”Liskokuningas”, ”shamaani”, ”musta enkeli”, ”Mr. Mojo Risin`”, ”taivaallinen ja langennut sankari”, ”bardi” ja ”rimbaudmainen näkijä”. Amerikkalaisella runoilijalla ja the Doors-yhtyeen keulahahmolla Jim Morrisonilla on jopa Sammakon kirjailijaksi paljon epiteettejä.

Toisin kuin monet aikalaisensa Morrison (1943-1971) ei julistanut rockin, rauhan ja rakkauden ilosanomaa. Tyynten tiukujen kuiskintaa, suitsukkeen paloa ja muuta Flower Power -rekvisiittaa esiintyy varhaisrunoissa vain ohimennen. Pikemminkin hän on ihmismielen yöpuolen ja amerikkalaisten pakkomielteiden kartoittaja, suurkaupunkien ruttovyöhykkeiden kirjeenvaihtaja. Johtotähtinä matkalla niin kauas kuin yötä riittää kimaltelevat tummaa valoaan William Blake, Arthur Rimbaud, Louis-Ferdinand Céline ja Friedrich Nietzsche.

Morrisonin vihdoin suomennetut, yhtenä niteenä julkaistavat varhaiskokoelmat ilmestyivät alun perin omakustanteina vuonna 1969. Ilmaisullinen skaala ulottuu muistikirjamaisista fragmenteista aforismeihin ja proosarunoihin.

On turha vetää tiukkaa rajaa Morrisonin runojen, sanoitusten, elämän ja teosten välille. Jumalissa & Uusissa olennoissa on kiehtovasti idulla legendaaristen Doors-levytysten maailma: väkivallan, seksin ja kuoleman kehät sekä niiden vastapainona pyrkimys ravistaa sairaan sivilisaation pintakuona rituaalitanssin avulla. Morrison teki elämästään kokonaistaideteosta kuin kotoinen Saarikoskemme. Pitkitetty aistien sekasorto ja rock-konserttien rituaalimagia vaati kemikaalikuormitusta, jota kenenkään sisäelimet eivät kestä.

Doorsin rumpali John Densmore arvioi muistelmateoksessaan Riders on the Storm (Tammi 1992) nietzscheläisen nihilismin tappaneen Morrisonin. Ehkä myös yletön sankaripalvonta johti Morrisonin ennenaikaisesti Père Lachaisen hautausmaalle Pariisiin. Hänen varsinainen lyyrikon työnsä jäi nyt käsiteltäviin varhaiskokoelmiin, kahteen jälkeenjääneiden runojen valikoimaan ja loisteliaaseen runorocklevyyn An American Prayer (1978, laajennettu CD-versio 1995). Siksi täytyy yrittää mahdotonta: lukea Morrisonia Morrisonina, ei profeetallisena ilmoituksena.

Jumalissa näkyy runoilijan Los Angeles -tausta UCLA:n elokuvakoulun opiskelijana. Morrison pohtii elokuvaa ja taidetta ”hallinnan uskontona”. ”Taiteen avulla he / hämäävät meitä ja sokaisevat meidät orjuuteen. / Taide koristaa vankilamme seinät, pitää meidät / hiljaa, huvitettuina ja välinpitämättöminä.”

Elokuva on kehittynyt spektaakkeliksi, peep showksi, perverssiksi tirkistelyksi ja sijaiskokemuksiksi. ”Saattaa olla, että jonain päivänä menemme / Sääteattereihin kokemaan sateen autuuden”, Morrison ironisoi. Runoilija pitää elokuvaa Galigulan haaveen toteutumana: alamaisten yhteisenä kaulana, keinona mestata kansakunta yhdellä iskulla. Ei ihme, että Adolf Hitler ja Josif Stalin tajusivat elokuvan potentiaalin.

Toisaalta Morrison näkee filmikelat vapautuksen välineenä. Liikkuvat kuvat ovat syntyneet ilosta ja uskosta taikuuteen. Runoilija hahmottelee elokuvan vaihtoehtohistorian, johon kuuluvat kansan noituus, Kaukoidän varjoteatteri, keskiajan alkemismi, Panoraamat, Dioraamat ja taikalyhtyesitykset. ”Peilien / ja tulen avulla ihmiset kutsuivat pimeitä ja salaisia voimia / haudatun mielen syvyyksistä. Istunnoissa varjot ovat / henkiä jotka torjuvat pahuuden.”

Näin tullaan nuoren Morrisonin toiseen keskeiseen teemaan, shamanismiin. Rituaalitanssin avulla on mahdollista tavoittaa alkuihmisen näkemisen idut, joissa ”(…) ihohuokoset aukeavat ikkunoiden kokoisiksi”. Hurjan Ghost Dancen askelkuviot vapauttavat luonnonvoimien eroottisuuden, tähtien ja nesteiden soidinmenot, kivien romanssit ja hedelmöitetyn tulen. Tanssijoita ja loveen lankeajia tarvitaan, siksi julmana näyttäytyy Yhdysvaltain 1960-luvun lopun todellisuus: mustien slummien ja latinobarrioiden mellakat, poliittiset salamurhat ja Vietnamin sota.

Morrisonin tavaramerkkeihin kuuluu aikalaiskokemuksen etäännyttäminen unen, houreen ja mytologian kuvastoksi. Matka amerikkalaiseen mielenmaisemaan tuntuu ajoittain purjehdukselta Kongo-jokea kapteeni Kurtzin valtakuntaan. ”Näin lynkkauksen / Tapasin eteläisten rämeiden / merkilliset miehet / He puhuivat sypressin kieltä / Kalankutsuhuutoja & lintusäveliä / Juuria & merkkejä / yli ymmärryksen / He vain sattuivat olemaan siellä / Oppaina valkoisille / jumalille.”

Ei ole ihme, että Francis Ford Coppola käytti Vietnamiin sijoitetussa Joseph Conrad -filmatisoinnissaan Ilmestyskirja. Nyt (1979) Doorsin musiikkia. ”(…) kaikki ovat vapaita / koulukirjojen pitkävihaisissa / kirjoituksissa”, runoilija lataa. Hänen isänsä, amiraali Steve Morrison, oli mukana Tonkininlahden välikohtauksessa, jota käytettiin myymään amerikkalaisille Vietnamin sota. Isänmurha oidipaalisessa, psykologisessa, yhteiskunnallisessa ja eksistentiaalisessa mielessä onkin Morrisonin tekstien peruskamaa.

Suomennoksessa näkyy Jantso Jokelinin ja jälkisanojen kirjoittajan, Suomen tiettävästi ainoan Doors-tohtorin Stig Söderholmin pitkäaikainen asiantuntemus.

Morrisonin varhaisrunot ovat mielenkiintoisia, mutta samalla epätasaisia ja viimeistelemättömiä. Jumalat jää osin liskokuninkaan luentomuistiinpanoiksi elokuvan historian, uskontotieteen, filosofian ja psykologian luennoilta. Myös teoreettisuus painaa. Uusissa olennoissa ajattelu on jo puhjennut runoiksi. Silti tuntuu, että kyse on vauhdinotosta Morrisonin parhaisiin sanoituksiin; kuolleiden koolle kutsumiseen oman, revityn tajuntansa syvyyksissä.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa

Jim Morrison Wikipediassa The Doors