Lipsauttajat

Joni Skiftesvik teki 1980-luvulla läpimurtonsa novelleilla ja on sittemmin tehnyt laajan ja laadukkaan tuotannon. Teoksia on ilmestynyt melkein joka vuosi. Silti niistä jokaisessa syntyy tavallisten ihmisten maailma yhä uudelleen, uusin kerrontarakentein ja uudesta kulmasta. i>Lipsauttajat on mustaakin naurua sisältävä tarina flipperistä, romaani, joka muuntaa ajatusta elämänpelistä.

Skistesvikin yhdestoista romaani sijoittuu aiempien tapaan pohjoisen maisemiin ja tuuliin. Lipsauttajat viiltää hyvin lähelle oman aikamme moraalia ja pinnallisuutta tarinassa automiehestä, Veijosta. Eteenpäin pyrkivä Veijo Jankkila etsii tietään valheiden ja petosten seasta. Hän on hyväuskoinen, muttei tyhmä – hänessä vain on yhä jäljellä pilaantumaton rakkauden tarve, vaikka hän ei olekaan rakkautta juuri osakseen saanut. Hauraasta ihmisestä kasvaa luja tarina sukupolvista.

Lipsauttajat on ovela tarina hyväuskoisista ihmisistä ja näitä petkuttavista roistoista. Romaani riisuu niin hyväuskoiset kuin rosvotkin tavanomaisuudesta ja tylsyydestä. Ihmiset ovat täyttä lihaa ja verta. Edes toisen maailmansodan ajasta, johon pääosa tapahtumista sijoittuu, ei muodostu mustavalkoista mielikuvaa. Skiftesvikin luoma välähdys historian taitekohtiin ja arkiseen elämään on jälleen osunut hyvin. Suuret tapahtumat ja sodat näkyvät Veijon, tavallisen autonkuljettajan, elämänvaiheiden kautta. Villin seikkailun maku on hyvä suola, kun ammattiautoilun alkuvaiheiden aikana Veijo Jankkilasta kuoriutuu pätevä kuljettaja moneen ajoon. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä veijaritarina vaan vahva romaani moraalista ja periaatteista.

Lipsauttajien monitasoisessa kerrontakuviossa sekoittuvat eri ainekset. Tarinaan liittyvät perikunnan kirjeet fiktiiviselle kirjailijalle, Veijon omat mustakantiset vihkot ja lopulta myös kirjailijan kokoama aines. Veijo Jankkilan elämänkulku piirtyy esiin näistä kaikista. Hänen mustat muistivihkonsa tarjoavat nyt aineksensa kirjailijalle. Kirjailija hahmottaa uudelleen Veijon hurjan hankkeen kohti vaurautta ja onnea, samoin myös Veijon yritykset selvittää, kuka hänet oikein pettikään. Katkelmien kautta tulevat esille Veijon erehdykset ja heräämiset. Veijoa ei ole ainoastaan petetty, hän on kaikkien läheistensä hyväksikäyttämä ja harhauttama.

Ihmiset valehtelevat itselleen ja toisilleen. Valhe kukoistaa perheessä ja yhteisössä, mutta Veijoa opetetaan rehellisyyteen. Kummallisimmaksi kummajaiseksi yhteisössä kasvaa Veijo, joka ottaa opetukset vakavasti – tai hän ainakin kärsii omista rikkomuksistaan omantunnon syytöksiä. Viaton ei ole Veijo Jankkilakaan.

Pohjoisilla maanteillä Veijo Jankkila on syyllistynyt kilpa-ajoon ja lipsautteluun. Lipsauttaminen on kapuloiden sijoittamista renkaiden taa, jottei auto mäkeen pysähtyessään pääsisi lipsumaan mäkeä alas. Kuljettaja kaasuttaa, ja auton nytkäistessä eteenpäin apumies sujauttaa uudet kapulat renkaiden taa. Tällaisella kepulikonstilla auto nousee raskaassakin kuormassa tunturitiellä.

Veijon rikkeet jäävät perin pieniksi, kun toisten teot paljastuvat. Vain yksilöt eivät petä vaan myös auktoriteetit. Vanhemmat, jotka ovat lapsen auktoriteetteja, valehtelevat. Yhteiskunnan virkamiehet etsivät vain haluamiaan vastauksia, ammatissaan toimivat yrittäjät keinottelevat. Lopulta Veijo kadottaa lentokoneen, jota on kuljettanut. Kun riittävästi valehdellaan, niin valheesta tulee totta – vai tuleeko? Lipsauttajat osoittaa, ettei suurtakaan valhetta tarvitse hyväksyä.

Veijolle koneet ovat tärkeitä, ja ne esiintyvät monessa tehtävässä. Koneissa on rytmiä, niissä on jännitystä, ja varsinkin uusissa autoissa on liikkumisen ja elämisen nautintoa. Veijolle kone on tottelevainen työväline, mutta kuskina hän on vain toisten renki. Veijo haluaa itselliseksi, ja siihen hän tarvitsee lisää koneita.

Flipperi on väline onneen ja vaurauteen. Veijo unelmoi, että flipperi tuo hänelle mukanaan vaimon, perheen ja kodin. Flipperi on kuin yksinkertaistettu kuva maailmasta: se näyttää kauniilta, sulkee pois vaihtoehtoja ihmisen ja maailman kohtaamiselle, ja pelissä ratkaisut ovat sekä nopeita että väkivaltaisia. Veijo pelaa kohtalaisesti muttei riittävän hyvin. Hän häviää flipperin, hän tulee petetyksi.

Taidokas ja luonteva kieli vie mukanaan. Tarina kiehtoo, vaikka se ei edes yritä kosiskella. Vaikka Skiftesvikin teoksia ilmestyy melkein yksi vuodessa, hänen teoksensa ovat ainutkertaisia. Lipsauttajat on yhtä vahva kuin esimerkiksi Kotikoivuinen mies (1999) tai Pystyyn haudattu (1984). Lipsauttajat tuo mieleen eurooppalaiset tarinat, joissa musta nauru kaikuu sinä hetkenä, kun ihmisen salattu puoli paljastuu. Totinen Veijo Jankkila ja veijarimainen maailma kohtaavat lipsauttelussa.

Kaikki kääntyy lopulta toiseksi kuin Veijo on toivonut. Hänen valintojensa moraalisuus ja vaikeus kasvaa miltei yli tavallisen ihmisen mittojen. Kuitenkin vain miltei – Lipsauttajan kiehtovuus piilee juuri siinä, että tarina kertoo tavallisista ja raadollisistakin ihmisistä. Heissä on suuruutta, vaikka vähäeleinen kerronta ei tilanteita suurentele. Skiftesvik herättää jälleen kerran tunnistamaan ja ajattelemaan erilaisia matkoja niin teillä kuin ihmisten välilläkin. Kuka meistä tunteekaan parhaimman ystävänsä?