Nämä virheet ovat oikein

Aki Salmelan kääntämä valikoima Jeet Thaylin runoja on osin epätasainen, mutta siitä välittyy runoilijan monipuolisuus.

Intialaissyntyinen Jeet Thayil (s. 1959) tunnetaan maailmalla varmaankin parhaiten Mumbain varjopuolia avoimesti käsittelevänä romaanikirjailijana. Proosaesikoisensa Narcopolis (2012) menestyksen vanavedessä enimmäkseen romaaneja kynäillyt Thayil on jopa tiedottanut julkaisseensa koottujen runojen (Collected Poems, 2015) myötä viimeisen runoteoksensa. 

Collected Poems toi yhteen neljä täyspitkää kokoelmaa (vuosilta 1992–2008) ja useita aiemmin kokoamattomia runoja. Thayil ei varmaankaan lukeudu edes oman sukupolvensa suosituimpiin lyyrikoihin, mutta häntä kuvaillaan usein poikkeukselliseksi tapaukseksi intialaisen nykyrunouden kentällä. Omaleimaisuus johtunee suurelta osin kirjoittajan leikkisästä, postmodernista ja kulttuurirajoja rikkovasta suhteesta perinteeseen. Mumbain lisäksi Hong Kongissa ja New Yorkissa opiskellut Thayil tuntee laajasti maailmankirjallisuutta ja viittaa jopa suoraan erinäisiin tekijöihin runoissa kuten ”Villanella Baudelairen säkeellä” ja ”Kolme versiota Rilkeltä”. Tuoreen suomennoskokoelman Nämä virheet ovat oikein kääntäjä Aki Salmela kuvaa jälkisanoissaan Thayilin runoutta muun muassa vähemmän ”tendenssimäiseksi” ja ”sovinnaiseksi” kuin tavanmukaisempien intialaisten runoilijoiden. Englanniksi kirjoittava Thayil keskittyy teksteissään usein oman kokemuksensa kuvaamiseen, ja on kenties sen myötä tarjonnut myös perinteissä uskollisemmin pitäytyviä kollegoitaan autenttisemman ja modernimman kuvan kotimaastaan. Hän kirjoittaa ympäristöistään kauniisti, joskin romantisoimatta, ilmeisesti mielleyhtymien johdattelemana: 

hän tuijottaa katto- 

tuuletinta, joka hienovaraisesti leikkelee 

näkökenttää viipaleiksi. 

Meri toistelee yhtä säettä, 

hän teeskentelee, ettei kuule sitä. 

Illan hämärä on jo koittanut, 

on lepakon hetki. 

(s. 47.) 

Runot synnyttävät luettaessa usein vapaan virtaavuuden vaikutelman, vaikka kokonaisuuksina ne ovat lopulta aina määrätietoisen kompleksisia. Vastaavasti henkilökohtaisuus ja yksityiskohtiin virittynyt huomio suuntautuvat usein lopulta elämää suurempiin, yleismaailmallisiin kysymyksiin. Kaksisuuntainen taipumus sulautuu saumattomasti muun muassa uskonnollisten ja virallisten muodollisuuksien pastisseihin sekä paatoksellisiin tyylilajien kollaaseihin. Tällaisia ovat esimerkiksi julistava, pykälin etenevä säännöstöruno ”Sääntöjä kansalaisille” (”1. Hallitkaamme niitä, jotka ottavat asiakseen kertoa tarinoita. / 2. Sensuuri on hyvää hallintoa. Itsesensuuri on korkeimman sivilisaation määre.”) sekä mystillinen ”Selityksin varustettu Gita”, jonka hengellinen sävy ilmenee heti runon mahtipontisessa avauksessa: ”Kaikki elävä tulee elämään / ikuisesti” (s. 27, 62). 

Niin englanniksi kuin suomeksikin soljuvien runojen rytmi ei tunnu hakevan huomiota paperilla, kunnes runoilija tekee yllättävän äkkikäännöksen mitalliseen muotoon, usein koetellakseen sen rajoja. Säkeet on selvästi kirjoittanut lukenut, korkeasti koulutettu ihminen, mutta niistä tihkuva oppineisuus maastoutuu aina taitavasti huumorin ja rentouden puolelle. 

Runot synnyttävät luettaessa usein vapaan virtaavuuden vaikutelman, vaikka kokonaisuuksina ne ovat lopulta aina määrätietoisen kompleksisia.

