Tyhjä taivas

Tyhjä taivas on kirjallisuudentutkijan unelmavyyhti. Se kommentoi metatasoisesti kertomisen mahdollisuuksia, mieltäkin.

Portugalilaisen nykykirjailijan José Luís Peixoton Tyhjä taivas ei metatasoistaan huolimatta jää sulkeutuneeksi, omia keinojaan terapoivaksi tarinaksi, vaan on ahdistavankin kiinni ympäröivässä todellisuudessamme. Romaani laskee toivottomuuden elämän ylle, josta ei vuosisatojen kuluessa jää jäljelle edes hautakiven veroista jälkeä.

Kuten kirjat ikään kuin kuolevat samalla kun ne luetaan, eikä niistä jää jäljelle kuin kenties muisto, vihjaa romaani, ettei ihminenkään kuollessaan voi olla varma, jääkö hän elämään ihmiskunnan muistoihin. Tyhjä taivas on lohduton kirja, ja sen raskaus piilee siinä, että se pakottaa hyväksymään elämän epävarmuuden. Kun kuolen, vastassani saattaa olla tyhjä taivas, käskee tarina meitä toteamaan.

Peixoton romaanissa ei luoteta puheen kykyyn kuljettaa tarinaa: ”Ja mitään virkkaamatta, ovathan sanat huonoin kertomisen keino, katsoin Josén isää tietäen hyvin ettei hän voinut kuulla minua ja sanoin, että poikasi on huonona, poikasi kärsii”, toteaa Gabriel, yksi tarinan kertojista. Romaanissa sanat ovat menettäneet kyvyn korvata poissaolevaa. Ne muuttuvat henkilöhahmojen puhuessa pikemminkin todella olemassaoleviksi, painaviksi kuin esineet, ja liian raskaiksi syljettäväksi suusta ulos. Eivätkä hahmot kohtaa toisiaan katseilla tai eleilläkään. He menevät naimisiin rakastamatta toisiaan, saavat lapsia hyväilemättä ja menettävät lähimpänsä kohdatakseen vasta sitten kaipuunsa toisen luo. Ja kaikki on todellakin näin synkkää, vailla kärsimyksen tuomaa katharsista, tarinan loppuun saakka.

Paljon viitteitä kristilliseen kuvastoon

Kun viimeinen sivu on luettu, ja kirjan kansi suljettu, ovat henkilöt jo kadonneet avaruuden tyhjyyteen, kuten Peixoton kirjoittama kirjakin katoaa lukijan kirjahyllyn uneliaaseen eepostarhaan. Tarina sanelee itse itselleen kuolemantuomion: Sen pituinen se. Yrityksestä huolimatta jää kuitenkin yksi takaportti raolleen elämälle kuoleman jälkeen. Tyhjässä taivaassa kirjoitus voittaa kuoleman ja puheen. Sanat paperilla, kirjoitus, on läsnä silloinkin, kun hahmot ovat mykkiä ja poissa toistensa luota. Kirjoitus jättää muiston heistä, kun puhe on jo lakannut, kun viimeisen sivun viimeinen sana on lausuttu. Ehkä tarinassa läsnä oleva, mutta nimettömäksi jäävä kirjailija on rakastanut heitä niin, että on halunnut kirjoittaa heidät oleviksi. Itse hän on sulkeutunut ikkunattomaan huoneeseen, jotta he saisivat elämän.

Kokonaisen tutkielman voisi kirjoittaa tarinan lukuisista viitteistä kristilliseen kuvastoon. Asetelmallisesti Tyhjä taivas on epäilemättä evankeliumin uudelleen tulkinta, vaikkei se sitä pelastusopillisesti olekaan. Tarinan Josét paimentavat lampaita Öljymäellä, ensin isä ja sitten poika. Sauvaansa tukeutuen he kantavat harteille heitetyn karitsannahkaviittansa päällä isiltä kulkeutuvaa perisynnin taakkaa.

Kirjan ensimmäisen osan José nai huonomaineisen naisen, joka on ”lähdettänyt” lapsensa kykenemättömänä huolehtimaan tästä. Nainen (romaanissa kaikki naiset jäävät vaille nimiä ja ovat ehkä siksi periaatteessa vapaampia muuttamaan kohtaloaan) ei kykene Josén rakkaudesta huolimatta sanelemaan tapahtumien kulkua, vaan toistaa elämänsä tragedian uudelleen. Tämän ymmärrettyään, ja ymmärtäessään samalla oman yhtäläisen kykenemättömyytensä hallita elämänsä suuntaa, José uhraa itsensä Öljymäellä, hirsipuukukkulalla. Samalla tavoin kirjan seuraavan osan José luopuu elämästään kuin ennalta määrättyä kohtaloa toteuttaen lohduttautuen hokemalla: ”(–) ehkä tuska on olemassa muistutuksena vielä suuremmasta tuskasta”.

