Periferia

Joel Mäkipuron esikoisrunoteos Periferia kartoittaa raja-alueiden kokemuksia lähiöstä käsin ja tutkii kapitalistisen yhteiskunnan fyysisiä ja sosiaalisia rakenteita.

Kasvuhakuinen kaupunkisuunnittelu ajaa Periferiassa kontaktinkaipuisen ihmisen ahtaalle: ”Hän asettuu nurkkaan, jää saarroksiin ja valtarakenteet / toteutuvat.” (s. 58.)  Ensimmäistä osiota edeltävä mottoruno avaa ympäristöä ja tunnemaastoa, johon lukija kuljetetaan:
 

Saaren ääriviiva kiertyi myötäpäivään, 

rannoilta keräytyivät muinaisten eläinten jäänteet 

palaneet luunsirut, hevosen hampaat 

jäähän kiteytyneet fossiilit 

syntyi kaltaisteni olentojen maailmassa 

olemisen muoto, yhä uudelleen 

palauduin esiintymiin, vääjäämättä 

seurailivat pettymykset toisiaan 

(s. 5) 

Pettymyksien kyllästämä melankolinen tunnelma voimistuu kokoelman läpi, vaikka tunnekirjo on laaja. Runossa fossiiliesiintymät kasaavat ajallista horisonttia, tarjoavat kytkeytymistä ympäristöön ja saavat ajattelemaan ihmistä öljyn aikalaisena. Muiden eliöiden kerrostumat mahdollistavat mustan kullan syntymisen. Inhimillisen puhujan kaltaisten olentojen maailmassa ”yhä uudelleen syntyvä olemisen muoto” voisi merkitä myös öljyn lähteille palaamista. Silloin pettymykset ehkä kumpuavat kokemusten ja jatkuvuuden pirstaloitumisesta, jota energiasyöppö yhteiskuntajärjestelmä tuottaa.  

Oleellinen teema on myös määritteleminen ja määrittelyiltä karkaaminen. Periferiassa on paljon määrittelyä karttavaa sekoittumista erilaisissa muodoissa. Esimerkiksi inhimillinen ja ei-inhimillinen sekä eloton ja elollinen risteävät teoksen fragmenteissa: ”Talot sijoittuvat olevaisten koordinaatistoon, hahmottuvat / yksinomaan tietyn rakenteisina. // Huoneet muodostavat kudoksia, kerrokset rajapinnoillaan / elävien olentojen peilejä.” (s. 9.) Kudoksia muodostavat huoneet tuntuvat lihallisilta. 

Toisaalla kuvataan eliön, ehkä mehiläisen, elinkaarta. Osio rinnastuu ihmisen elinvaiheiden kuvaukseen. Kuvaileva ja luokitteleva kieli ei päädy tarkkoihin määritelmiin vaan uhmaa niitä alati. Toistuva kuvauksen kohteen epämääräisyys ja nimeämättä jättäminen synnyttää jännitteen. Lukijan on asemoiduttava tekstiin jatkuvasti uudestaan. Välillä se on antoisaa, sähköistävää ja palvelee tarkoitusta. Toisin havaitsemisen filosofia valuu totunnaisten mallien saumoista, kun taksonominen kielenkäyttö pyrkiikin hämärtämään kuvauksen kohteen sen tarkentamisen sijaan: ”Huoneiden luukudos uudistuu tauotta, kunnes kuoren / rakenteet korvautuvat vähitellen mineraaleilla” (s. 23). Välillä vaikutelma on kryptinen, kun määritelmät yltyvät lähes lörpötteleviksi. Hiotun ja tiheän kieliaineksen ympärillä lörpöttelevät pitkät kuvaukset tuntuvat hitusen epäjohdonmukaisilta ja valjuilta. Toisaalta ne tuovat esiin kielen eri rekistereitä ja rakentavat sekoittumisen ja nimeämisen teemoja laajemmiksi. 

Kuvaileva ja luokitteleva kieli ei päädy tarkkoihin määritelmiin vaan uhmaa niitä alati.

Lörpöttely liittyy toki myös puheen rekisterien moneuteen. Periferia koostuu yhdeksästä osastosta, joissa vuorottelevat sekaisin eri puhujapositiot ja puhujat. Äänteellisesti vivahteikkaat runot ja muun muassa virkamiesmäistä kieltä lainaavat fragmentit tekevät katsauksia ihmisen luomiin tiloihin ja koskemattoman luonnon sekä urbaanin miljöön rajoille. Keskeislyyrisen minän lisäksi on puhuja, joka tarkkailee etäännytetymmin subjektin, hänen, toimintaa. Useat runot puhuvat vielä etäisemmästä lähteestä ja muistuttavat tieteellistä kieltä tai lautakunnissa tehtäviä kirjauksia, eivätkä yksilöidy tietyn subjektin puheeksi.

