Vapaus

Perustaessaan veljensä kanssa oman kustantamon Touko Siltala vei WSOY:ltä mukanaan muutamia kotimaisia kirjailijoita ja ainakin yhden käännöskirjailijan, johon hän tuntuu kovasti uskovan. Muistan, kuinka hän kymmenisen vuotta sitten ihmetteli Jonathan Franzenin Muutoksia-romaanin heikkoa myyntiä. Minä en sitä kovasti ihmetellyt, sillä olin jo kiinnittänyt huomiota kirjan epämääräiseen markkinointiin: yhtäkkiä vain tiiliskiven kokoinen teos tipahti kuin kirkkaalta taivaalta, eikä juuri kukaan tiennyt, kuka tämmöinen Jonathan Franzen oli. Kummallisen näköisestä kannesta oli vaikea päätellä, edustiko romaani puhdasta viihdekirjallisuutta vai pitikö se ottaa vakavasti; tiiliskivi leijui ilmassa.

Joka tapauksessa Franzen keräsi vähitellen itselleen lukijoita ja uutta romaania odotettiin jo innostuneesti; uusi tiiliskivi ei tullut puun takaa eikä tipahtanut kirkkaalta taivaalta.

Vapaus (Freedom) on monella tapaa ihmeellinen lukukokemus. Hyvät romaanit pystyvät joskus siihen, että lukijan suhde kirjaan elää ja muuttuu koko ajan, lukutapa ikään kuin ”prosessoituu”; lukija opettelee lukemaan jollakin uudella tavalla, palailee entisiin tapoihin, hylkää ne ja säätää taas uusiksi polttovälin kirjan ja sen sisältöjä sulattelevan mielensä välillä. Lähes puoleenväliin ajattelin, että tässäpä on sujuvasti ja mukavasti kirjoitettu lukuromaani, oikein kiva tätä on lukea, mutta jos tämä on pelkästään valveutunutta viihdettä, niin miksi tämän täytyy olla näin paksu.

Puolivälissä kirjaa aloin ajatella, että kirjailija sentään pyrkii vakaviin kysymyksenasetteluihin, mutta kurkkii edelleen olemassaolomme rikkinäisyyttä jostain viihteen mukavuusaidan takaa. Mutta sitten Franzen vetäiseekin räsymaton jalkojeni alta ja ottaa täydellisen selkävoiton: romaanin luettuani olen syvästi kiitollinen ja ajattelen, että tässä on nykypäivän Sota ja rauha – läpikotaisin amerikkalainen vastine Tolstoin teokselle, johon romaanin edetessä useampaankin kertaan ohimenevän tarkasti viitataan.

Mistä näin ihmeen hieno romaani sitten puhuu? Tekisi mieli vastata: kaikesta. Franzen haluaa kertoa suuren tarinan, mutta rakentaa sen pienistä ja vähäpätöisistäkin osasista; hän on suurten linjojen arkkitehti, joka ymmärtää yksityiskohtien tärkeyden.

Ainutlaatuisia, tavallisia ihmisiä

Vapaus kertoo melko tavallisista ihmisistä, jotka ovat kukin omalla yksityisellä tavallaan ainutlaatuisia. Hellyydessään ja rakkaudessaan näitä omassa elämässään virheitä ja hölmöyksiä tekeviä ihmisiä kohtaan hän jatkaa upealla tavalla jonkun Steinbeckin, Victor Hugon ja venäläisten mestarien perinteitä. Romaanin alussa nämä ihmiset tahtovat olla kaikkitietävän lukijan näkökulmasta katsottuina lillukanvarsitasolla, ja siitä syntyy vaikutelma, että Franzen tekee melkein jotain Jari Tervon Moska-televisiosarjaan vertautuvaa kesyä satiiria tai trendikkäästi parodioivaa viihdettä.

On kohtalaisen vaikea lähteä referoimaan, koska tästä romaanista ei saa paljastaa liikaa, ja mitään paljastamatta on mahdotonta siirtyä ylistämisestä asialliseen käsittelyyn. Romaanin keskeiset henkilöt ovat Patty ja Walter Berglund. Miehen suku on Ruotsista kotoisin, mutta vaimon sukujuurien kautta Franzenin romaani lähestyy hyvin kiinnostavasti sitä valtavaa amerikanjuutalaista saagaa, jota kaikki nämä rothit, bellowit, malamudit, singerit ja muut mahtikirjailijat ovat olleet luomassa.

Kerrontatekniikkana on käytetty suhteellisen vapaasti kulkevaa kronikointia, joka sivukertomusten kautta avaa näkymiä Pattyn ja Walterin vanhempien, isovanhempien, sisarusten ja koko suvun vaiheisiin.

Romaanin keskiössä on triangelidraama, joka tuo mieleen pikemminkin Henri-Pierre Rochen Julesin ja Jimin kuin Flaubertin Rouva Bovaryn tai Tolstoin Anna Kareninan: Walterin kämppäkaverina yliopiston asuntolassa on ollut Richard Katz, ulkonäöltään Muammar Gaddafia muistuttava naistenkaataja ja vaihtoehtorokkari, jonka kalusta romaanin kertoja käyttää nimitystä Profeetta, koska se tuntuu määräävän Richardin menemisistä. Patty tuntee voimakasta vetoa maskuliiniseen Richardiin samoin kuin Richard tähän kauniiseen koripalloilijatyttöön, mutta Richard päättää antaa Pattyn parhaalle ystävälleen.

