Kaukana jossain onnenmaa

Johanna Venhon romaani Kaukana jossain onnenmaa on tarina kahdesta sukupolvesta, äidistä ja pojasta, jotka toimivat vuorotellen tarinan kertojina. Toinen on keski-iän, toinen taas eläkeiän kynnyksellä, eikä kummankaan elämä etene enää totuttuun tapaan.

Romaani ei ole juonivetoinen, ja alkuasetelma on selkeä: Keski-ikäisen miehen vaimo muuttaa pois kotoa, ja miehen on totuteltava uuteen elämäänsä. Toisaalla taas miehen äiti ottaa säästönsä ja lähtee Brasiliaan uuden nuoruuden perässä. Tarina ei kuitenkaan lähde missään vaiheessa kunnolla liikkeelle, eikä kirjan lopetuskaan tarjoa vastauksia tai tyydytystä.

Aina on jotain mistä valittaa. Joko vaimo ei välitä, uusi naisystävä ei kuuntele, poika ei tottele tai äiti huitelee pitkin maailmaa kadotetun nuoruuden perässä.

Otto on psykologi, joka vapaa-ajallaan tutkii onnellisuutta. Oton onnellisuuspohdinnat ovat usein pitkiä ja polveilevia, ja lukijalle ne käyvät nopeasti pitkäveteisiksi. Oton vaimo Eloisa päättää muuttaa Tampereelle ja jättää Oton Helsinkiin pitämään huolta heidän teini-ikäisestä pojastaan, mikä ei ole Otolle mieleen.

Eloisan lähtö on Otolle kova paikka, ja elämä kohtelee muutenkin kaltoin. Töyssyisestä elämästään huolimatta Otto ei henkilönä ole kovin mielenkiintoinen. Otto ei juuri muuta tee kuin murehtii naisasioita tai pyörittelee mielessään onnellisuuteen liittyviä kysymyksiä. Oton teini-ikäinen poika Valo jää hahmona teinin karikatyyriksi, eikä siis ole juuri isäänsä kiinnostavampi tapaus.

Oton äiti Kaarina päättää vanhoilla päivillään pistää kampoihin ajan hampaalle. Hän lähtee Brasiliaan kauneusleikkaukseen. Suomeen jäävät niin vanha kotitalo kuin perhekin. Kaarinaa ahdistaa kasvoissa ja ruumiissa tapahtuva muutos, eikä hän tunne itseään yhtä vanhaksi kuin miltä näyttää. Ottoa taas ahdistaa hänen äitinsä käytös, jota hän ei pysty ymmärtämään.

”-Itse et huomaa vanhenemistasi, Kaarina sanoi. – Mutta muut huomaavat sen, muut eivät oikein muuta huomaakaan.
– Mitä sitten, haittaako se?
– Ehkei sinua, mutta minä haluan oikeat kasvoni takaisin.” (s. 85)

Oton onnellisuuspohdinnat jäävät tutkimuksen tasolle, itse hän ei kirjan tapahtumien aikana vaikuta kertaakaan täysin onnelliselta. Aina on jotain mistä valittaa. Joko vaimo ei välitä, uusi naisystävä ei kuuntele, poika ei tottele tai äiti huitelee pitkin maailmaa kadotetun nuoruuden perässä. Kaarina taitaa päästä poikaansa lähemmäksi onnellisuuden saavuttamisessa – hän ei ole tyytyväinen elämäänsä, mutta ei jää murehtimaan, vaan ainakin yrittää tehdä asialle jotakin.

Äiti ja poika vuorottelevat kertojina

Kaarinan toimiessa kertojana matkataan useimmiten menneisyyteen. Kaarina aloittaa tarinansa kertomalla, miten tapasi Oton isän, Ramin. Sitten edetään raskausaikaan, Oton lapsuuteen ja Ramin kuolemaan. Otto taas pysyttelee enimmäkseen nykyisyydessä. Joskus Otto muistelee nuoruuttaan, erityisesti opiskeluaikaisia tyttöystäviään ja vaimoaan Eloisaa, mutta enimmäkseen Oton päätä vaivaa onnellisuus.

