Jim - No One Here Gets Out Alive

Kuten jokainen Jim Morrisonista kirjoitettu kirja, Jim – No One Here Gets Out Alive, paljastaa rocklegenda-runoilija-liskokuningas-shamaanin persoonasta ja elämänkaaresta yhden tason. Suppea, harhaluuloinen tai haihatteleva taso se ei kuitenkaan ole, ja laajentaa varmasti monen Jim -ymmärrystä lukuisilla kehillä. Hopkins ja Sugerman ovat pyrkineet kirjoittamaan Morrisonin koko laajuudessaan ja surkeudessaan. Läpeensä glorifiotu Morrisonin hahmo saa tylyn todellisuushuuhtelun. Ikävä olo kirjasta silti tulee. Hopkins itse kirjoittaa kirjan epilogissa: ”Kirjan luonnoksen valmistumisen aikoihin pidin Jim Morrisonista paljon vähemmän kuin kirjaa aloittaessani.” Sugerman & Hopkinsin kourissa mediahileet karisevat kerralla, mutta jääkö jäljelle pelkkä umpijuoppo runoilija, jonka elämä ei mene mitenkään putkeen?

Morrisonin kaltaisen hahmon kohdalla on hankala olla sortumatta sensaatiohakuiseen kirjoittamiseen. Jim Morrison on yhtä kuin lukuiset, ristiriitaiset tasot, joilla hän hämäsi ja hämmensi ihmisiä, joskus tiedostamatta, mutta usein hyvin tietoisesti. Jokaista näistä tasoista voisi liioitella hyvin groteskeihin mittoihin, elleivät toimittajat, runoilijat ja muut tunteiden haaskalinnut olisivat sitä jo neljää vuosikymmentä harrastaneet. Morrison oli taitava käsittelemään ihmisiä. Toimittajia hän narutti miten tahtoi. ”Jos hallitsee mediaa, hallitsee mieltä”, Morrison julisti. Hän antoi hurjia lausuntoja, älykkäitä lainauksia, kuin valmiita otsikoita jutuille, vedätti haastattelijaa, jutusteli ja joi. Morrison antoi vastapelurilleen – oli se sitten tyttöystävä, rocktoimittaja tai tuhatpäinen yleisö – odottamattomia vastauksia. Hänen tapaamiseensa ei voinut juuri varautua. Kun vastapuoli tunsi itsensä epävarmaksi, Morrison sai henkisen yliotteen, ja saattoi tehdä mitä tahansa. Morrison nautti näistä epäjärjestyksen hetkistä. Olen varma että hän sai niistä jotain syvää, selittämätöntä tyydytystä.

Jim Morrisonia on kutsuttu lukuisilla nimillä: Liskokuningas, Shamaani, musta enkeli, Mr. Mojo Risin’. Hänet on rinnastettu Rimbaudiin, Artaudiin, Blakeen, Dionysokseen, Oidipukseen ja muihin taivaallisiin ja langenneihin sankareihin. Sugerman & Hopkinsin kirjassa hän on tuttavallisesti Jim. Tämä tuo hänet lähemmäs lukijaa, arjen kautta. Tarunomaisemmista ansioista kirjoittajat eivät suinkaan unohda kertoa. Morrisonin voima oli hänen kyvyssään hallita ihmismassoja ja saada ne käyttäytymään oman mielensä mukaan. Hänen voimansa oli demonisessa karismassa sekä vaistonvaraisessa, dramaattisessa elämäntavassa, joka alati vaihtoi suuntaa ja rynni helvettien läpi. Meidän ajassamme voima näyttäytyy jossain muualla. Se näyttäytyy ympärivuotisena rituaalina Père-Lachaisen hautausmaalla. Sen voi tuntea energian virtauksina kirjojen sivuilla. Nyt James Douglas Morrison, runoilija, puhuu meille.

