Saramago & José

Saramago & José saa kysymään metafiktiivisyyden mielekkyyden perään. Peilin pinnan alla on kuitenkin muutakin.

Saramago & José -romaanin alkukielinen nimi on Autobiografia, ”Omaelämäkerta” (2019, suom. Tarja Härkönen, 2021). Samaan suuntaan viittaa myös José Saramagolta peräisin oleva motto: ”Kirjoitin kerran, että kaikki on omaelämäkertaa, että me kerromme joka iikka elämästämme kaikessa, mitä teemme ja sanomme […]”. Kaikki fiktio on jollain tavoin omaelämäkerrallista, mutta toisaalta kaikissa elämäkerroissa on annos fiktiota, sillä ne vaativat muistojen ja kokemusten järjestämistä koherentiksi kertomukseksi.

Portugalilainen José Luís Peixoto (s. 1974) on ennenkin hyödyntänyt omaelämäkerrallisia ja metafiktiivisiä elementtejä teoksissaan. Peixoton kuolemaa ja surua käsittelevä esikoisteos Morreste-me (2000) on juuri ilmestymässä kaksikielisenä laitoksena suomeksi ja ruotsiksi, Sinä kuolit / Du dog från mig (käänt. Rita Dahl & Örjan Sögren). Ainoa tätä ennen suomennettu romaani Tyhjä taivas (2000, Nehum olhar, suom. Tarja Härkönen, 2005) sijoittuu Alentejon maaseudulle, jossa Peixoto kasvoi, ja romaanissa on kaksi José-nimistä henkilöä, isä ja poika. Häneltä on sittemmin ilmestynyt myös romaani Galveias (2015), joka on saanut nimensä kirjailijan kotikylästä. Saramago & José vie kuitenkin fiktion, elämäkerran ja kirjallisten metatasojen välisen leikin aivan uudelle tasolle.

Mikä tärkeintä, teoksen kokonaismerkitys riippuu yhtä paljon sen rakenteesta kuin tarinasta. Romaanista olisi vaikeaa tehdä Netflix-sarjaa tai videopeliä.

Alluusiot henkilöhahmoina

1990-luvun lopun Lissaboniin sijoittuvassa romaanissa kolmekymppinen kirjailija José koettaa saada toista romaaniaan aloitetuksi, mutta alkoholi- ja peliongelmat vievät hänet pahenevaan syöksykierteeseen. Kustantaja pyytää José’ta kirjoittamaan José Saramagon (1922–2010) elämäkerran, mutta nuori kirjailija välttelee kohtaamista pelonsekaisesta kunnioituksesta vanhaa mestaria kohtaan. Silloin kun hän ei välttele kirjoittamista, hän luonnostelee ”elämäkerran kaltaista fiktiivistä teosta”. Myös itse Saramago on yksi teoksen henkilöhahmoista. Itse asiassa teos alkaa lauseella: ”Saramago kirjoitti romaanin viimeisen lauseen”, viittauksena vuonna 1997 ilmestyneeseen Kaikkien nimet -romaaniin, jonka päähenkilö on väestörekisterissä työskentelevä virkamies nimeltä José.

Osa Saramago & Josén autofiktiivistä leikittelyä on, että Peixoto tunsi Saramagon henkilökohtaisesti. Kirjailijat tutustuivat vuonna 2001, kun Peixotolle myönnettiin – totta kai – José Saramago -kirjallisuuspalkinto romaanista Tyhjä taivas, jossa kriitikot näkivät vaikutteita Saramagon tuotannosta. Peixoto on myös kertonut, että yksi romaanin käsikirjoituksen ensimmäisistä lukijoista oli Saramagon leski ja entinen manageri Pilar del Rio – hänkin yksi teoksen henkilöhahmoista.

Saramago on muutenkin läsnä kaikkialla teoksen maailmassa. Niin henkilöhahmojen tarinat kuin heidän nimensäkin liittyvät jollain tavalla nobelistin teoksiin. Josén kustannustoimittaja Raimundo Benvindo Silva on saanut nimensä Lissabonin piirityksen kirjuri -romaanissa (1989, História do cerco de Lisboa, suom. Antero Tiittula, 2015) esiintyvältä oikolukijalta; Josén vuokraisäntä Bartolomeu de Gusmão on samanniminen kuin Baltasar ja Blimundan (1982, Memorial do convento, suom. Pirjo Suomalainen Pedrosa, 1989) brasilialainen keksijä-jesuiitta, joka on myös todellinen historiallinen henkilö; ja Josén kapverdeläisen tyttöystävän Lídian nimi taas viittaa Ricardo Reisin viimeinen vuosi -romaanin (1984, O ano da morte de Ricardo Reis, suom. Sanna Pernu, 2012) hotellipalvelijaan.

