Maapallon muuttuva ilmasto

Kovaa tiedettä ei oikeastaan ole olemassa, jos se enää ketään ihmetyttää. Epävarmuustekijöitä on niin monta, hypoteesit ovat vastakkaisia, asiat vaikeita. Helsingin yliopiston tutkijan Jorma Keskitalon popularisoima tiede kuvaa monimutkaista asiaa, ilmastojärjestelmää. Käsite on paljon laajempi kuin maallikko olisi uskonut. Siihen kuuluvat ”ilmakehä, vesikehä, lumi ja jää, maa- ja kallioperä sekä elävä luonto”. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kovaa tämä tiede on kyllä siinä mielessä, että sen käsittelemät asiat ovat suuria ja koskevat jokaista. Maapallon muuttuva ilmasto on vakava kirja.

Jos ilmastojärjestelmä on laaja, niin evolutiivisen huikea on myös aikajana, jolla liikutaan. Ilmastomuutosten historia on yhtä pitkä kuin maapallon historia. Huomion keskipisteeksi nousee kuitenkin älyllisen elämän vaikutukset ilmastoon. Älyllisen elämän esiintyminen jollain yksittäisellä planeetalla on monin verroin epätodennäköisempää kuin lottovoiton saaminen, kirjoittaa Keskitalo ja väläyttää mahdollisuutta, että kirjan aihe kasvaa vieläkin suuremmaksi, jos olemme – siis ihmiskunta, ei suomalaiset – maailmankaikkeuden ainoa sivilisaatio.

Ihmisen vaikutus ilmastoon voi olla yllättävän vanha asia. William Ruddimanin mukaan maanviljelyn alku Euraasiassa lämmitti ilmaa niin, että seuraava jääkausi jäi tulematta. Keskitalo esittelee teorian, ja varoittaa ettei sitä pidä purematta niellä. Tämä on tyypillistä kirjan lähestymistavalle. Keskitalo ei kiivaile minkään hypoteesin puolesta, vaan myöntyy siihen, että monimutkaisesta asiasta sanotaan monenlaista.

Esimerkkejä ilmastonmuutoksista ja niiden vaikutuksesta riittää. Theran saaren tulivuorenpurkaus lopetti Kreetan minolaisen kulttuurin. Lämmin ilmastojakso vakiinnutti maanviljelyksen Suomeen. Sitten teollisesta vallankumouksesta lähtien ihminen alkoi ilmansaasteillaan muuttaa järjestelmää aivan uudella ponnella. Maapallon alailmakehä on lämmennyt teollisena aikana 0,6 astetta. Nyt ollaan kirjan mukaan tilanteessa, jossa nettopäästöjen on pienennyttävä kahteenkymmeneen osaan nykyisestä! Huutomerkin siihen laittaa Keskitalokin.

Tiedeyhteisö voi olla erimielinen yksittäisistä prosesseista – siitä, miten tähän on tultu ja siitä, mitä olisi tehtävä. Faktaksi jää, että ihminen lämmittää ilmastoa ja että seuraukset voivat olla tuhoisat. Kuten Keskitalo sanoo: Epävarma tieto ei ole riittävä syy olla tekemättä mitään, kun vaara on ilmeinen.

Maapallon muuttuvasta ilmastosta saa lukea myös yksittäisistä ilmiöistä, joista tiedot ovat monesti epämääräisiä. Käy muun muassa ilmi, että kasvihuoneilmiön torjunnassa katalysaattorit ovat hyödyttömiä, että puun polttaminen on periaatteessa päästötön energialähde, tai että Suomen energiatarve voitaisiin täyttää kokonaan kevään ja kesän auringonsäteilyllä. Lukija tulee tietämään, mitkä asiat ovat ilmakehän kannalta tuhoisimmat, ja toisaalta mitä ratkaisuja on yritetty keksiä.

Esimerkillistä asiaproosaa

Keskitalo uskoo valistukseen ja muutoksen mahdollisuuteen. Pakkohan siihen on uskoa. Esimerkiksi ilmastojärjestelmänkin kannalta merkityksellisen väestönkasvun rajoittaminen onnistuu vain koulutuksen, perhesuunnittelun ja terveydenhuollon avulla. Kioton sopimuksen syntyä ja mahdollisia vaikutuksia käydään kirjassa tarkkaan läpi. Keskitalo panee maailman valtioita järjestykseen: USA:n jälkeen pahimmalta saastuttajalta vaikuttaa Kiina, jonka kivihiilipäästöt lienevät jo nyt suuremmat kuin ne saisivat olla vuonna 2050. Keskitalo laittaa paikoilleen myös suomalaisten ”jeesustelun” (Keskitalon ilmaus) Venäjän ympäristöongelmista, jotka kasvihuonekaasujen osalta ovat aika pieniä. Jeesusteluksi uhkaa kyllä sitten mennä kirjan epilogi maapallolla esitettävästä evoluutionäytelmästä.

Asiaproosan kirjoittajana Keskitalo on esimerkillinen. Aineisto on lähes musertavan laaja, mutta Keskitalo jaksaa selittää ja perustella sivistyneen kiihkottomasti. Se ei nykyään ole ihan tavallista. Keskitalo ei kiirehdi, ja tyhmä yhteiskuntatieteilijäkin ehtii tajuta osan asiaa. Popularisoijat voisivat ottaa hänestä oppia monella tieteenalalla. Kirjoittaessaan Suomen ekosysteemeistä Keskitalon tyyli saa kirjallisia ansioita ja mieleen tulee, että meillä on jatkuva tilaus hyvälle ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevälle esseekirjallisuudelle. Sellaista on joskus esiintynyt (esimerkiksi Pälsi). Kustantaja on pitänyt huolen siitä, että tekstissä ei ole teknisiä virheitä. Sekään ei nykyään ole tavallista.

Jos asioiden mittakaavaa kysytään, Maapallon muuttuva ilmasto lienee se kirjasyksyn tärkeä kirja.

Historiatieteen piirissä kiinnostuksen muuttuviin ilmasto-olosuhteisiin synnytti 1960-luvulla Emmanuel Le Roy Ladurie. Suomeen ajatuksen rakenteellisesta ilmastohistoriasta toi oikeastaan laajemmin vasta Eino Jutikkala (Kuolemalla on aina syynsä, 1987). Nyt, kun ympäristövaikutusten historiaa puidaan päivittäisjulkisuudessa yhä enemmän, kustantajien luulisi kiinnostuvan siitä, että lukevan yleisö voisi kiinnostua alan ulkomaisestakin kirjallisuudesta (esimerkiksi John McNeill).