Fragmentti mahdollistaa tekstilajina hyvin erilaisten äänten päällekkäin puhumisen samankin aukeaman sisällä. Keskellä pidempää tieteellistä kieltä mukailevaa sarjaa voi olla poikkeama. Esimerkiksi erään aukeaman fragmenttisarjassa, jossa aluksi kuvataan etäältä sukupuuttoon kuolleita eliöitä ja modulaarisia olentoja, jotka ”muodostavat koloniaalisia runkokuntia, joille kaikenlaisen altruismin muodot ovat vieraita”, on myöhemmin fragmentti ”Kehän ulkoreunalla eliöt vaihtavat suuntaansa, / kunnes betoni peittelee ne aikanaan uneen.” (s. S. 42, 43.) Se siirtää puheen lähdettä.  Sarja alkaa etäältä tieteellisestä ja objektiivisuuden illuusioita luovasta kielestä. Metaforinen ilmaus uneen peittelevästä betonista muistuttaa rekisteriltään enemmän teoksen keskeislyyrisen minän puhetta, eikä ole varmaa, kuka on äänessä tai keiden äänet alkavat kerrostua toisiinsa. Rekisterit lipuvat toistensa päälle. Puhujien ja puhujapositioiden keskinäinen suhde vaikuttaa useasti heijastelevan laajemmin teoksen välittämää kuvaa subjektin ja muun maailman välisten rajojen hähmäisyydestä.  

Kielen juurakot 

Osa Periferian runoista paikallistuu kieliympäristöönsä tiiviisti kuin perimätietona vaalittu sieniesiintymä. Useiden keskeislyyrisen minän läpi kirjoitettujen runojen äänteelliset kerrostumat, riimittely, säkeenylitykset, soljuvuus ja niiden luoma rytmi ujuttavat rihmastonsa kielen syviin kerroksiin. Rytmin ruumiillisuus korostaa myös eroa teoksen muihin kielirekistereihin, kun lähiöflanööri haahuilee kotiovensa liepeillä ja naukkailee silloin tällöin etsiessään kontaktia ympäröivään. 

Heräämisen jälkeinen vaillinaisuus, taivasta vasten 

verhojen rutiininomainen, toistuva liike 

avaan parvekkeenoven, juon eilisen 

painan kämmenen vasten karkeaa betonia 

tämä katupölyn jäsentämä olemassaolo, 

uudisraivaajien reservaatit periferian reunoilla 

valkoisen alustan ylle viritetty levoton kasvusto, 

alkamaton ja päättymätön linnunlaulu 

nämä apaattisen stereotyyppiset kokemukset, 

vielä nuorena kartoittamattomat alueet 

(s. 12) 

Ironian ja vilpittömyyden tuulahdukset vuorottelevat, eikä runo tyhjene selkeästi kumpaankaan tunnelmaan vaan huojuu niiden välillä. Äänteellinen soinnukkuus (heräämisen – jälkeinen – vasten, verhojen – rutiininomainen, parvekkeenoven – eilisen – kämmenen) etenkin alkupuoliskolla voimistaa ruumiillista kokemusta ja samalla runon kuvaamaa arjen toistumista.  

Sanaston tasolla toisto ja säkeenylitykset ovat myös tapa rakentaa naiivia lakonisuuden tuntua. Ajoittain suureellinen sinän puhuttelu herättelee romantiikan kaikuja, ja romantiikkaa riittää myös sisällön puolella. Tosin romantiikan tuntu ailahtelee vilpittömyyden ja ironian aallokon mukana. Sinä voi olla poissaoleva kaivattu ja toisessa hetkessä puhujan radio tai ’’porrashuoneen nimitaulu’’, jonka puhuja pakottaa vastaamaan mielensä maisemaa: ”järjestän sinut / uudelleen vastaamaan mieleni heilahduksia” (s. 38). Samalla puhuttelu voimistaa kielen puheenomaisuutta. Ympäristö heijastelee puhujan syvempiä tuntoja ja tuo esiin etääntyneisyyden ja eksymisen kokemukset. Kiinnepisteitä koetetaan hakea urbaanista miljööstä, oranssien tehoste-elementtien siimeksestä. Kielikin on eksynyt ja toisteinen puhujan pyöriessä ympyrää sinää etsiessään: 

