Ohjattua kerhotoimintaa niille joiden sydämissä läikkyy

Jonimatti Joutsijärvi on jo vuosia ollut näkyvä ja tärkeä hahmo runoutemme kentällä, yksi nuoren polven lahjakkaimmista tekijöistä, mutta ajatus teoskokonaisuudesta ei ole toistaiseksi kovin tyydyttävästi palvellut hänen kirjoittamistaan. Hänen esikoiskokoelmansa Tule on minun nimeni (2007) oli raskas, hapuileva möhkäle, kun taas proosamaisempi Aloitan alusta, alan laulaa (2010) jäi hennoksi alkusoitoksi, kauniiksi ehdotelmaksi: näinkin voisin kirjoittaa. Onneksi meillä on ollut esseeteos Ei mikään itsessään (2010), joka sisältää harvinaisen perusteellisen selonteon Joutsijärven omasta poetiikasta – itse asiassa kattavimman sellaisen, mitä muistan ylipäätään lukeneeni. Esiintyvänä taiteilijana Joutsijärvi on vahva, ja erilaisissa tilanteissa hän on määrätietoisesti luodannut runon rituaalisia mahdollisuuksia laulun kautta.

Joutsijärvi kirjoittaa aistit avoinna, pysyen uskollisena tapahtuman materiaalisuudelle.

Tämä uusi teos on eräänlainen hybridi runoutta ja proosaa, mutta luokittelu ei ole olennaista ja saattaa haitata kirjan lukemista – muodosta riippumatta Ohjattua kerhotoimintaa on kysymyksille avoin parhaan runouden lailla. Hengeltään uusi teos tuntuu olevan jatkoa mainituille esseille, joskin tiiviimmässä, avoimessa, fragmenttimaisessa muodossa. Kysymys siitä, mitä kirjoittaminen on tässä kehossa ja tässä tilassa, on jatkuvasti läsnä. Se vertautuu hengitykseen, joka jatkuvasti täyttää kehon tyhjyyttä: ”Hengitän täyteen, ei ole muuta tapaa tunnustella omaansa, hengitän lihaan, miten siitä eroaa, hengitän tyhjään.”

Kuoret ytimistä

Joutsijärvi kirjoittaa aistit avoinna, pysyen uskollisena tapahtuman materiaalisuudelle,  ja hänen tekstinsä täyttyvät havainnoista, jollaisia useimmat kirjoittajat tuskin edes tiedostavat: kuinka kantapäätä alkaa kevyesti pakottaa kun kirjoitan tämän lauseen. Kirjoitus on Joutsijärvelle jatkuvaa liikettä, elävä prosessi, ja sellaisena vaikea editoida kirjan muotoon. Tematisoiminen tai rajaaminen kyllä parantavat teoksen luettavuutta ja ovat johonkin mittaan välttämättömiä, mutta asian häilyvä ydin pakenee niiltä helposti. Silti kohdat, joissa Joutsijärvi kirjoittaa abstraktimmin, erkaantuen välittömästi aistitusta, ovat kokoelman antoisimpia. Kun prosessi ei olekaan vain kirjoittavan kehon ja tilan välinen, vaan sisältää lukemattomia muuttujia, teksti saa virtaa, vaikka muuttuukin epätarkemmaksi:

”Hyvä, kaikki on vielä meneillään, nälkä jatkaa liukenemistaan

miljooniin suolistoihin, maankuori kallistumista kaikkiin

suuntiin, ristiriitainen informaatio vapaasta tahdosta ja

energiapolitiikasta keräytyy yhä tuijottavien pihavalojen

magneetteihin, kyllä, valosaaste, ydinjäte ja jatkuva himo

ovat kaikki omilla paikoillaan.”

Näissä liikkeissä aistii 2000-luvun kotimaisen kirjallisuuden ehkä huonoimmin tunnetun merkkiteoksen, Keijo Virtasen Leimuavan hiljaisuuden (2001), vaikutuksen. Havainto ei ole omaperäinen, sillä Joutsijärvi on kirjoittanut teoksesta useammankin tekstin, mutta ansaitsee tulla mainituksi. Joutsijärvi tavoittaa Virtasen tavoin hahmotonta ja muodotonta kaiken tämän liikkeen taustalta, vaikka hänen tekstinsä sijoittuu mielikuvituksellista esikuvaansa enemmän ympäristökriisien ja raadollisen valtapolitiikan täyttämään ”reaalitodellisuuteen”. Silti Joutsijärvikin on ohjelmallisen poliittinen vain ohimennen, kuin vahingossa. Hänen politiikkansa kytkeytyy eri tavalla näkemiseen, havaitsijan omaan muutokseen. Esimerkiksi edellisessä on kyse havainnosta, jossa ”kuoret ja ytimet irtaantuvat yhä kauemmaksi toisistaan”. Maa muuttuu hedelmättömäksi, tapahtuu outoja mutaatioita, prosessit luulevat irtaantuneensa juuriltaan; perustaa ei oteta tietoisesti huomioon. Teoksen päättävä pitkä runo ”Tutkassa näkymätön syke” kysyy hienolla tavalla kehittyneen teknologian ja kokemuksen suhdetta. Altistuminen näkymättömille energiavirroille rinnastuu siinä abduktioon, sieppaukseen: kehomme joutuvat ottamaan jatkuvasti vastaan niin paljon sellaista, mihin eivät voi vaikuttaa. Olemme kiinni informaatioteknologiassa kuin unihalvauksessa.