Runoilija

Päästäkseen kiinni James Douglas Morrisonin todelliseen persoonaan on luettava hänen runouttaan. Niissä näyttäytyy vaivihkainen Morrison, ominta itseään toteuttava kirjoittaja, profeetallinen loitsija, beat-vaikutteinen suurkaupunkeihin kietoutunut lyyrikko, esoteerinen teoreetikko, James Douglas Morrison. Rock-uran vaiheiden vaihtuessa ääripäästä toiseen kirjoittaminen pysyi Morrisonin rakkaimpana työnä. Kirjoittaminen merkitsi hänelle vapautta. Käytännössä kaikilla muilla elämänalueilla Morrisonia pompoteltiin ja reuhdottiin, mutta runoudessa kukaan ei puuttunut hänen tekemisiinsä. Uskoakseni se takasi hänelle mielenrauhan. Sugerman & Hopkinsin kirjassa kerrotaan, kuinka ensimmäiset kappaleet Morrisonin kirjasta tulivat Simon & Schuster -kustantamolta. Jim sanoi Michael McClurelle kyyneleet silmissään: ”Tämä on ensimmäinen kerta kun minua ei ole kustu silmään.”

Avain Morrisonin lyriikkaan on hänen esikoiskokoelmansa The Lords And The New Creatures (1970). Teoksen ensimmäinen osa käsittelee elokuvan syntyä, liikkuvan kuvan pimeää, muinaista luonnetta. Se suhtautuu elokuvaan, varjoteatteriin ja alkemiaan saman asian eri ilmentyminä, puhuu tajunnan tirkistelystä, peep showsta ja salamurhaajien hyönteisvoimista. Yhtymäkohtia Morrisonin elämään voi nähdä paljonkin. Hän suhtautui pillastuneiden eläinlaumojen lailla riehuviin fanilaumoihin tällaisina tajunnan tirkistelijöinä. Hän uskoi olevansa eräänlainen sijaiskokija haltioitumista etsiville massoille. ”Vatsasta puhumalla, elehtimällä, leikkimällä esineillä ja / oudoilla ruumiin asennoilla shamaani viestitti ”matkansa” / yleisölle joka näin jakoi matkan.” Morrisonin debyyttikokoelmaa voinee pitää myös hänen oman persoonansa, ruumiinkielen ja psyyken tutkimuksena. Tyylillisesti runot eivät ole tajunnanvirtaa tai houretta, ennemminkin pelottavan systemaattista analyysia. Morrisonin esikoisteos on synkkä tutkielma taiteesta, sijaiskokemisesta ja ”elämyksistä muissa maailmoissa”. Monet sen väittämät ovat ajankohtaisia juuri nyt.

Me tyydymme ”annettuun” elämysten /
etsinnässä. Olemme vieraantuneet /
hullusta ruumiin tanssista rinteillä /
silmäpariksi joka tuijottaa pimeyteen.

Morrisonin runous on terävää, ovelaa ja ilmaisuvoimaltaan vahvaa. Se kielii myös suuresta lukeneisuudesta. Useat ovat sitä mieltä, että hänen lyriikkaansa ansaitsisi yleisesti enemmän huomiota. Jotenkin se vain on jäänyt meiltä huomaamatta. Tätä on yritetty rikkoa vakavilla palopuheilla Morrisonin merkityksestä. Professori Wallace Fowlie on kirjoittanut kirjan Rimbaud And Jim Morrison: The Rebel As Poet, jossa hän puhuu runoilijoista myyttien reinkarnaatioina ja rinnastaa Morrisonin Rimbaudiin. Morrisonin runoja käytetään jo opetusmateriaalina Amerikan korkeakouluissa. Tällaisten tekojen kautta Morrisonia ollaan vähitellen nostamassa kirjallisuuden suurien joukkoon.

Bardi

Runoilijan työ vaati muutakin kuin runojen kirjoittamista. Se pakotti elämään ja kuolemaan niin, että kaikessa oli mukana suuri tyyli ja vieläkin suurempi surumielisyys, niin että runoilija heräsi joka aamu kuumeen hehkuun, jonka tiesi laskevan vasta kuolemassa, kaiken aikaa kuitenkin vakuuttuneena siitä, että kärsimykset toisivat erikoisen palkinnon.

