Tule on minun nimeni

Esikoisrunoilija Jonimatti Joutsijärven (s. 1984) runoissa liikutaan sisäelinkeskeisestä ruumiillisuuden kuvauksesta kohti mystisiä näkyjä. Pitkinä polveilevien runojen kieli on kokeilevaa ja tematiikka paikoin vaikeaselkoista. Runot onnistuvat esittämään ihmisruumiin luonnonrumana ja irvokkaana.

Ntamon kustantama Tule on minun nimeni on tyyliltään poikkeava suurten kustantamojen julkaisemiin runoteoksiin nähden. Kriitikkonakin tunnetun Joutsijärven runous on hyvin tuotteistamatonta ja ajatuksenvirtamaista. Pitkät ilmestysrunot – kuten runoja nimitetään kirjan takakansitekstissä – etenevät laajoina ryöppyinä, eivätkä yksittäisten runojen rajat ole aina selvästi erotettavissa.

Joutsijärven runot eivät pyri miellyttämään, mikä asettaa oman haasteensa lukukokemukselle. Raadollinen fyysisyys korostuu runoissa vahvasti. Vaikka ruumis ja ruumiillisuus ovat runojen keskiössä, ruumiinkuva jää häiritsevän epämääräiseksi, liikkuvaksi ja valuvaksi elimellisyydeksi, joka on yhteydessä maahan ja luontoon. Toisinaan runoissa kuvattu ruumis vaikuttaisi olevan eräänlainen elävän ja kuolevan ruumiin välimuoto.

Ottaako vatsanpohjasta?

Fyysinen tunnelma on useimmiten paljas ja vereslihainen, raaka, aggressiivinenkin. Seksuaalisuuden kuvaukseenkaan ei liity lämpimiä tunteita, vaan ”Sänkykokemus jossa ruumiit yhtyvät” määrittyy ”ulkoelimien” ja ”ihopussien” kohtaamiseksi. Sanaston aihepiireissä korostuvat muun muassa mätäneminen, maatuminen, lahoaminen, kärpäsparvien lehahdukset ja roskakuilut. Ruumiin yksityiskohdista mainitaan useimmin vatsanpohja ja keuhkot. Etenkin keuhkojen toimintaa kuvatessaan Joutsijärvi tuo onnistuneesti esiin ihmisruumiin materiaalisuuden. Mielestäni Joutsijärven käyttämät kielikuvat toimivat parhaiten silloin, kun ne voi tulkita samanaikaisesti kivun, luonnon ja kiihkeän tunnetilan kuvauksiksi, esimerkiksi: ”Hän kuvittelee rintakehänsä / ympäröimään tilhiparvea”.

Inhorealismiin kallistuvan ruumiillisuuden vastapainona kokoelman runoissa käsitellään eksistentialistisen tyhjyyden tunnetta sekä jumalallisuuden kokemusta. Teoksen loppupuolella fyysisyyden kuvaus vähenee ja runoihin tulee mukaan mystinen henkiolento Shekhinah, jonkinlainen feminiininen jumalallinen läsnäolo. Osa runoista hukkuu omaan mystisyyteensä. Läpeensä mystifioitu kokemus ei ole aina kovin kiinnostavaa – runoista tuntuisi puuttuvan inhimillisen tunnekokemuksen ulottuvuutta fyysisyyden ja mystiikan väliltä. Kokoelman nimessäkin korostuva tulemisen teema näyttäytyy runoissa rasittavuuteen asti jumalallistettuna fyysis-mystisen ”tulemuksen” tilana.

Niin ruumiillisuuden kuvauksessa kuin myös mystisen alueelle menevissä runoissa on sellaista ehdottomuutta, että lukukokemus on rankka. Kuvottavuutta lähenevä ruumiillisuus yhdistettynä tyhjyyden kokemukseen oli vatsanpohjasta kouraisevaa luettavaa – jos niin oli tarkoituskin, runojen voi sanoa onnistuneen. Huomasin lukiessani alkavani kaivata runoihin enemmän arkikonkretiaa, empatiaa ja perustunnetilojen kuvauksia, ikään kuin tueksi matkan varrelle.

Ilahduin siitä, että Joutsijärven runoissa luontoon yhdistetään nimenomaan miespuolinen kokija – luontohan on perinteisesti yhdistetty useimmiten naiseuteen ja miehisyys kulttuuriin. Runojen minä ei näyttäydy lainkaan kulttuurisena vaan biologisuutensa ja groteskiutensa kautta jumalallistuvana. Miespuolisen subjektin ruumiintoiminnoissa korostuu valuminen, joka on traditiossa niin ikään kliseytynyt menstruoivaa tai seksuaalista naisruumista kuvaavaksi sanaksi. Runoissa puhutaan myös jonkin verran kohdusta, miesruumiin yhteydessä. Kohdun kuvaukseen ei kuitenkaan liitetä fyysisen kivun tai synnytyksen kokemusta, vaan kohtu jää abstraktiksi ja kirjoitusprosessia symboloivaksi, ajatteluun ja unimaailmaan liittyväksi käsitteeksi: ”unet, kukin tahoillaan piirittäen irtaimia aivoja kallon kohtuvesillä”.

Kielellisyys korostuu

Runoissa painottuu ajatuksenvirtamaisuus. Toisinaan tekstissä pilkahtelee kirjoitusprosessia kommentoivaa metatasoa. Joutsijärvi käyttää jonkin verran uudissanoja ja uudisyhdyssanoja, jotka ovat useimmiten toimivia, mutta joskus hieman vaikeasti avautuvia, kuten ilmeisesti lihallisuuteen viittaava ”tartaruoja”.

Viljellessään kokoelmansa osioissa erisnimiä, kuten Shekhinah tai Jiddu Krishnamurti, Joutsijärvi olettaa lukijalla olevan riittävästi erikoistietämystä mystiikasta ja itämaisista elämäntaidon opetuksista – tai ainakin googletuskykyä. Kokoelman osioissa on jo liikaakin erilaisia aineksia. ”Yhteiskuntakoliikkinen runokarja” -niminen osio sisältää välähdyksiä turkulaisista paikoista, mutta jää epäselväksi, mihin otsikko lopulta viittaa.

Kokoelmassa on myös kokeellisen kielirunouden piirteitä. Toisinaan kielikokeilut toimivat, mutta toisinaan tuntuvat väkinäisiltä. Pidin ”Negative Nein” -nimisen runosarjan rytmistä, jonka runoilija on rakentanut ei-sanan toistolla ja pilkutuksella. Sitä vastoin ”isaksin nunis / aaektak” -tyyppiset kirjainjärjestyskikkailut ja mukaan ujutetut englanninkieliset lauseet eivät lisää runoihin mitään erityisen kiinnostavaa.

Vaikka runoilija on ilmeisen tietoisesti pyrkinyt vastustamaan kompakteja runotyylejä ja kirjoittamaan rönsyäviä ”ilmestysrunoja”, olen sitä mieltä, että lyhyempi kokoelma olisi Joutsijärven tyylilajissa ollut toimivampi ratkaisu. Nyt 114-sivuinen kokoelma sisältää varsin paljon täyterunomaista ainesta, eikä teksti tunnu aina kovin hiotulta. Tuntuu, ettei rajauksia ole maltettu tehdä. Kielellisesti kekseliäät kohdat eivät pääse kunnolla esiin tekstimassasta. Joutsijärvi vaikuttaa kuitenkin kehityskelpoiselta runoilijalta, jonka tematiikka ja ilmaisu vielä hioutuvat ajan myötä.