Esiinkaivatut

Jonimatti Joutsijärven laaja runoteos Esiinkaivatut avautuu moneen suuntaan. Runoissa ollaan ainakin esiinkaivamassa sukujuuria. Niiden kautta avautuvat niin yksilön subjektiivinen historia kuin laajemmin jopa koko ihmiskunnan historia. Samalla kaivataan yhteyttä toisiin ihmisiin.

Heti alkuun puhutellaan “rakkaita esivanhempia” ja nimetään tietylle suvulle keskeisiä paikkoja, tässä tapauksessa Salla. Välillä perinteisiin maisemiin matkustetaan. Runojen puhuja suree usein sitä, miten on etääntynyt juuristaan ja kokee samalla identiteettinsä olevan uhattuna. Hän on kenties urbaanissa kaupunkimaisemassa – tai kuten eräässä sikermässä, puutarhakaupunginosassa – harhaileva tyyppi, joka kaipaa jonnekin maaseudulle, alkukotiin.  Toisinaan hän on runonlaulaja, kuin suoraan eepoksen sivuilta nykytodellisuuteen tempaistu, hiukan hämmentynyt Väinämöinen. Yksi tapa hallita kaaosta on taide ja kirjoittaminen, ja kokoelmassa viitataan suoraan moniin taiteilijoihin Patti Smithistä Jouni Mömmöön.

Runoissa tunnutaan kysyvän, kuinka itseään voisi ymmärtää, jos ei tunne mennyttä? Jotkin kielet ovat kadonneet, kun yksikään niiden puhujista ei ole enää elossa. Samoin runojen kieli saattaa hajota. Lukuisissa teksteissä liikutaan unissa, painajaisissa tai alitajunnan reunamilla, niin ikään epävarmassa todellisuudessa. Odottaako meitä kaikkia samanlainen unohdus? Kaipaus palautuu kipeän henkilökohtaiselta tuntuvaan kuvastoon: ”Hautajaisten jälkeen / valokuvista vaietaan / Ne ovat jossain komerossa /en nyt sano missä tai mistä sen tiedän /niin ei kukaan joudu kiusalliseen tilanteeseen: suku /vaikenee, vaimenee, ei enää /ole sukua suvulleen […].”

Lukuisissa teksteissä liikutaan unissa, painajaisissa tai alitajunnan reunamilla, niin ikään epävarmassa todellisuudessa.

Kun oma tausta, kieli tai identiteetti eivät ole vakaalla pohjalla, ihmissuhteetkin kärsivät.  Kirjan romantiikka kertoo ihmisistä osana ruumiillista jatkumoa. Nainen on monesti se jollain tavalla myyttinen hahmo, eräässäkin runossa pohditaan: ”Miksi minulle on ollut niin vaikeaa kohdata naisellista voimaa?” Rakkaus on alkuvoimaista, suorastaan hätkähdyttävän biologista, väliin huvittavaa: ”Melkein itku tulee / ajattelen rakastani / miten hän hiljentää/ mieleni / kuuluu suuri ääni // miten jaamme tarttuvat / taudit, onnet, päivien kulun, / unet. Hän on hiljainen portti / josta kuljen eloon”

Yrityksessä ymmärtää oman suvun vaiheita on jotain hyvin yleismaailmallista ja samastuttavaa. Toisaalta kysymys on yksilön ulkopuolelle ulottuvasta kritiikistä, joka kohdistuu esimerkiksi valtaapitäviin tahoihin ja siihen, miten kohtelemme alkuperäiskansoja, luontoa, yhteisöjemme vanhuksia tai yhteisiä juuriamme. Yksittäiset henkilöt ja suvut ovat aina osa laajempaa historiallista kontekstia, jossa jotkut säilyvät pidempään ja toiset katoavat. Sivuilla palataan toistuvasti ihmisten käymiin sotiin. Kokonaisuudessa on runsaasti yhteiskunnallisuutta, teksteissä vilahtelee milloin Syyria, milloin Pentti Linkola.

Yrityksessä ymmärtää oman suvun vaiheita on jotain hyvin yleismaailmallista ja samastuttavaa.

Paluu menneeseen on paluuta muun muassa lapsuuden viattomuuteen, jossa mikään ei ole vielä valmiiksi kehittynyttä tai ratkaistua. Muistot vanhoista maisemista yritetään palauttaa henkiin kuin alkuperäisenä tietona kaikesta olevaisesta. Lopputuloksena saattaa kuitenkin olla viattomuuden särkyminen. Suvun ihannoitu esikuva voi olla kelvoton ja paljastaa meistä itsestämme synkkiä asioita.

Joutsinjärvi on esiintyjä ja laulaja, mikä näkyy ja kuuluu hänen teoksessaan, sen rytmissä ja poljennossa. Tekstin tasolla siinä on mukana paljon myös liikettä ja tanssiin viitataan useassa kohdassa. Toistuvaan kuvastoon kuuluu muuttuva ja kasvava luonto, varsinkin meri ja linnut, jotka tietysti istuvat kalevalalaiseen maailman synnyn tematiikkaan.  Tekijän oma abstrakti kuvitus vahvistaa liikkeen tuntua entisestään. Teos on kuin spiraali tai suku, jota siinä puhutellaan, vailla selkeää alkua tai loppua.

Kirjan voi hyvin lukea myös pitkänä runoelmana. Monet teksteistä ovat polveilevia. Itse olin runsauden äärellä välillä hiukan eksyksissä. Parhaiten kiinnityin yksittäisiin havaintoihin sekä huumoriin, joka on kokonaisuudessa keskeistä.

Kaikessa filosofisessa laajudessaan ja häpeilemättömässä nostalgisuudessaan Joutsijärven kirja erottuu kiistatta nykyrunouden massasta. Siinä ei ole mitään erityisen pelkistettyä, saati turhaa pelkoa suuria tai kuluneitakaan aiheita kohtaan.