Ruotsi. Matkoja vieraassa maassa

Moskova–Tukholma–Berliini – siinä suomalaisen ulkopolitiikan ennen tärkeimmät ja nykyäänkin keskeiset pääkaupungit. Näistä Tukholma ei ole ollut erotettu Länsi-Euroopan yhteydestä sosialismin vartiotorneilla. Ruotsi ja Tukholma ovat Suomessa olleet länttä sanan yleisessä merkityksessä: vapaata ja vaurasta.

Jörn Donnerin Ruotsi-suhde on ainakin yhden ihmiselämän mittainen.

Suomalaista Ruotsi-suhdetta värittää ennen kaikkea taloudellinen alemmuus, jonka päälle voidaan lisätä Ruotsin 1970-luvulla syntynyt maine maailman parhaana maana, joka tuotti kaljatölkkejä, autoja, Ikean, Björn Borgin, rautamalmia, Abban, Ingmar Bergmanin ynnä muuta; täysin maailman parhaan maan maine ei ole vieläkään kadonnut, vaikka ”Ruotsin mallista” ei ainakaan lehdissä näytetä juuri enää puhuttavan.

Tilastoidun historian aikana Suomesta on muuttanut Ruotsiin yli 600 000 suomalaista, joista suurin osa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun voimakkaasti kasvanut Ruotsi ei voinut selvitä vain kotimaisilla työntekijöillä. Useat lähtivät maahan paremman elintason perässä, monet myös kesätöihin – jotkut palasivat salkku täynnä käteistä rahaa, kuten allekirjoittaneen isä ja setä. Siirtolaisuuden seurauksena kasvoi myös rikollisuus, ruotsalaisella maailmankartalla ”itärikollisuus”, jonka seurauksena suomalaiset ovat olleet Ruotsin vankiloiden suurin ulkomaalaisryhmä yli 30 vuotta.

Jörn Donnerin Ruotsi-suhde on ainakin yhden ihmiselämän mittainen. Ruotsissa hän on ollut merkittävä kulttuurivaikuttaja, journalisti, Dagens Nyheterin elokuvakriitikko, Ruotsin elokuvainstituutin johtaja, Bergmanin tuottaja, vain muutaman tittelin mainitakseni. Vuonna 1971 Suomessa ilmestyi Donnerin, Jaakko Talaskiven ja Erkki Seiron ohjaama elokuva Perkele! Kuvia Suomesta, jossa viivytään hetki Tukholmassa, ”Suomen neljänneksi suurimmassa kaupungissa”. Tukholman lähiympäristössä asui tuolloin yli satatuhatta suomalaista.

Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistiin Donnerin intensiivinen 1970-luvun Ruotsi-kuvaus Matka vieraaseen maahan, jossa teoksen päähenkilö elokuvainstituutin johtaja J – kirjailija itse – matkustaa pitkin maailman parasta maata ja kuvailee Ruotsin sosiaalidemokraattista mielenmaisemaa, vaalien alusaikaa, ruotsalaista arkea sekä muita poliittiselta painoarvoltaan vaihtelevia ilmiöitä. Samoihin aiheisiin Donner palaa uudessa teoksessaan.

Kirjailija ja toimittaja

Donnerin asiaproosassa hänen suomenruotsalainen identiteettinsä on toistuva teema. Ihmisen ääni -sarjan teoksessa kirjailija pitää itseään pikemminkin ruotsia puhuvana suomalaisena kuin suomenruotsalaisena. Kotimaan teema on nostettu molempien Ruotsi-kirjojen otsikkoon; kulmikkaassa pateettisuudessaan alaotsikko Matkoja vieraassa maassa on kuitenkin herkkä, ja se antaa vihjeen siitä teemasta, johon kirjailija kerta kerran jälkeen henkilökohtaisella otteellaan palaa. Maahan viitatessaan Donnerin sana ”vieras” on varattu jollekin, joka on hyvin läheinen, tuttukin, mutta ei kuitenkaan oma.

Donner ei missään vaiheessa teeskentele, että hän tuntisi Ruotsin perin pohjin tai että se olisi hänen kotinsa, vaikka hänet yhä kutsutaan takaovien kautta entisten vaikuttajien illallispöytiin. Vierauden aiheetta sivuten Donner viihtyy uudessa teoksessaan kysymyksissä, kuten mikä on koti, mitä on ruotsalaisuus, kuinka ruotsalainen Zlatan Ibrahimovich on, onko Ruotsi kristillisten tapojen maa jne.