Olet nyt sisäpihalla, enkä löydä  

reittiä luoksesi, en mitenkään löydä reittiä  

luoksesi kattovalot risteävät  

johdattavat eksyksiin  

kunnes yhtäkkiä löydänkin sinut  

yritän lohduttaa sinua, elementtien tehosteet  

 ne ovat nyt oransseja, se on muotia, jostain syystä  

 se on nyt muotia, katso ne kimmeltävät 

(s. 54)  

Runoilija Raisa Marjamäki kirjoittaa kielen paikallisuudesta esseessään ”Viimeinen talvi”, joka on osa samannimistä vihkoa (2021). Marjamäki kiteyttää: ”Äänteellisyys on kielen kehollisimpia puolia, ja kehollisuus on ihmisenä olemisessa paikassa sijaitsevinta. Siten äänteellisyys on kielen ominaisuuksista paikallisimpia.” (s. 27.) Periferian kohdalla tuntuu, että äänteellisyys valjastetaan yhdeksi keinoksi kuulla toisin ja juurtua kapitalismin fyysisten ja emotionaalisten rakenteiden ikeessä. 

Taksonomisen kielen rinnalla voimakkaammin äänteelliset runot korostavat sekoittumista, jota tapahtuu myös luokittelevan kielen sisällä. Samalla äänteellisyyden kautta ruumiillisuutta korostavat runot alleviivaavat tieteellisyyteen pyrkivän loogisen kielen sokeita pisteitä. Äänteellisissä runoissa kieli tuntuu sekä hengittävältä että raikkaalta ja teos on omaperäisimmillään. Siksi ne himmentävät muilta teksteiltä valokeilaa. 

Äänteellisissä runoissa kieli tuntuu sekä hengittävältä että raikkaalta ja teos on omaperäisimmillään.

Suurennuslasin alla 

Kapitalismin määrittelevä katse ja luokittelu ovat teoksessa olennaisia. Taksonomisen kielen kanssa leikittely osoittaa kielenkäyttöön liittyvän määrittelyn valtaa. Teoksessa etsitään hengähdystaukoja tarkkaan rajattujen miljöiden ja määritteiden rajaseuduilta. Kaupunki ja luonto asettuvat vastakkain ja sekoittuvat samoin kuin kartoitetut ja kartoittamattomat alueet.  

Periferiassa korostetaan, miten määrittelemättömyys on kaiken alku: ”Alue on syntynyt tyhjyydestä, sekasortoisesta / alkutilasta tai alkumeren pohjasta” (s. 15). Rakenteet kuitenkin läpäisevät puhujan nykytodellisuuden kauttaaltaan: ”haluaisin vapauttaa sinut, en kykene / ymmärtämään rajojani, jotta voisin siirtyä niiden yli” (s. 64). 

Periferia korostaa, miten kaupunkisuunnittelu on osa yhteiskunnallisten olojen muotoutumista: ”Alue on tunnustettava ensisijaisesti sosiaaliseksi prosessiksi” (s. 61). Asemakaavoihin kytkeytyvä hyötyajattelun ote yltää henkiselle tasolle: ”Kartoitetaan täydennysrakentamisen mahdollisuudet / mielen rakentamattomilla tonteilla” (s. 66). Keinot ratkaista ahdinko ovat monet: ”avoimella kallioisella asfalttialueiden / hallitsematon laajeneminen // on jäänyt enää yksi vaihtoehto, pakeneminen / siirrettävään tilapäiskirkkoon” (s. 20). Tilapäiskirkkoon pakeneminen vaikuttaa epätoivoiselta ja paradoksaaliselta tavalta saada henkinen yhteys ympäristöön. Minkään pysyvyys ei ole taattua betonin vallatessa alaa. Kapitalismin ideaan kuuluva rajaton kasvu määrittelee kartoittamisen ehtoja: ”Aluetta reunustavat elottomien osien luontaiset rajat, / joiden on kyettävä laajenemaan loputtomasti” (s. 15). 

Teemoja kuljetetaan eteenpäin kokoelman käydessä kohti loppuaan. Lukija viedään matonpuistelutelineiltä dystooppiseen kuvaan mahdollisesta kuolemasta, jonka jälkeinen elämä kuvitellaan viheriöiväksi: 

Verenkierto ja hengitys lakkaisivat,  

toissijaiset kuolemanmerkit ilmenisivät. 

Kasvit sen sijaan, ne jatkaisivat elinkaartaan juurissaan  

ja versoissaan.  

Köynnöskasvit tunkeutuisivat laatoitukselle. Köynnöskasvit  

kurottaisivat hänen iholleen. 

