Paitasi on pujahtanut ylleni

Kaarinan kaupungin kulttuuritoimi edistää ainutlaatuisella tavalla runoutta julkaisemalla joka vuosi Runo-Kaarina-kilpailun voittajan teoksen. Kilpailu on tarjonnut julkaisuväylän jo seitsemän runoilijan esikoisteokselle. Julkaistuihin teoksiin kuuluvat muun muassa Jukka Hannulan, Reetta Niemelän ja Tuli & Savu- lehden edesmenneen päätoimittajan Ilkka Koposen teokset.

Jenni Haukion lyriikassa luonto näyttelee keskeistä osaa. Hän kirjoittaa erityisesti lapsuuden luontomaisemasta ja kasvamisen kokemuksesta, jossa lapsuuden maisemalla on edelleen tärkeä asema. Vanha tuttu maisema on läsnä yhtä aikaa uuden, ilmaantuvan kokemusmaailman rinnalla: ”Lampi heijastaa/ kuuset kahtena// kasvaa metsän rinnalla metsä// limittyvät/ ruispelto vehnäpelto//”.

Runon minä ei haluaisi kasvaa isoksi, ikuiseksi. Hän haluaisi säilyttää lapsen ihmetyksenomaisen luontosuhteen: ”nukkua kaksikymmenvuotiaaksi siemenkodassa/ ymmärtää vain mitä vaahteranlehdissä kirjoitetaan// kunnes mummolaan vievä tie on kadonnut/ sen varrelta kaikki tutut kivet, horsmat ja jännittävät mutkat/ kuolleet”. Aikuisten maailmassa luonnon ilmiöillä on tavanomainen, arkinen roolinsa, joka ei tarjoa mitään yllätyksiä. Lapsen maailma on ihmettelemistä ja uusia yllätyksiä täynnä.

Lapsen kokemus on samalla viatonta, täysin rinnoin aistimuksista nauttivaa. Runon minä ylentää lapsuuden kokemuksen, jota hän edelleen, aikuistuneena, selvästi kaipaa: ”Että vielä voisin/ juosta keltaisessa sadetakissani// ympäri Kirjurinluotoa”. Naisistuminen merkitsee toisen kohtaamista, aivan uuden aistimaailman avautumista. Rakkaus astuu mukaan elämään.

Rakkaus mieheen on inspiroinut Haukion oihinkin kokoelman terävimpiin ja kauneimpiin säkeisiin: ”Suutelisin korviasi/ tekisin kuten meri simpukoille/ saman kohinan sytyttäisin.” Toisaalta sama aihe on saattanut hänet kirjoittamaan kokoelman iirappisimmat säkeet: ”hänen iholtaan on suola karissut/ kermavaahtounelmaani maustamaan”.

Jäljelle jää kuitenkin jätettynä olemisen tunne, syvä melankolia niin tuttu runoilijalle: “Taskunpohjalla tiheään hengittävä/ kaipaus.“ Haukio ei riko oletusarvoa, vaan kirjoittaa onnettomasta, tuhoon päätyvästä suhteesta. Eikö runoilijan kokemusmaailmassa rakkaudesta voikaan kehittyä positiivinen voima ? Toivoisin, että rakkaus voisi olla yleisemminkin runoilijoiden kuvastossa muutakin kuin musta murheen aiheuttaja.

Haukion runoudessa lapsen maailmakokemus ylennetään hieman samalla tavalla kuin Pauliina Haasjoen viime vuonna julkaistussa esikoiskokoelmassa Ikkunassa on huone (Nihil Interit, 1999). Tätä näkökulmaa on runoudessa harrastettu yllättävän vähän. Tämän tyylilajin tulevaisuuden mestareita sekä Haasjoesta että Haukiosta on lupa odottaa.