Donner ei teeskentele, että hän tuntisi Ruotsin perin pohjin tai että se olisi hänen kotinsa

Kirjailijaa ei kiinnosta pelkästään Ruotsi vaan koko Eurooppa ja sen pienistä kansoista koostuva kokonaisuus, ”kansojen soppa”, kuten kirjailija kyynisesti sanoo. Donnerin perehtyneisyys tilastojen Ruotsiin on käsittämättömän laajaa, ja hänen parin kolmen viime vuoden aikana tekemänsä matkat kuvittavat sitä sosiologista aineistoa, jota hän mielellään käyttää. Lisäksi mukana kulkee vuosikymmenien aikana kasautunut tieto Ruotsin eri puolista – myös uuden teoksen kantavasta teemasta, maahanmuutosta.

Suomalaisista lehdistä keskivertolukija tuskin löytää samaa tietoa, johon Matkoja vieraassa maassa paneutuu, ja juuri tässä on journalistisen raportin suurin ansio. Esimerkiksi Donnerin tapaaman Bert Karlssonin kaltaisen hahmon ilmestyminen Suomen takamaille saisi kansalaiset poliittisen värikentän eri osissa pitämään lyhyen mietintätauon – Ruotsissa Karlssonia pidetään ”kuninkaana tai ainakin kruununprinssinä maahanmuuton maailmassa”:
Bertillä on (jos laskin oikein) 22 vastaanottokeskusta eri puolilla Ruotsia. Useampia tarvitaan, jos maahanmuuttajien virta jatkuu samanlaisena kuin nyt. Saan käteeni listan Bertin ja hänen perheensä pyörittämistä vastaanottokeskuksista. Pohjoisin on Haaparannan lähistöllä. Sen lähemmäksi humanitaarisen ongelman teollista ja silti yksilöllistä ratkaisemista ei voi päästä (s. 205).

Donner tekee raporttiensa eteen kohtuuttoman suuren työn, sillä hän järjestää tapaamisen ja menee paikan päälle katsomaan ja keskustelemaan itse, olipa kyse näyttelijästä, vastaanottokeskuksesta tai pääministeristä, eikä hän halveksu yhtäkään konservatiivisen kulttuurin ilmiötä, vaikka se olisi toisessa päässä Ruotsia. Teoksessaan hän ei myöskään ota yksioikoisesti kantaa juuri mihinkään – paitsi lakonisissa sivulauseissa – vaan hän esittelee ja analysoi ja vasta viime kädessä sanoo oman näkemyksensä, jos pitää sitä tarpeellisena. Kokonaisuuden muoto, sekoitus päiväkirjaa, muistelmia ja ulkomaanraporttia, sallii sen, ja oikeastaan muodon takia teos juuri onkin lukukelpoinen. Ruotsi. Matkoja vieraassa maassa on henkilökohtainen, muisteleva, asiantunteva ja asiallinen.

Donnerin vahvuus asiateksteissä on tapa, jolla hän tavoittaa jotakin ajan ilmapiiristä. Hän ei valista liikaa eikä poseeraa omien ajatustensa äärellä. Ärsyttävimmillään hän on silloin – se ei ole juuri muuttunut – kun hän puhuu itsestään. Monumentaalinen itsekorostus, joka 70-luvun Ruotsi-kirjaan syntyi kolmannen persoonan kerronnan kautta, on uudesta teoksesta onneksi poissa. Uusi teos alkaa jälleen J-kertojalla, mutta se unohdetaan melkeinpä vahingossa, ja teos luiskahtaa minä-muotoiseksi taksimatkaksi.

Nato, Ruotsi ja Suomi

Donner on Euroopan valtioiden laajan yhteistyön puolestapuhuja jo pitkään, tosin varhaisemmissa teoksissaan hän suorasanaisesti erottaa Pohjoismaat siitä henkisestä kokonaisuudesta, jonka Länsi- ja Keski-Eurooppa muodostavat. Tammikuussa pääministeri Juha Sipilä ja Ruotsin sosiaalidemokraattinen pääministeri Stefan Löfven julkaisivat omissa nimissään Pohjoismaisen puolustusyhteistyön tärkeyttä korostavan artikkelin Dagens Nyheterissä ja Lännen median lehdissä. Turvallisuuspoliittisen keskustelun taustalla päilyy pelko siitä, että toinen maista, EU-jäsenyydenkin kanssa Suomea naruttanut Ruotsi, liittyisi yllättäen Natoon.

Ruotsin suhteet Natoon ovat aiemmin historiassa olleet jopa salaisen läheiset.

