Kymmenen vuoden päästä annamme lapsille nimet

Joona Kivirinnan (s. 1983) esikoisteoksen luulisi löytävän kaikupohjaa kakskyt ja risat -lukijoista. Nuoruuden vimma kun näkyy kokoelman aihepiirissä ja ilmaisussa – niin hyvässä kuin pahassakin. Kokonaisuutena Kymmenen vuoden päästä annamme lapsille nimet jää hajanaiseksi. Teos kuitenkin kuvaa onnistuneesti nuoruuden ja aikuisuuden välissä häilymistä: sitä kaikille tunnistettavaa hetkeä, jolloin on tarpeeksi vanha muistelemaan lapsuutta mutta aikuisuutta vasta opetellaan.

Runoilija ei ehkä itse julistautuisi sukupolvensa tuntojen tulkiksi. Parhaimmillaan hän kuitenkin tiivistää universaalit tunnot muutamaan säkeeseen. ”Täytän kolmekymmentä enkä ole tehnyt / elokuvaa, pelkään että tämä jää kesken.” Käsikirjoittamista opiskelevan Kivirinnan voi helposti kuvitella kirjoittavan omakohtaisista kokemuksistaan. Kokoelmassa liikutaan kaupunkilaisopiskelijalle tunnistettavassa miljöössä: metrolla matkustetaan Hakaniemeen, syödään Unikahvilassa ja lauletaan sitten oodi Merihaalle.

Nuoruuden sietämätön keveys

Äänessä on pääosin nuori mies, joka havainnoi ympäristöä ja tuntojaan minämuodossa. Pinnalliseksi maskuliinisuuden tilitykseksi kokoelma ei kuitenkaan jää. Maailmaa tarkastellaan milloin puhujan esikoispojan, milloin viimeisiä päiviään elävän vanhuksen silmin. Ikääntyminen ja kuolema ovat jatkuvasti läsnä. Näkökulmat vaihtuvat taajaan, eikä aina ole selvää, kuka puhuu ja kenelle. Välillä kuvitellaan kaupunkia kymmenien vuosien päästä, mutta katse käännetään myös taaksepäin, lapsuutta ja historiaa kohti. ”Menneet / ovat aineistoa, tulevaisuus fantasiaa”, lopussa todetaan.

Runoissa aika tiivistyy hetkiin mutta kulkee myös vääjäämätöntä vauhtia eteenpäin. Puhuja etsii omaa paikkaansa isän ja pojan välistä, sukupolvien ketjussa. Ihmiselon toistuva kaava näyttäytyy ristiriitaisena: toisaalta jatkuvuus tuo turvaa, toisaalta ympäristön odotukset voivat saada elämän vaikuttamaan valmiiksi pedatulta. Nuoren ehdottomin silmin katsottuna tapahtumat tuntuvat seuraavan toisiaan peruuttamattomasti, kuin jo päätetyn suunnitelman mukaan.

”He eivät halua enää jatkoja vaan päätöksen: / nuoruuden lyyrisyys muuttuu draamaksi, / nyt-muotoon, ja lopulta he sairastuvat nostalgiaan. / Proosa nousee valtaan. / He eivät halua vaaroja vaan tontin / toistensa mailta ja rakennusoikeuden.”

Siirtymää nuoruudesta aikuisuuteen ilmentää parhaiten juuri miehen ja naisen suhde. Kokoelman ilahduttavinta antia ovatkin nuorta rakkautta käsittelevät runot. Kivirinnan lakoninen ja paikoittain naiivi tyyli sopii havainnoimaan ihmissuhteiden päättymistä ja kypsymistä. Hyppäys rakastuneesta nuorestaparista päiväkotien kilpailuttamiseen on lyhyt ja kuvattu osuvasti. ”Lasteni äiti / rakasti minua tänään / kymmenen vuoden päästä annamme lapsille nimet”.

Hajanaista kieltä

Nuoruuden uhmassa paikoilleen ei pysähdytä vaan vaikutelmat ja ajatusten väläykset seuraavat toisiaan ilman sen suurempaa järjestystä tai logiikkaa. Toteava, puheenomainen sävy häilyy jossain rock-lyriikan ja runouden välimaastossa.

”Olen haronut kartan läpi tiheällä kammalla / olen kuunnellut tuhannen esineen puhetta / olen houkutellut synkeät metsät terapiaan / olen kuluttanut ennakkoni etsiessäni sinua / olen kadottanut sinut aivan uudella tavalla.”

Kivirinta kirjoittaa tahallisen yksinkertaista ja epälyyristä kieltä. Säkeistöt muodostuvat kokonaisista lauseista, tuhlailevasta ja epämääräisestä ilmaisusta. Pronominit korvaavat usein eksaktit sanat. Säkeet eivät pyrikään tiivistämään sanottavaansa vaan jäävät mielellään viitteellisiksi. ”Ennen kuolemaansa / jokaisen pitäisi kaapata jotain, / bussi / tai sellainen vaunu joita joskus oli kaivoksissa.”

Ehkä runsautensa vuoksi runoihin ei oikein pääse käsiksi. Ajatuksesta ja havainnosta toiseen summittaisesti poukkoilevat säkeet tuntuvat pakenevan lukijaa. Tämä on ehkä tarkoituskin. Kokoelmassa on kauttaaltaan etäinen, paikoin synkkäkin tunnelma. Runojen hahmot eivät kohtaa: puhuja etsii vaimoaan häntä löytämättä, isät soittelevat turhaan tyttäriensä perään. Erityisesti miehen ja naisen suhde näyttäytyy luopumisena, ja rakkauttakin kuvatessa runoja varjostaa menetys.

Kokoelman hiomattomuus on sekä sen rikkaus että puute. Karsiminen olisi tehnyt hyvää: nyt irrallisiksi jäävät säkeet herättävät enemmän ärsytystä kuin positiivista kummastusta. Osastoihin jaetut runot eivät löydä yhteyttä toistensa välille, ja kokoelman rakenne jää sattumanvaraiseksi. Myös viitteelliset otsikot sekoittavat enemmän kuin avaavat. Turhia osia karsimalla teemat ja ajatukset runojen takana olisivat nousseet selvemmin esille.

Toisaalta päiväkirjamaiset ylöskirjaukset ja epämääräiset vertauskuvat sopivat hyvin kuvaamaan aikaa, jolloin ei itsekään ihan tiedä, missä mennään. Kivirinnan kokoelma jättää tien auki tulevaan. Jäämme odottamaan, mihin tyylillinen kokeilu runoilijan seuraavaksi vie.