Vanhaa ja uutta 

Salmelan kääntämä valikoima sisältää runoja Thayilin koko työuralta ja toimii hyvänä johdatuksena Intian enfant terriblen lyriikkaan, vaikka sen verrattainen niukkuus ei riitä kuvaamaan kokoelmasta toiseen tapahtuvaa kehitystä ja muutosta. Suomennoskokoelman valinnat perustuvat kootuista runoista löytyviin (paikoin muokattuihin) versioihin, mutta käännöksen suhde lähdeteokseen jää hieman epämääräiseksi. Suomennoksen esimerkiksi avaa käännös koottujen runojen esipuheesta, vaikka mukana ei ole edes neljäsosaa alkuperäisen kokoelmateoksen teksteistä. Suomennosvalikoiman sisältöä ei myöskään ole jaettu alkuperäisten kokoelmien mukaan, kuten kootuissa runoissa ja joissakin Parkon aikaisemmissa käännöskokoelmissa, vaan kertaalleen järjestetyt runot listataan sisällysluettelossakin yhtenäisenä sarjana – vieläpä tietyn kokoelman nimen alle, ikään kuin Salmela olisi kääntänyt nimenomaan vuoden 2008 teoksen These Errors are Correct. Järjestys sentään ”noudattaa pääpiirteittäin Thayilin koottujen runojen kronologiaa”, mutta vain pääpiirteittäin (s. 98). 

Tuoreessa suomennoksessa on vielä se huomattava erikoisuus, että sen lopusta löytyy joitakin täysin uusia runoja vuosilta 2020–2023, joita ei ilmeisesti ole aikaisemmin julkaistu missään muodossa eikä millään kielellä: Salmela sai runot suoraan runoilijalta kysyttyään, tahtoisiko tämä sisällyttää julkaisuun joitakin aivan hiljattain valmiiksi saamiaan tekstejä. Jää nähtäväksi, onko Thayil sittenkin aikeissa julkaista uuden kokoelman, vai jäävätkö yksittäiset uutukaiset odottamaan itsenäisesti (ja suomenkielisinä) koottujen runojen seuraavaa laitosta. 

Ovatko kaikki virheet oikein? 

Tahti, jolla kustannusliike Parkko on lähivuosina julkaissut kiinnostavaa käännösrunoutta, kompensoi ihailtavasti kaupallisempien kustantamoiden ponnettomuutta käännösten saralla. Käännösrunouden maiseman valtavien puutteiden ja vakojen täyttämiseen vaadittu tahti yhdessä niukkojen resurssien kanssa saattaa tosin aiheuttaa kommelluksia, ja Thayil-käännöksen kohdalla onkin sattunut valitettavan paljon pieniä vahinkoja. Yksittäinen säkeistönjako puuttuu ainakin sivuilta 30, 33 ja 79, ja sivulla 40 runon lopusta on jäänyt pois kokonainen säkeistö. Loppuhuomautuksissa puolestaan todetaan eräästä säkeestä näin: ” Naranja estaba al colour de su vestido – Espanjaa [sic]: Oranssi oli hänen mekkonsa väri”. Huomautus perustuu kootuista runoista löytyvään englanninkieliseen huomautukseen, mutta käännös tiivistää alkuperäistä muotoilua aivan liikaa väittäessään säkeen olevan yksinkertaisesti espanjaa. Paikallaan olisi ainakin pieni vihjaus käytetyn espanjan kehnoudesta. Suomennoskin toki kuulostaa hieman oudolta, mutta se ei ole kieliopillisesti väärin eikä siinä ole kirjoitusvirhettä. Lisäksi on erikoista, ettei Salmelan tiivistetyssä huomautuksessa mainita lainkaan lainauksen olevan käännös Charles Mingusin kappaleen sanoista, kuten alkuperäisessä. 

Vähäpätöisempien virheiden lisäksi on paikallaan pohtia hieman mittojen käyttöä ja riimittelyä, jotka tarjoavat aina haastetta kääntäjälle. Eklektisen Thayilin kohdalla Salmela on ilmeisesti päättänyt säilyttää osan runojen riimeistä ottamatta kuitenkaan liikaa paineita mittaan kääntämisestä. Ratkaisu menettelee, mutta se näyttäytyy outona esimerkiksi runossa nimeltä ”Spiritus mundi”, joka noudattaa alkuperäiskielellä ainakin periaatteessa yksinkertaista ABCABC-loppusointukaavaa. Skeema vakiinnutetaan ensimmäisessä säkeistössä, mutta sitä ryhdytään englanniksi pian ravistelemaan, kun puolisoinnut vähä vähältä valtaavat tilaa kokonaisuudessa. Muutosta ei välttämättä huomaa edes runon puolessa välissä, mutta siitä vihjaillaan jo toisessa säkeistössä, jossa sanat kuten ”monsoon” ja ”reason” jäävät hakemaan toistensa kaikuja hieman muita loppusointuja pidempään. Aika ajoin väliin livahtaa jokunen sisäriimi (eli säkeen sisään rakennettu riimi) ikään kuin paikkaamaan hitaasti rappeutuvaa loppusointukaavaa. Näin kymmensäkeistöinen runo tuntuu etsivän koko pituudeltaan atonaalista, särkynyttä päätepistettä, jossa viimeinen säkeistö ”riimittelee” alkuperäiskielellä seuraavasti: 

Badshah, I say to no one there. 

I hear a koel in the call of a barn owl. 

All things combine and recombine, 

the sky streams in ribbons of colour. 

I’m my father and my son grown old. 

Everything that lives, lives on. 