Donnerin teoksessa on päivänpolitiikan kannalta tuiki tarpeellisia jaksoja Ruotsin ja pääministeri Löfvenin Nato-kannoista. Huomiot ovat Suomen kannalta kuumia, sillä EU-maiden puolustuspolitiikka ei voi olla kömpelön EU:n varassa eivätkä Ruotsi ja Suomi kuulu Natoon, vaikka erityisesti Ruotsin suhteet puolustusliittoon ovat aiemmin historiassa olleet jopa salaisen läheiset.

Voidaanko Ruotsia puolustaa? Tämä kysymys huolettaa kaikkia, jotka osallistuvat Naton puolesta tai sitä vastaan käytävään keskusteluun. Se on saanut Löfvenin hallituksen ilmoittamaan päätöksestään olla edes miettimättä tai selvittämättä mahdollisuutta jäsenyyteen. Samalla hän on tukkinut tien enemmiltä keskusteluilta Suomen ja Ruotsin yhteisestä sotilaallisesta toiminnasta.
       Monet puhuvat EU:sta Venäjän sotilaallisena Venäjän sotilaallisena vastapainona. EU on sotilaallisesti paperitiikeri. On tärkeää, että EU pysyy yhtenäisenä. Kaikki eivät ole sitä mieltä. (s. 254)

Puolustuskeskustelun imussa Donner siteeraa ruotsalaisia upseereita, jotka ovat esittäneet, että Ruotsin armeija ja laivasto ”ovat nykyään pienimmillään sitten Kustaa Vaasan kuoleman 1560”. Harkitseva Donner ei puhu minkään vaihtoehdon puolesta vaan selventää sopivalla tarkkuudella Nato-jäsenyyden symbolisia vaikutuksia – ja viheltääpä oheen vähän vitsejäkin:
Ulkoministerinä ollessaan Carl Bildt sanoi minulle hieman ivalliseen sävyyn, että Ruotsilla on kalustoa (lentokoneita, laivoja, tykkejä) ja Suomella elävää voimaa, suuri reservi. Hän ei käyttänyt sanaa tykinruoka, mutta se tuntui leijuvan ilmassa. (s. 256)

En ole täysin varma tämän makaaberin huumorin poliittisesta puolesta; ainakin siinä on jonkinlainen lähtökohta yhteiselle puolustuspolitiikalle. Tammikuussa Ruotsin ulkoministeri Margot Wallström esitti Ruotsissa vuonna 2009 lakkautetun asevelvollisuuden palauttamista. Se lienee Pohjoismaisen puolustusyhteistyön edellytys.

Joulukuun perverssi sopimus

Kansaan ja vaaleihin Donner suhtautuu aina kissanpennun innolla. Ruotsin ja Suomen poliittinen yhteys yltää samankaltaisten, maahanmuuttopolitiikasta keppihevosensa tehneen puolueen nousuun molemmissa maissa: Ruotsidemokraatit sai vuoden 2014 parlamenttivaaleissa noin 13 prosenttia äänistä. Maahanmuuttomyönteisessä Ruotsissa 1950-lukulaisen Ruotsin perään itkeskelevä puolue on todennäköisesti ollut liikaa ruotsalaiseen politiikkaan pesiytyneelle käsitykselle liberaalista maasta, ”humanitaarisesta suurvallasta”.

Jos ruotsidemokraattien ei katsota kuuluvan demokraattiseen Ruotsiin, sopii kysyä, mihin he kuuluvat. Kolmetoista tai viisitoista tai kuusitoista prosenttia ruotsalaisista on enimmäkseen tavallisia ruotsalaisia, joilla on tavallisten ruotsalaisten tavat ja ammatit. Jostakin he tulevat. Muista puolueista. (s. 182)

Donner kutsuu ruotsidemokraattien vaientamista ”perverssiksi ja absurdiksi”.

Donner on Hufvudstadsbladetissa ihmetellyt samaa kuin uudessa teoksessaankin, sitä, miksi ruotsidemokraatit on eristetty poliittisesta päätöksenteosta. Ruotsissa tehtiin uusien vaalien uhan edessä sopimus, joka sai ikävältä kalskahtavan nimen DÖ, Decemberöverkommelsen (Joulukuun sopimus). Se tarkoittaa, että sopimuksessa mukana olevat oppositiopuolueet eivät tule kaatamaan sosiaalidemokraattien johtaman vähemmistöhallituksen budjettia. Donner siteeraa mielipidetiedusteluja, joiden mukaan ruotsidemokraattien äänimäärä olisi noussut sopimuksella vältettyihin uusiin vaaleihin tultaessa.