Koska juonta ei juuri ole, olisi romaani kaivannut erikoisia ja omalaatuisia henkilöitä, tai koukuttavia ja huvittavia tapahtumia.

”Ihminen ottaa elämän omiin käsiinsä. Ihminen on itse vastuussa itsestään. Kaikki on kiinni asenteesta. Jos se on väärä, muuta sitä. Sinä olet itse itsesi luomus. Miten saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Tällaisia lauseita Otto on oppinut työuransa varrella karsastamaan, psykologian helppoheikkisiipeä, jonka mukaan asenne on muutettavissa sormia napsauttamalla.” (s. 299)

Kaukana jossain onnenmaa on hyvä esimerkki siivu elämää -romaanista, mutta kertomuksena se ei ole erityisen kiinnostava. Henkilöhahmot jäävät yksiulotteisiksi ja tylsähköiksi – Kaarina kertoo neutraaliin sävyyn menneisyydestään, Otto taas jauhaa jauhamasta päästyään onnellisuudesta ja siihen liittyvistä teorioista. Koska juonta ei juuri ole, olisi romaani kaivannut erikoisia ja omalaatuisia henkilöitä, tai koukuttavia ja huvittavia tapahtumia, tai jotain muuta, jonka avulla se olisi herännyt eloon. Nyt teos jää latteaksi.

Tietysti lukijalla on myös väliä; keski-ikäisten henkilöiden lemmensotkut ovat varmasti mielenkiintoisia keski-ikäisen lukijan mielestä.

Vanhassa vara parempi

Vaikka Kaarinan kertomistyyli on hyvin pelkistetty, eivätkä hänen vanhenemishuolensa ole juuri sen kiinnostavampia kuin Oton onnellisuuspohdiskelu, ovat hänen kertomansa pätkät Oton kertomisvuoroja kiinnostavampia. Kaarina kertoo 70-luvusta, työstään lehden avustajana ja ystävyydestään naapurin Sirkkaan.

”Sirkka osasi nyökytellä miesten jutuille, pakkasi kyllä lapset vaunuihin ja haalareihin kun lähdettiin mielenosoitukseen tai marssille, mutta muuten mieluiten lähinnä muonitti porukkaa. Hän teki parhaat voileivät ja piirakat ja kastikkeet, pilppusi sipulia niin että vesi pulppusi silmistä, Erkki muisti aina mainita, että Sirkka oli maailman paras ruuanlaittaja. – Tänään on leipomispäivä. Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, Sirkka sanoi Kaarinalle ja siemaisi kahvia.” (s. 79)

Kaukana jossain onnenmaa on kertomus kahdesta ihmisestä, jotka kumpikin ovat suuren muutoksen edessä.

Sirkan ja Kaarinan suhde näyttäytyy muihin kirjan henkilöiden välisiin suhteisiin verrattuna aitona ja uskottavana. Sirkka on Kaarinan silmien läpi nähtynä hellyttävä äitihahmo, joka pitää kunnossa niin kodin, aviomiehen kuin Kaarinankin asiat. Sirkka on luotettava ja järkevä, oman perheensä ja välillä Kaarinankin tukipylväs. Kaarina tarkkailee Sirkkaa ja Sirkan aviomiestä Erkkiä, ja välittää havaintonsa eteenpäin lukijalle. Kaarina tuntuukin olevan kertojana parhaimmillaan kertoessaan muista ihmisistä; myös omasta aviomiehestään Ramista Kaarina osaa kertoa elävästi. Omista asioistaan puhuessaan Kaarina muuttuu yksitoikkoiseksi – mieluummin lukisi lisää pohdintoja Sirkan avioliitosta kuin Kaarinan valitusta omasta harmaan tasaisesta elämästään.

Kaukana jossain onnenmaa on kertomus kahdesta ihmisestä, jotka kumpikin ovat suuren muutoksen edessä. Tarina ei kuitenkaan osoittaudu yhtä mielenkiintoiseksi kuin alkuasetelmasta voisi päätellä. Otto pohtii edelleen onnellisuutta ja on aika ajoin huolissaan Kaarinasta. Kaarinan menneiden muistelu on kuin pitkästyttävä alustus tarinalle, joka ei koskaan ehdi alkaa.