(s. 78)  

Viimeiset kaksi osastoa tuntuvat osittain hämäriltä. Teemojen laajetessa Periferia avartuu vielä uusiin suuntiin, mutta kokonaisuuden hahmottaminen käy hankalaksi. Teos esittelee musiikkia pauhaavan katakombin ja kenties mahdollisuuden ottaa kaupunkitila haltuun omaehtoisesti. Loppu tarjoaa myös synteesin. Toiseksi viimeisen osaston lopussa minän nesteet alkavat virrata vapaasti sinän kudoksissa, kun lihasten ja luitten rakenne on kartoitettu. Viimeisen osaston alussa keskeislyyrisestä minästä on tullut me: ”Yllemme sataa kivituhkaa, / kultasadepensaat pudottavat lehtensä” ja ”Liittoudumme taisteluun / aggressiivisia yhteisöeläimiä vastaan. // Löydämme välittömät ruumiinosamme, / oksat raajojemme saumattomina jatkeina.” (s. 90, 92.) Koko teoksen läpäisevät puhujapositioiden hähmäiset rajat ovat loppua kohden sumentuneet entisestään. Me-muotoisen puhujan raajojen rajat sekoittuvat oksiin. Kuvan voi lukea hyvin väkivaltaisena kepeillä lyömisenä tai harmonisempana luontoon sulautumisena. Aiemmin etäännytetysti olioiden ruumiita kuvannut kieli on lopussa kaapattu olentojen omaan käyttöön, nyt sillä kuvataan subjektiivisen perspektiivin kautta ruumiin ja ympäristön toisiinsa liudentumista. 

Minkään pysyvyys ei ole taattua betonin vallatessa alaa.

Aiheet tuntuvat leviävän hieman sivupoluille, vaikka hortoilu on myös oleellista periferisyydelle. Jään pohtimaan evankelistoja, jotka tanssilattialla koetun ”rajattomien kenttien vaikutuksen” alaisuuden ja muista erottautumisen jälkeen ”kohoavat asteittain kohti taivasta” (s. 83). Hengellisyyden ja pyhän kokemukset ovat muuallakin teoksessa läsnä, mutta en saa merkityksiä tihentymään evankelistojen ympärille, vaikka vapautumisen ja pyhyyden tuntemukset kyllä välittyvät.

Fragmentti saa olla myös sisäänpäin kääntynyt ja piikikäs, mutta on vaikutelma, että hämäryys peittää allensa jotakin sellaista, mistä lukijana tahtoisi olla osallisena. Hajanaisuuden vaikutelma korostuu myös siksi, että teoksen alku on haarautuvuudessaan silti niin hallittu.

Loppu avaa teoksen maailmaan uusia tiloja ja sävyjä, jotka eivät lukukokemuksessani aivan jäsenny paikoilleen. Esimerkiksi toiseksi viimeisessä osastossa on mainiosti itsenäisesti toimiva fragmentti ”Tie kaartuu kohtaloiden ympärille, kietoo / ne vaivihkaa yhteen. Sellaisia tiet ovat, niillä on intentio.” (s. 91.) Sisällöltään se tukee Periferian teemoja ja solmii yhteyksiä. Jälkimmäisen virkkeen sävy on erikoinen – toteava ja liki satukirjamaisen opettava. Se on hauska ja viehättävä, mutta on vaikea ymmärtää, mikä merkitys kerran esiintyvällä sävyllä on kontekstissaan. Kielen muutos jää irralleen, ja huomio hajaantuu. Kenties se liittyy kielen rekisterien sekoittamiseen. Loppupuolella on kuitenkin moninaisuuden seassa teoksen parhaita runoja, kuten rakenteiden teemoja yhteen nivova, kaunis fragmentti: ”Kohtalot kirjoittautuvat elementtien saumoihin, ääneen / lausumattomat säännöt, yhtäkkiä asfalttiin piirtyvät ristit” (s. 76). 

Aivan viimeinen runo toimii erinomaisesti. Se on Periferian nimiruno, eräänlainen kartta-avain, joka on asemoitu sivun alalaitaan niin, että ensivilkaisulla se muistuttaa sisällysluetteloa. Siinä esitellään säkeittäin merkkejä, joita käytetään myös kartoissa maastotyyppien luokitteluun, kuten: ”[ Erityinen ongelma-alue ]” ja ”- – Maisematilaa rajaava reuna – -” (s. 95). Runo sopii rakenteita ruotivan teoksen loppuun loistavasti ja antaa mahdollisuuden katsoa aiemmin luettua uudenlaisella optiikalla. Mäkipuron esikoinen on lievästä epätasaisuudestaan huolimatta kirkkaan innostava, sillä se tarjoaa elävää ja omalaatuista poetiikkaa.