Kaikista Saramagon teoksista Peixoton romaani on saanut eniten vaikutteita kenties juuri viimeksimainitulta, jossa runoilija Fernando Pessoan heteronyymi eli sivupersoona Ricardo Reis palaa vuonna 1935 Brasiliasta Portugaliin kuultuaan uutisen Pessoan kuolemasta. Itse Pessoakin esiintyy teoksessa aaveena. Sekä Saramago että Peixoto siis ovat tehneet historiallisesta kirjailijasta fiktiivisen henkilön.

Entä sitten?

Romaani on kaikkiaan hyvin kirjallisuudenmakuinen, se on jatkuvasti tietoinen itsestään kirjallisuutena. Tämä näkyy myös rakenteessa. Kronologinen kerronta rikotaan jatkuvasti, ja näkökulmaa vaihdetaan useita kertoja saman luvun sisälläkin. Josén ja Saramagon näkökulmasta kerrottujen jaksojen lomaan sijoitetaan katkelmia Josén muistikirjasta ja luonnoksia hänen ”elämäkerran kaltaisesta fiktiivisestä tekstistään”.

Eri kerronnan tasot limittyvät romaanin edetessä aina vain enemmän, eikä lukija voi uuden jakson alussa olla varma, millä tasolla ollaan. Eri tasojen väliset seinät murtuvat lopulta kokonaan: Saramago & José onkin mahdollisesti Josén esikoisromaani, jota lukiessaan henkilöhahmot lukevat itsestään. Teos myös kommentoi kerronnallisia ratkaisujaan ja ennakoi omaa vastaanottoaan: ”Mutta miksi kippasitte niin paljon selityksiä 19:n luvun lopussa? Minulle jäi vaikutelma, että kippasitte lavallisen selityksiä lukijan päälle.” (s. 217.) Entä kuka romaania edes kirjoittaa, José vai Saramago?

Kaiken tämän kirjallisen leikittelyn jälkeen tekee mieli kysyä: entä sitten? Romaanin metafiktiivinen kieputus on taidokkaasti toteutettu, mutta sen käyttämissä keinoissa ei varsinaisesti ole mitään uutta. Kuten Tommi Melender toteaa Helsingin Sanomien arvostelussa: ”Kriittinen sielu voisi kutsua Peixotoa perinnepostmodernistiksi”. Romaanin pohdinnoissa elämäkerran ja fiktion suhteesta onkin paljon samaa kuin Saramagon 1980-luvun teoksissa, joissa historiankirjoitus esitetään kirjallisena konstruktiona.

Melender toisaalta myös näkee ansioita nimenomaan Peixoton romaanin käyttämissä keinoissa. Hän asettaa kritiikissään retoriseksi vastustajaksi kirjallisuuspopulistisen käsityksen siitä, että ”kyllä romaanilla pitää olla perinteisesti kerrottu tarina”. Eikä tarinallisuutta vaadi vain populistinen kirjallisuuskäsitys vaan myös kulttuuriteollisuus, koska tarinoita voi sovittaa milloin mihinkin kaupalliseen formaattiin. Kirjallisuudelta sen sijaan voi ja pitääkin odottaa muutakin.

Suhteessa lukijaan Saramago & José ajaa kaksilla rattailla. Juonta kaipaavalle lukijalle on tarjolla arvoituksia ja dramaattisia paljastuksia, mutta paljon jätetään lukijan omien tulkintojen varaan. Mikä tärkeintä, teoksen kokonaismerkitys riippuu yhtä paljon sen rakenteesta kuin tarinasta. Romaanista olisi vaikeaa tehdä Netflix-sarjaa tai videopeliä.

Tarja Härkönen jatkaa tuikitärkeää työtään portugalinkielisen kirjallisuuden suomentajana. Hänen soisi saavan enemmän tunnustusta elämäntyöstään.