Kaikki kolme ihailevat, rakastavat, kunnioittavat ja kadehtivatkin toisiaan. Silti he ovat erehtyväisiä ja tulevat sotkeneeksi yliminän asettamia rajoja. Kun Patty sitten yrittää palauttaa kaiken ennalleen, hän alkaa voida huonosti ja tuloksena on tyypillisen masentava ja eripurainen avioliitto.

Vapaus on suuri kirja, joka ihmisistä puhuessaan kertoo myös linnusta.

Vapaus on eroottisesti hyvin latautunut romaani, mutta niin kuin hyvässä eroottisessa romaanissa, siinä ei kuvata seksiä tai yhdyntöjä juuri lainkaan, vaan pikemminkin ihmisten eroottisia mielikuvia, jotka täyttyvät, muuttuvat unelmiksi tai poksahtavat hajalle; seksihän on ennen kaikkea mielikuvia, ja se, mikä siinä lopulta on toimintaa, on hitaan ja tyhmän fysiikan kömpelöä yritystä päästä samalle tasolle kuvitelmien kanssa.

Joka tapauksessa Franzen näyttää hilpeän selvästi, miten voimallisesti vietti hallitsee elämäämme. Hän kuvaa antaumuksella myös peniksen käyttäytymistä eri tilanteissa ja erektioihin liittyvää miehenä olemisen koomisuutta, mutta hänen mulkkuhuumorinsa ei ole koskaan yhtä tympeää kuin aiemmin mainitsemassani Jari Tervon Moskassa.

Latvuskerttulin valtataistelu

Maailmanparannustyön ongelmat nousevat päällimmäisiksi, kun romaanit henkilöt yrittävät sublimoida omaa ihmissuhteiden tasolla epätyydyttäväksi jäänyttä todellisuuttaan. Herkullisella tavalla kirjailija osoittaa, miten samat ihmiset tekevät idealismissaan samanveroisia erehdyksiä kuin romanttisissa harharetkissään tai seksuaalisessa himossaan: latvuskerttuli joutuu valtataisteluun fossiilisten polttoaineiden louhimisen kanssa ja keskustelu luonnonvarojen säilyttämisestä polkeutuu oitis sekä kaupallisuuden että populismin jalkoihin. Ihminen saa huomata olevansa planeetallaan pelkkä tunkeilija ja riistäjä sekä yksilönä että lajina.

Franzen kuljettaa kertomustaan eteenpäin hyvin monella tasolla samanaikaisesti: romaani on yhtä aikaa sukutarina García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden tapaan (vaikka sen nimi voisikin paljon vihlaisevammin olla Kuuden vuoden yksinäisyys), se on ihmisenä kasvamisen ja romanttisen yhteenkuuluvuuden tarina hyvin kauniisti aikana, joka tuntuu pitävän elinikäistä toiseen ihmiseen sitoutumista varmimpana tienä kuoliaaksi ikävystymiseen, se on loistava lukuromaani ja mahtava osallistuva romaani, joka tarkastelee asioita amerikkalaisesta näkökulmasta, mutta globaalisti ja terävästi.

Franzen kuvaa ihmisiään vähän samalla metodilla kuin Väinö Linna, jonka Pohjantähden kertoja kiirehtii aina tulkitsemaan, miksi joku sanoi niin ja niin ja mitä hän oikeasti niin sanoessaan tunsi. Joka tapauksessa hän porautuu ihmisiinsä niin syvälle kuin nykyihmiseen on mahdollista päästä.

Kirjan lopetus nostaa kyyneleet kenen tahansa tuntevan lukijan silmiin. Tunnustan nyt tässä, että tänä vuonna kolme kirjaa on saanut minut itkemään. David Grossmanin pakahduttavaa romaania Sinne missä maa päättyy lukiessani jouduin kaivelemaan paperinenäliinoja kaiken aikaa. Colm Toíbinin Brooklynin lopetus oli vertaansa vailla ja kirjaa pitelevät käteni tärisivät samalla kun kyyneleet valuivat poskille, ja ihan samoin kävi Franzenin Vapauden kanssa; ensin ajattelin vuodattaa kyyneleitäni vaivihkaa, mutta lopulta menin ja halasin vaimoani ja sanoin, että se oli kaunis kirja.

Se on suuri kirja, joka ihmisistä puhuessaan kertoo myös linnusta, joka painaa vähemmän kuin ihmisen peukalon uloin nivel ja joka on elintilansa ansainnut. Kirjan nimi, niin kuin moni muukin asia tässä hienossa teoksessa, muuttuu monimieliseksi, kun näytetään, millaisin aitauksin se elintila pyritään turvaamaan.

Raimo Salmisen suomennos on erinomaisen sujuvaa työtä ja elävää kieltä. Joihinkin rikkeisiin kiinnitin huomiotani, ja ellei kirja olisi synnyttänyt minussa niin valtavaa täyttymyksen tunnetta, olisin ruvennut paasaamaan niistä enemmänkin. Todettakoon nyt vain, että orin yksikön partitiivimuoto ei ole ”oritta”, joka tarkoittaa samaa kuin ”ilman oria” eli joudutaan ratsastamaan pelkällä ilmassa leijuvalla satulalla, vaan ”oria”.

Salmisen kielestä pidin kuitenkin kovasti ja romaanista itsestään tuli sekä nautittava viihdepaketti että järisyttävä kokemus, joka pani älyn ja tunteet liikkeelle. Amerikkalainen romaani tuntuu näyttävän, millä suunnalla romaanilla on parhaat eloonjäämismahdollisuudet.