Tarpeeksi nisäkäs

”Ruumiini on temppelini”, sanoo bikini-fitness-kilpailija haastattelussa. Narsismia? Ehkä, mutta toisaalta vaikeasti hallittavissa olevassa ja monimutkaisessa maailmassa omaan ulkomuotoon keskittyminen voi tuoda turvaa. Ruumiilla on rajat, sitä voi muokata,  ja ihminen on sitä mitä hän syö.

Harmi vain, että ruokavalioista ja kurinalaisesta treenaamisesta huolimatta ruumis on ärsyttävän arvaamaton. Ihmisaivotkin ovat kiusallisessa suhteessa häiriöitä tuottavaan ulkomaailmaan. Mihin tarttua, jos ei edes itseään saa hallittua? Mitä tehdä, kun ruumis ei tottele käskyjä? Tai entä jos ei edes tiedä, mitä käskisi?

Joni Langin (s. 1982) esikoiskokoelmassa Tarpeeksi nisäkäs ihminen on ruumiillinen olento. Mutta hän on samalla yhtä peilipintaa: ruumiin reaktiot heijastelevat absurdiksi muuttuvaa maailmaa, joka sätkii ja tempoilee heti ihon pinnan ulkopuolella. Yhtä vinksahtanut kuin on ulkomaailma, yhtä outo ja käsittämätön on runon minän oma olemus. Eikä vain oma, myös toinen ihminen on kumma. Helpointa on ehkä vältellä kohtaamisia. ”Keittiön/ pitkän pöydän äärellä lasketaan päiviä,/ mitataan etäisyyksiä, katsotaan ikkunasta / ettei kukaan käänny portista.”

Monen uuden esikoiskokoelman tapaan runojen maailma koostuu hankalasti yhteen sopivista palasista, se on surrealistista kuin silmien edessä avautuva todellisuus ennen kuin järki sen järjestää. Maailman ennustamattomuutta ja käsittämättömyyttä ilmaistaan pettävällä kielellä: kun luulee seuraavansa lausetta, se kiepahtaakin käsittämättömäksi kuin optinen harha. ”Kokonaisia perheitä soraa/ taskuissaan odottamassa sadetta, koiruoholta haisten. Kokonaisia perheitä/ kukkien kädet taskuissaan.”

Runojen maailma koostuu hankalasti yhteen sopivista palasista.

Tällaisia nykyrunolle tyypillisiä, mutta parhaimmillaan hyvällä tavalla hytkäyttäviä, monimerkityksisiä lauseita olisin kaivannut kokoelmaan enemmänkin. Sellaisia, jotka olisi ajateltu tarkoiksi ja kirjoitettu valmiiksi. ”Pysy tuossa/ tuo valo/ tuo kasvosi.”

Kuvat hukkuvat puheen virtaan

Tarkkuutta kaipaan, mutta Langin kokoelman ongelmana on sen lavertelevuus. Runossa yhteen kasatut havainnot jäävät liian usein epäteräviksi ja liian yksityisiksi. On kuin ne varoisivat omaa olemassaoloaan tai törmäyksiä, hapuilisivat kohti ajatusta ja tuppaisivat eksymään matkalla. ”On näytettävä tarpeeksi elävältä”, runo saattaa alkaa nasakasti – mutta johkaantuu sitten ajatuksiinsa eikä lunasta alkua. Yksittäiset, hyvät lauseet ja kuvat hukkuvat proosarunon puheen virtaan.

Kokoelman läpi havainnoi samaääninen, lempeänrauhallinen ja varovaisehko runominä, jonka menneisyyteen ja muistoihin päästään kurkistamaan. Hän havahtuu huomaamaan itsensä kaiken sen myötä, mikä häntä ympäröi: “Koska olen puettu olen lähtenyt kotoa./ Koska näyn katulamppujen alla. Mitä vaatteet/ nyt kantelevat.”

Toisaalla hän polttelee tupakkaa parvekkeella ja koettaa löytää toista tupakkarytmiä kuin naapurilla, koska naapuri kyselee vääränlaisia kysymyksiä. Etäällä kaikesta ei ole helppo olla: runominä kaipaa toista lähelleen. “Tärkeintä on löytää toinen”, vaikka sitten ihon alle ei pääsisikään saati ymmärtäisi toisen toiseutta.

Lanki ruotii yksinolon ja yhdessäolon ristiriitaa. Onhan niin, kuten Maupassant sanoi, että kaikki ihmisen onnettomuudet johtuvat hänen kyvyttömyydestään istua rauhassa omassa huoneessaan – mutta oman minän kanssakaan ei ole helppoa. ”Jos ei yhdeksään päivään puhu kenellekään, kärpänen kaivaa reiän poskeen.” Yksin ollessa maailma muuttuu mielettömäksi: ”Miehet riisuvat valkoiset, hihattomat paitansa. / Heistä putoilee punajuuria, vierivät/ pöydän alle niin kuin sinäkin.”

Havaintojen toki tarkoituksellinen mielivaltaisuus alkaa syödä itse itseään.

Kokoelman mittaan havaintojen toki tarkoituksellinen mielivaltaisuus alkaa syödä itse itseään. Vai onko elämä vain liian etäällä ruumiinsa poteroon sulkeutuneesta tarkkailijasta, sitäkö runot tahtovat ilmaista? ”Noustakseen istumaan ei tarvitse olla hereillä.// Pitää teeskennellä jos haluaa kärsiä.”

Kaipaan jäntevyyttä, maailman kappaleita yhdistäviä punaisia tai mustia lankoja. Kirjan loppupuolella nousee esiin aavistusta ja toivoa uudesta, ja seitsemännen osaston kolme runoa ovat kirjan kiinnostavimmat. On kuin esteet olisi kirjoitettu tieltä ja ääni alkaisi avautua.