Näin henkevästi Morrisonista kerrotaan NOHGOA:n alkupuolella. Jim Morrison oli eittämättä tällainen runoilija: dekadentti, kuumeinen ja lahjakas. Kaikki rimbaudmaisen näkijän piirteet on mahdollista nähdä myös modernissa rocktähdessä. Poeetasta ja rockmuusikosta voi toki puhua erillisinä entiteetteinä, mutta minusta ne ovat yksi ja sama asia. Rocktähteyttä ei ole mielekästä erottaa hänen kirjoittajaminästään, sillä julkisuuskuva vaikuttaa aina yksityiseen minuuteen ja päinvastoin. Eri puolet sekoittuvat keskenään ja niistä tulee yksi, mikä tekee Morrisonin persoonasta oikukkaan ja vaikean tulkita. Kirjoittava Morrison liikkui visusti omalla maallaan, villiintyneellä seudulla, joka jää meille lopulta arvoitukseksi.

Suuri osa Morrisonin runoista on tehty laulun sanoiksi. NOHGOA:ssa Doorsin perustamisesta kerrotaan, kuinka Jim lauloi Ray Manzarekille, tulevalle kosketinsoittajalle erästä runoaan Venicen hiekkarannalla heidän istuessaan kaksin. ”Nuo ovat parhaita saatanan laulutekstejä mitä olen koskaan kuullut. Pannaan pystyyn rock and roll -bändi ja tienataan miljoona dollaria”, Ray sanoi. On ihmeellistä, kuinka pitkälle päättäväisyydellä ja hulluudella voi päästä.

The Doorsin tarinan voi lukea Jim -kirjasta tai jostakin muusta muistelmateoksesta. Rock-historian kannalta se on mielenkiintoista luettavaa, ja muistuttaa elävästi vaikkapa Allen Ginsbergin Huuto -runon aiheuttamia reaktioita. Beatnikithän olivat ”rock” ennen kuin rock keksittiin. Doors sai keikkoja, levytyssopimuksen ja rutkasti mainetta, kunnes Jim alkoi venyttää sallitun rajoja 60-luvun esiintymislavoilla. Amerikka oli ottanut heidät vastaan pop-bändinä, mutta yksitellen bändin repertoaariin tuli kiroja, karuja viittauksia insestiin, viuhahduksia, yleisön sättimistä ja yleistä säädyttömyyttä. Doors julistettiin pannaan monissa kaupungeissa. Doors nousi, laski, nousi, laski… Se oli kuitenkin jättänyt jälkensä yleisöön kuin rutto.

The Doorsia ei pidä väheksyä sen populaarin luonteen vuoksi. The Doors teki rockista manipuloivaa teatteria ja aloitti aivan uudenlaisen musiikin suuntauksen, jolle lukuisat nykyorkesterit ovat läheistä sukua. Ennen kaikkea Doors antoi Jimille mahdollisuuden toteuttaa itseään ja tuoda tekstejään julki. Jim Morrisonista tuli bardi: hän toi lyriikan lähemmäs sen ensimmäistä funktiota maailmassa. Hän lauloi ajatuksiaan, antoi oman äänensä kaikua, kertoi tarinoita jumalista ja ihmisistä, toimitti shamaanin virkaa modernissa maailmassa. Doorsin laulajana hän toi rock-musiikkiin valtavia, muinaisia teemoja. Se oli koko jutun avain.

Jim

Kun Morrison muutti Pariisiin alkuvuodesta 1971, hän oli antanut rockille kaiken. Hän oli näännyksissä, sotkuinen ja turhautunut, lihonut ja jatkuvasti juovuksissa. Lähes koko aikuisen ikänsä hän oli ylikuormittanut ruumistaan alkoholilla, sekasorrolla ja huumeilla. Kuuden huikean studioalbumin ja lukuisten unohtumattomien keikkojen jälkeen Liskokuninkaana tunnettu rockjumala etsi turvapaikkaa, hiljaista pyhättöä, johon vetäytyä. Hän tahtoi kirjoittaa.

