Ilman Marxia, ilman Jeesusta”. Nytkään julkaistuissa keskusteluissa hän ei jätä tilaisuutta käyttämättä saadakseen sanoa, kuinka iloinen hän on marxismin ja totalitarististen utopioiden romahtamisesta. Voidaan kysyä, ovatko Marxin filosofia ja neuvostostalinismi sama asia.

Kun ammattifilosofi ja L’Express-lehden toimittaja toteaa ihmisoikeuksien puolustajien olevan kaksinaismoralisteja siksi, että ovat vasemmistolaisia, lukijan on vaikea pidättää hymyään. Kai vasemmistolainenkin voi olla humanitäärisistä seikoista kiinnostunut. Eikö ole pikemmin oikeistolaisuuden vika, jos sen piiriin eivät ihmisoikeuskysymykset mahdu?

Alkuteoksella on alaotsikko Buddalaisuus tänään. Se on suomennoksesta jätetty pois – ehkä syystä. Ollakseen kaiken kattava buddhalaisuuden esittely kirja jää liiaksi pelkästään tiibetiläisen buddhismin kuvaukseksi. Kun kirja toistamasta päästyään toistaa niitä epäilemättä vaikeasti ratkaistavissa olevia ongelmia, joita Kiina on räikeillä ihmisoikeusloukkauksillaan Tiibetille aiheuttanut, lukukokemukseen jää lievähkö propagandistinen jälkimaku.

Mutta silti – oivasta johdatuksesta buddhismiin kirja käy!