Voin sanoa pyrkimyksistä sulkea ruotsidemokraatit Ruotsin poliittisen todellisuuden ulkopuolelle vain sen, että oikeastaan siinä on kyse eräänlaisesta mielipidesensuurista tai todellisuuden väärentämisestä, jossa hyvä yrittäessään taistella pahaa vastaan ja hävittää sen muuttuu omaksi vihollisekseen. Siitä syystä kommentoin heti vaalien jälkeen, kun kuulin ihmisten kirjoittavan (tai huutavan) voitonriemuisina, että 87 prosenttia kansasta äänesti ruotsidemokraatteja vastaan, että 13 prosenttia äänesti heidän puolestaan, ja syynä siihen eivät olleet korkealentoiset pohdiskelut siitä, mitä ruotsidemokraatit edustavat eivätkä myöskään muistutukset puolueen natsijuurista tai rasismista. (s. 188)

Hufvudstadsbladetille antamassaan haastattelussa Donner kutsuu ruotsidemokraattien vaientamista ”perverssiksi ja absurdiksi”. Hän uskoo, että ruotsidemokraateille tulee käymään kuten perussuomalaisille mahdollisesti käy: hallitusvastuu vetäisee kannatuksen puolueen alta.

Pakeneva muotokuva

Ruotsi. Matkoja vieraassa maassa on paikoitellen muistelmateos. Donner palaa usein kertaamaan niitä edellisiä kertoja, kun hän on jossakin tietyssä paikassa ollut, mitä ei pidä kuitenkaan laskea viaksi teokselle. Edellisen Ruotsi-kirjan intensiivisyys on kuitenkin poissa, mikä johtunee siitä, että kirjoittaja ei elä enää 40-vuotiaan kulttuurivaikuttajan elämää. Teksti kulkee lyhyissä pätkissä hyvin vapaamuotoisesti kirjoittajan päiviä ja ajatuksia seuraillen.

Katujen, torien ja asemien elämä on hiljaisempaa kuin aiemmin.

Donner siteeraa paljon muita, jopa niin että alkaa vaikuttaa siltä, että kirjailija on toisinaan säästänyt runsailla siteerauksilla hieman aikaakin. Yleisesti kirjailijan hyve on, että hän kirjoittaa vain, jos hänellä on jotakin sanottavaa; Donner ei asiaproosassaan useinkaan noudata tätä sääntöä, vaan esimerkiksi Ihmisen ääni -teoksessa hän selostaa pitkään asioita, jotka eivät yksinkertaisesti ole kiinnostavia – kuten mitä juomaa sopii juoda mihinkin kellonaikaan. Tästä neuroottisen tarkasta omien ajatustensa tallentamisesta Donner ei ole luopunut, ja vanhojen ihmisten mieliharrastuksesta ruoasta kirjailija muistaa aina lähettää terveisensä lukijalle: ”se maistuu miltä maistuu”.

Läpi teoksen Donner ja lukija törmäävät havaintoon siitä, että katujen, torien ja asemien elämä on hiljaisempaa kuin aiemmin; uudenvuodenpäivällisellä on vain vähän väkeä, asemalla myydään vähemmän lehtiä – mutta Donner ei moralisoi, ainakaan liikaa, vaan ihmettelee älylaitteiden määrää ja liimaa jälleen kylkeen vähän kuivaa huumoriakin.

Olin ajatellut, että jossakin olisi asiakirjoja kulttuuripääkaupunkivuoden 2014 järjestelyistä, mutta kirjasto on suljettu, kaikki on suljettu, ehkä ne avataan jonakin päivänä. Sitä paitsi älyllinen ja kulttuurinen Uumaja sijaitsee todennäköisesti jossakin paikassa, josta minä en tiedä mitään. (s. 52)

Matkalla kulkee mukana myös vanhassa Ruotsi-kirjassa vielä elänyt rakkaustarina, jota kuvattiin sillä intohimon ja vähäeleisyyden sekoitteella, jonka Donner osaa. Se tuo oman inhimillisen kerroksen teokseen, jonka aiheena on maa, josta Donner ei halua tehdä pysyvää muotokuvaa. Kirja saa tästä yhden kierroksen lisää omaan erikoiseen muotoonsa, jossa politiikka, rakkaus ja muut aiheet yhdessä luovat mosaiikin siitä maasta, joka Suomessa ansaitsisi paljon nykyistä enemmän huomiota.