Siirtyessään Pariisiin hän katkaisi yhteistyön musiikkimaailman kanssa ja palasi alkuperäisten kiinnostustensa pariin. Hän toivoi, että hänet muistettaisiin runoilijana. Hän ei piitannut rock-maailman saavutuksistaan, seksisymbolin asemastaan, keikkailusta – eikä näin ollut syyttä. Yleisö ei enää kuunnellut Morrisonia The Doorsin keikoilla. Ihmiset tulivat katsomaan häntä, katsomaan mitä se sekava pelle tällä kertaa keksi tehdä. Lienee turha edes kysyä, miksi Morrisonin lyriikan keskeinen teema on tirkistely. Esityksiä puskettiin äärimmäisyyksiin, liian pitkälle, kaaoksen kaikkiin urkupisteisiin. Koko tämän ajan Jim haki ominta ilmaisukanavaa kirjoittamisesta. Se toimi varaventtiilinä sekasorron keskellä. Runouden keinoin hän uskoi lopulta saavuttavansa ihmiset, jotka kuuntelisivat mitä hän tahtoi sanoa. Hän kirjoitti ihmisille, jotka halusivat muutosta.

Useimmat tuntevat Jim Morrisonin mielipuolimuusikkona ja röyhkeän karismaattisena lavaesiintyjänä, mitä hän ei todellisuudessa ollut. Ainakaan se ei ole kaikki mitä hänestä voi sanoa. Pohjimmiltaan hän oli hiljainen ja kohtelias kaveri. Esiintymislavoilla ja juovuksissa hän äityi riehumaan ja herjaamaan, mutta runoilija-Jim oli erilainen: rauhallinen, kohtelias, kärkevä ja jopa ujo. Kirjoittamisesta puhuttaessa hän heristi korviaan ja osoitti suurta kiinnostusta kaikkeen uuteen, into jota hänellä ei aina esimerkiksi musiikin kohdalla ollut.

Jim Morrisoniin on tutustuttava henkilökohtaisesti. Toki hän on kuollut tai kadonnut Afrikkaan tai miten vain, mutta sillä ei tässä tapauksessa ole väliä. Häneen voi tutustua ääni- ja kuvatallenteiden sekä kirjojen kautta. Sekä hänen omat kirjoituksensa että muiden luonnehdinnat hänestä auttavat ymmärtämään Morrisonia ja elämää hänen ympärillään. Pian paljastuu, että Jim Morrison ei ole vakio. Hän on yhtäältä runoilija, toisaalta rocklaulaja, kolmannen mielestä jumalainen hölmö ja niin edelleen. Varmasti hänestä voi sanoa, että hän kulki ylettömyyden teillä, niin kirjoittaessaan ja esiintyessään kuin rakastaessaan ja juhliessaankin.

Entä tämä kirja sitten? Tämä on oikein kelpo kirja. Kirjoitusvirheitä Jimissä on kuitenkin aivan liikaa. Tiedä häntä missä vaiheessa ovat kirjaan joutuneet. Virheitä on paljon jopa henkilöiden ja paikkojen nimissä. Morrisonin laulutekstejä on suomennettu oivaltavasti. Kirjan lopussa on pitkä lista varteenotettavia kirjoja ja äänitteitä. Ennen kaikkea Jim on hyvä kooste ja ajankuva vuosilta 1943-1971 ja vähän sen jälkeisistäkin. Biografisen tarkkuuden ja elähdyttävän tyylin vuoksi kirjasta onkin tullut ”se” Morrison -kirja. Erään elämästä haltioituneen lauluntekijän mielenmaisemaa se luotaa niin tarkasti kuin ulkopuolinen vain kykenee kuvittelemaan.

Runositaatit teoksesta Jumalat ja uudet olennot (suom. Jantso Jokelin). Sammakko 2006. Ilmestyy elokuussa.