Tätä kirjaa on vaikeaa sijoittaa mihinkään koulukuntaan, ja en usko sen loukkaavan ketään. Mutta uteliaat voivat oppia jotain tarpeellista sen avoimesta maailma-suhteesta

Sama kuorien ja ytimien suhde koskee myös Joutsijärven tekstiä, joka saattaa alkaa mistä vain paikasta. Siinä missä raiteiltaan karanneissa ekologisissa prosesseissa siemenet mätänevät terästunkioilla, on kirjoituksella mahdollisuus hedelmöittää epätodennäköisiäkin maastoja. Ytimet ovat kuitenkin kirjassa hajallaan siellä täällä, ja välillä tekstin ulkokuori tuntuu työläältä läpäistä. Joutsijärvi ei ole kirjoittajana valmis kompromisseihin, vaan tuntuu toteuttavan Gunnar Björlingin ohjenuoraa ehdottomasta uskollisuudesta intuitiolle: kaltaiset lukijat kyllä ajan saatossa löytävät paikalle, tai eivät, heitä ei tarvitse etsiä tai mielistellä. Joutsijärven, kuten Björlingin, kirjoitus toteuttaa itsepäisyyteen asti omia oikkujaan ja mahdollisuuksiaan, ja myötäsukaisenkin lukijan se voi välillä pudottaa matkan varrelle. Kokoelman otsikosta lähtien Joutsijärvi väläyttää siellä täällä absurdiin viettävää huumoriaan, mutta teoksesta jää lopulta melko raskas ja ryppyotsainen vaikutelma. Pidän mahdollisena ja tervetulleena, että seuraava vaihe hänen kirjoittajan urallaan olisi tietty keventyminen, kuitenkaan ytimiä uhraamatta.

Kynnyksen yli

Joutsijärven projekti, jos sellaisesta voi puhua, liittyy rajojen ylittämiseen. Toistuvasti teksteissä astutaan kynnyksen yli, tai epäröidään astumista, uuteen tilaan ja uusien voimien alaisuuteen: ”Sisään veistämättömään”, kuten erään osaston otsikko kuuluu. Raja, jonka kaikki kuvittelemme olevaksi, on myös oman kehomme ja ympäristön välillä. Joutsijärvi käyttää kieltä osoittaakseen tuon rajan suhteellisuuden, lopulta olemattomuuden. Ruumis on jatkuvasti auki ympärilleen ja maailma vuotaa sisään: meillä ei ole kuin egojemme vakuuttelut todisteina erillisyydestämme. Tämä harha ei kuitenkaan ole mitätön, vaan näemme yleensä kaiken sen läpi:

”ylläpidän valheellista kuvaa itsestäni ja maailmasta ja se peittää

kaiken muun, kaiken hengittäen olemassa olevan”

Koen raikkaana sen, että yleensä uskonnollisina pidettyjä kysymyksenasetteluja jatkuvasti lähestyvä teos pidättäytyy tyystin uskonnollisesta kielenkäytöstä. Kyse ei olekaan uskosta, vaan tarkasta havaitsemisesta: näkemisestä, kuulemisesta, tuntemisesta erityisesti. Meillä on runoudessakin liikaa dogmaattisuutta, joka purkautuu siellä täällä ajattelemattomina kommentteina, jotka kasvattavat pienten klikkien välisiä turhia kynnyksiä. Tätä kirjaa on vaikeaa sijoittaa mihinkään koulukuntaan, ja en usko sen loukkaavan ketään. Mutta uskon, että uteliaat voivat oppia jotain tarpeellista sen avoimesta maailma-suhteesta.

Koen Ohjattua kerhotoimintaa antoisimmaksi Joutsijärven teoksista, sillä se ei vaikuttaisi tyhjenevän useampaankaan lukukertaan – lukijalle jää entistä enemmän tilaa ja reittejä merkitysten muodostumiseen, kenties loputtomasti. Se on mahdoton sisäistää kerralla, mutta kun luopuu tästä yrityksestä, huomaa merkitysten saarekkeita, jotka seuraavalla lukemisella saattavat olla toisia. Kun teokselta lakkaa pyytämästä jotain ennalta määrättyä, eikä tunge omia odotusrakenteitaan sen päälle, lukeminen palkitsee yllättävillä tavoilla. Kokoelman mainio otsikko, vaikka humoristinen, määrittelee osuvasti sen kohderyhmän. En usko tämän olevan aivan suoraviivaisimpia insinööriluonteita varten, mutta oman elämänsä ihmettelijöiden kannattaa ilmoittautua kerhoon.