He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Tässäpä kirja, jonka ei pitäisi toimia. Johannes Anyurun (s. 1979) toinen suomennettu romaani on monesta liikkuvasta osasta koostuva dystopia Ruotsista, joka on kääntänyt selkänsä ulkomaalaisille. Se on psykologisesti virittynyt yhteiskunnallinen trilleri, jonka proosa on yhdistelmä runollista ja toteavaa. Anyuru hallitsee runsaan materiaalinsa suvereenisti.

Anyurun saama huomio on ansaittua.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin sai vuoden 2017 August-palkinnon parhaana Ruotsissa julkaistuna kirjana. Teos on julkaistu useilla kielillä ja Outi Menna on kääntänyt sen erinomaisesti suomeksi. Romaani kertoo muun muassa muukalaisuudesta, islamista ja fundamentalistisesta terrorismista. Sen nimi tuntuu imelältä, mutta Anyuru välttää pahimmat sudenkuopat ja kirjoittaa hyvin. Hänen saamansa huomio on ansaittu.

Totalitaristinen kansankoti

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on moniääninen romaani, jonka kertojia ovat ruotsalaiset muslimit. He elävät valtiossa, jossa pitää allekirjoittaa länsimaiset arvot tai menettää kansalaisoikeudet. Hahmoja vaivaa tunne, että he ovat epätoivottuja omassa maassaan, eivätkä oikeita ruotsalaisia.

Romaanissa puidaan tärkeitä ja vaikeita asioita, kuten terrorismia ja sen tekijöiksi epäiltyjen kidutusta. Niistä pitää puhua, koska ne ovat oikeasti olemassa, eikä niiltä voi sulkea silmiään. Uskonnollisesti motivoitunut terrorismi on ollut pitkään osa länsimaiden arkea.

Synkän kirjan ravistelevimpia ovat osuudet, joissa sukelletaan terroristien mieliin ja ymmärretään heitä. Media on maalannut heistä kuvan psykopaatteina, mikä ei ole aina totta. He voivat olla eksyneitä tai harhautuneita, mutta eivät ole välttämättä menettäneet järkeään. Yksi henkilöistä valittaa: ”He katsovat telkkaria kahdeksan tuntia päivässä. Mutta sanovat meitä fanaatikoiksi.” (s. 25)

Kansankodista on tullut totalitaristinen sarjakuvakauppaan kohdistetun terrori-iskun jälkeen.

Maallistuneissa länsimaissa ei ole mitään hyvää jäyhimmästä islamilaisesta näkökulmasta. Samaa epäluuloa, inhoa tai vihaa tunnetaan toisin päin, eikä yhteisen ymmärryksen saavuttamiseen ole ehkä edes halua. Johannes Anuyru kirjoittaa tästä epäkohdasta. Kristityt ja muslimit ovat historialtaan ja kulttuuriltaan erilaisia, mistä syystä heillä voi olla vaikeuksia samaistua toisiinsa.

Tilanne ei ole kuitenkaan aivan näin mustavalkoinen ja yksinkertainen, kuten vyyhtiä purkava He hukkuvat äitiensä kyyneliin valottaa. Ruotsiin integroituneet maahanmuuttajat tai pakolaiset sekä heidän jälkeläisensä omaavat monimutkaisen identiteetin, johon sekoittuu useita aineksia. Anyuru on ruotsalais-ugandalainen, joten hänen romaaninsa on jossain määrin omaelämäkerrallinen.

Teoksen psykiatriseen laitokseen suljettu hahmo väittää tulleensa Ruotsiin tulevaisuudesta, jossa ei-puhdasveristen (tai sellaisiksi miellettyjen) kansalaisten tilanne on jo täysin lohduton. Hän kuvaa perheensä tilannetta sen kärjistyttyä: ”Me elettiin varjomaailmassa. Verhoja ei avattu päivälläkään, ja ovisilmästä piti kytätä ulos monta minuuttia ennen kuin sai lähteä kotoa.” (s. 103–104)

Kansankodista on tullut totalitaristinen sarjakuvakauppaan kohdistetun terrori-iskun jälkeen. Epäonnistuneen hyökkäyksen lopputulosta on tarkoitushakuisesti vääristelty pahansuopien päättäjien toimesta. Mustamaalauksen jälkeen etniseltä taustaltaan eroavia ihmisiä vainotaan. Heidät halutaan pois, vaikka heillä ei ole paikkaa minne mennä, ja he elävät jatkuvassa pelossa.

Vihaa ja surua

Johannes Anyurun romaanin nimi viittaa niihin nuoriin, jotka lähtevät kotimaastaan liittyäkseen terroristijärjestöihin ja aiheuttaen vanhemmilleen suurta surua. Osa poistujista on seikkailijoita, mutta enemmistö hakee päämäärättömälle elämälleen tarkoitusta ja suuntaa. Heidän motiivinaan saattaa olla haave marttyyriydestä: ”Me oltiin synnytty Ruotsissa olematta ruotsalaisia, ja se oli tehnyt meistä epätodellisia. Tiesin, että meistä voisi tulla todellisia ainoastaan kuoleman kautta.” (s. 168)

Kirjassa kommentoidaan suvaitsemattomuutta, joka alkaa pienestä kaunasta ja päättyy suureen vihaan. Se tuhoaa kohteekseen joutuvat: ”Me oltiin oltu Ruotsin kuollutta ihoa ja liian pitkiksi kasvaneita kynsiä.” (s. 197)

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on häiritsevä ja raastava teos, kuten pitkäksi aikaa elämään jäävät kirjat usein ovat. Tulevaisuutta ennustavan korostetun tuskaisen romaanin on vaikea nähdä olevan profeetallinen. Se on pikemminkin hätähuuto inhimillisemmän yhteiskunnan rakentamisen puolesta.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on häiritsevä ja raastava teos.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin voidaan tulkita kertomukseksi identiteetistä. Miten sellaisen voi muodostaa, jos on lähtenyt synnyinmaastaan ja elää irrallaan muualla? Romaani on täynnä tällaisesta pirstaloitumisesta syntyvää surua: ”Ihmiset kertoivat juurta jaksaen ja vakuuttavasti maista, joita ei ollut olemassakaan. Aina sentyyppisiä tarinoita lukiessani ajattelin, että siinä tilanteessa tuntisi olonsa varmasti äärettömän yksinäiseksi: miten kamalaa, ettei voisi jakaa maailmaansa kenenkään kanssa.” (s. 261)

Anyurun teos ei ole aivan niin mestarillinen, jollaiseksi se on Ruotsissa nostettu, mutta on silti vaikuttava kaunokirjallinen saavutus. Se kommentoi fiktion kautta todellisuutta ja avaa silmät ongelmille, jotka voivat olla tulossa Suomeenkin.