Hahmot peilaavat menetyksiään

Yhden kysymyksen tutkailuun metatasoilla kikkailu soveltuu, nimittäin kirjallisuuden ja identiteetin suhteen pohtimiseen. Kirjallisuus on peili, joka heijastaa niin lukijaa kuin kirjoittajaakin. Mutta kuten Saramagon hahmo romaanissa toteaa, kaikki peilit vääristävät, ja Narkissos pyyhkäisee kädellään pois kuvajaisen, joka häntä vedestä katsoo. Saramagossa, josta José kirjoittaa, on mukana José’ta, ja myöhemmin lukija projisoi molempiin jotain itsestään. ”Kun kerron itsestäni toisen kautta ja toisesta itseni kautta, teen kirjallisuutta” (s. 99), kirjoittaa José muistikirjansa alaviitteessä.

Myös ihmisten väliset suhteet ovat peilisali, jossa yksilön on muodostettava identiteettinsä sen perusteella, miten muut suhtautuvat häneen. Tätä Jean-Paul Sartre tarkoitti usein väärinymmärretyllä lauseella ”Helvetti on toiset ihmiset”. Peixoton romaanissa yksi syy Josén ongelmiin on traumaattinen suhde vanhempiin: isä muutti Saksaan työn perässä ja jätti Josén yksin mielenterveysongelmista kärsivän äidin kanssa. Aikuisenakaan José ei ole oma-aloitteinen toimija, vaan asiat vain ikään kuin tapahtuvat hänelle, oli kyseessä sitten suhde Lídian kanssa tai toimeksianto Saramagon elämäkerrasta.

Lisätasoja romaanista löytääkin, kun kiinnittää huomiota sen lukuisiin henkilöhahmoihin, jotka nimistään huolimatta ovat muutakin kuin kirjallisia alluusioita. Lähes kaikkia henkilöitä yhdistää jokin menetys tai epäonnistuminen; he ovat vaurioituneita ihmisiä hajonneen imperiumin raunioilla.

Lídia on muuttanut Kap Verdeltä Lissaboniin paremman elämän toivossa mutta joutuu tekemään matalapalkkatyötä ja sietämään pomonsa ahdistelua. Kirjakaupan pitäjä Fritzin perhetausta (intialais-mosambikilais-itävaltalainen) taas heijastelee Portugalin siirtomaahistorian tuottamia ylisukupolvisia traumoja. Josén vuokraisäntä Bartolomeu puolestaan on entinen siirtomaaherra, joka joutui pakenemaan Angolasta maan itseänäistymisen jälkeen mutta onnistui säilyttämään omaisuutensa salakuljettamalla timantteja peräaukossaan. Hän kieltäytyy juhlimasta Neilikkavallankumouksen vuosipäivää ja haikailee Salazarin aikoja takaisin.

Valitse elämä

Onnellisin ja menestynein hahmo romaanissa on Saramago, joka Nobel-vuonna 1998 on uransa ja elämänsä lakipisteessä. Mutta hänenkin menneisyyteensä liittyy suuria epäonnistumisia. Saramago lopetti fiktion kirjoittamisen yli 30 vuodeksi, kun hänen toinen romaaninsa hyllytettiin. Myös hänen unelmansa sosialistisesta Portugalista kariutui kommunistien epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen syksyllä 1975. Hänen hahmonsa siis edustaa romaanissa vastoinkäymisten voittamista, toivoa paremmasta.

Kyse ei ole mistään uusliberaalista ”sun täytyy uskoa unelmiis” -eetoksesta, mutta yksilön omasta valinnasta kyllä. Kuten yhdessä romaanin lukuisista Saramago-sitaateista todetaan: ”Me kiertelemme ja kaartelemme, mutta viime kädessä on vain kaksi asiaa: sinä joko valitset elämän tai etäännyt siitä.” (s. 68.) Romaanin lopussa on viitteitä siitä, että José valitsee elämän. Kun teos alkaa toteamuksella: ”Saramago kirjoitti romaanin viimeisen lauseen”, se päättyy toteamukseen: ”José kirjoitti romaanin ensimmäisen lauseen”.

Tarja Härkönen jatkaa tuikitärkeää työtään portugalinkielisen kirjallisuuden suomentajana. Hänen soisi saavan enemmän tunnustusta elämäntyöstään.

Janne Löppönen haastattelee José Luís Peixotoa Rosebud Sivullisessa ma 23.5. klo 18.