Eklektisen Thayilin kohdalla Salmela on ilmeisesti päättänyt säilyttää osan runojen riimeistä ottamatta kuitenkaan liikaa paineita mittaan kääntämisestä.

Kaavan rikkoutumisen merkitystä voi tulkita monella tapaa. Ehkä puolisoinnut heijastavat elämän muutoksia ja maailmanjärjestyksen, spiritus mundin hiljattaista raunioitumista, tai ehkä osa riimeistä yksinkertaisesti heijastaa runoilijan puhetapaa, jossa kieli pakenee kolonialismin otetta. Oli syy mikä tahansa, Salmelan ratkaisu hankalan tilanteen edessä on ollut säilyttää riimit ”Spiritus mundin” alussa ja luopua niistä sitten kokonaan runon yhdeksässä muussa säkeistössä. Joitakin yksittäisiä puolisoinnunkaltaisia saattaa käännöksestäkin löytyä (lähinnä ”areänä – näkymä” sekä ”sisällä – portaalla”), mutta ne tuntuvat enimmäkseen sattumilta. Jossain määrin ratkaisu ajaa saman asian kuin alkuperäistekstissä tapahtuva mitan hienovarainen purkautuminen, mutta välitön katkos suorittaa tehtävän paljon karkeammin. Vaikutelma ei ole sama, ja se saattaa päälle päätteeksi herättää lukijassa aivan eri kysymyksiä kuin alkuperäisen riimikaavan asteittainen löystyminen. 

Vastaavia haasteita kääntäjälle esittää suomennosvalikoiman avausruno ”Gaseeli”, joka noudattaa nimensä mukaisesti 600-luvulla Persiassa tai Arabiassa syntynyttä gaseelimuotoa. Perinteiseen gaseeliin kuuluu muun muassa säepareissa toistuva loppusana tai -lause, joka on Thayilin (tavanmukaisesti) rakkaudesta kertovassa gaseelissa ”of love”, suomeksi ”rakkauden”. Oikeaoppisen gaseelin tulisi lisäksi noudattaa riimikaavaa AA BA CA DA… mikä toteutuu englanninkielisessä runossa seuraavasti: ”remember of love – December of love – ember of love – tender of love – dismember of love – distemper of love – umber of love – Camembert of love”. Käännöksen gaseelimuoto jää vajanaiseksi, sillä siinä ei ole riimejä lainkaan, joskin gaseelimuotoa tuntemattomasta lukijasta se tuntuu herkästi yrittävän riimitellä häpeilemättömästi runon muodollisella hokemalla ”rakkauden – rakkauden – rakkauden – rakkauden – rakkauden – rakkauden – rakkauden – rakkauden”. 

Sanatarkka käännös on täysin hyväksyttävä lähtökohta, mutta kokoelman avausrunoksi gaseelin muotoa rikkova riimitön ”Gaseeli” tuntuu oudolta valinnalta, etenkin kun vaihtoehtoja olisi ollut niin paljon. Nimittäin suomennoksessa jo runon hauskuus rajoittuu sanavalintojen tasolle ja esimerkiksi ”Gaseelin” loppusanat ”camembertista rakkauden” luovat aivan eri vaikutelman, kun niitä ei edellä valtaisa riimien vyöry. Molemmista rakkautta haisevaan juustoon vertaavista versioista on toki löydettävissä kuva huumorintajuisesta runoilijasta, mutta suomennoksen Thayil tuntuu pelleilevän epäintuitiivisilla sanoilla pelkän pelleilyn vuoksi, kun taas alkuperäisen runon Thayilin voi vaikka katsoa löytävän runon loppuun epätyypillisen sanan epätoivoissaan ikään kuin nurkasta, johon perinteisen runomuodon uskollinen noudattaminen on hänet ajanut. 

Antoisan tiivis kokonaisuus 

Yksittäisten runojen haasteista huolimatta Salmelan käännös on kokonaisuudessaan sujuva ja Thaylin tyyliä hyvin edustava tulkinta. Mitallisetkin runot näyttelevät tärkeää osaa monivivahteisessa esittelyssä, eikä käännöksen myötä kadonneiden nyanssien puute pienennä niiden merkitystä kokonaisuudelle. Kun eri tyylien ja muotojen välillä sulavasti hyppelehtivä Thayil kirjoittaa proosamaisemmin, käännösjälkeä tuskin edes huomaa. Ajoittainen puhekielisyyskin tuntuu luontevalta ja alkuperäistekstin asenne on tunnistettavissa rekisterien välillä ajelehtivassa kokonaisuudessa. Yhtäältä muoto hakee esikuvia niin järjestyksestä kuin vapaudesta, niin idästä kuin lännestä; toisaalta tekstin intensiteetti ailahtelee eksaktin ja ekstaattisen välillä, huumorin ja syvällisen, paikoin synkänkin. Salmelan käännös onnistuu välittämään moneuden, ja eräänlaiseksi ansioksi voinee laskea senkin, että lyyrinen laaja-alaisuus korostuu entisestään Nämä virheet ovat oikein -valikoiman kaltaisessa tiiviissä esityksessä.