Tyhjä taivas ei symboleistaan huolimatta jaa kristillistä maailmankuvaa. Jo nimi ennakoi tätä. Pelastusopin käänteisenä tulkintana romaani tuo mieleeni maanmiehensä José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumin. Myös siinä mainitaan syyllisyydestä, joka periytyy polvesta polveen vailla loppua ja ilman pelastusta. Olisiko kirjan nimikin periytynyt Josén mahdolliselta oppi-isältä? Saramago kirjoittaa: ”(–) ilma täyttyi uusista kirkaisuista ja valituksista, (–) ihmiset olivat menettämäisillään järkensä tyhjän taivaan alla”. Samalla tavoin kuin Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, Tyhjä taivaskin profanoi pyhää. Molemmissa tämä on luotujen ennakko-odotusten kannalta yllättävää. Saramagon romaanin pyhä aihe ja sen jopa ilkikurinen käsittelytapa, Peixoton romaanin harras tunnelma vasten ylimielistä suhtautumista armoon tuovat tulkintaan ristiriitaisuutta. Romaaneja yhdistää toisiinsa myös nimet: Saramago on José. Kuten Peixoto. Saramagon tarinan päähenkilöt ovat Joosef ja Ješua, Peixotolla Josét. Romaaneissa henkilöiden nimet ovat enne, ja kirjoittajien jakaessa saman kutsumanimen heidän kanssaan, mikseivät kirjoittajat jakaisi myös samaa kohtaloa. Päättely laskee karitsannahkaviitan lukijan hartioille: Olemmeko mekin Joséjen ja Ješuen tavoin kohtalomme ennalta tuomitsemia?

Myyttisen tarinan mitat täyttävä

Peixoton kirja on lohduttomuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – kaunis. Vaikka sen henkilöhahmot resignoituvat, ei kerronta suostu tekemään samoin. Se on lohdutus, rakastava silitys surun keskellä. Kerronta on kirjoitusta, joka kestää yli kuoleman. Tarina kulkee kertojalta toiselle heidän sisäisen puheensa kautta. Sitä kerrotaan kuin tarua leirinuotiolla, katse visusti edessä loimottavassa tulessa. Groteskit henkilöhahmot ovat kiinni toisissaan, mutta kuten pikkurilleistään yhteen kasvaneet veljekset Moisès ja Elias tarinassa, pakotettuja katsomaan eteensä, eivät toisiinsa.

Peixoton kieli on runollista, ja samaan aikaan äärimmäisen konkreettista. Juuri siksi se koskettaa niin kovin. Se taipuu lähes pateettisuuteen, ainakin kotimaiseen, minimalistista ilmaisua suosivaan proosaan verrattaessa. Saman poltteen olen kuitenkin aistivanani Tyhjästä taivaasta kuin Ranya ElRamlyn Auringon asemasta. Samankaltainen on ollut myös molempien kirjojen vastaanotto kotimaissaan: Tyhjä taivas on voittanut alle 35-vuotiaille kirjailijoille myönnettävän José Saramagon palkinnon vuoden parhaana portugalinkielisenä kirjana. Se on ollut myös ehdokkaana Portugalin kirjailijaliiton kirjallisuuspalkinnon ja Pen-klubin palkinnon saajaksi. Ja mikä onni, että se nyt viisi vuotta ilmestymisensä jälkeen se on käännetty myös suomeksi. Suomentaja Tarja Härkönen on tehnyt erinomaista työtä. Vielä kun voisimme lukea käännöksinä Peixoton sittemmin kirjoittamat teokset!

Vaikka Tyhjä taivas ei saakaan lukijassaan aikaan katharsista, se yltää myyttisen tarinan mittoihin. Se louhiutuu syvälle ihmismielen arkaaisuuteen ja antaa oman vastauksensa ihmistä sen historian alusta saakka mietityttäneeseen kysymykseen kuoleman jälkeisestä elämästä. Se on kertomus, joka on synkkä mutta niin voimallisesti, että siihen synkkyyteen voi tukeutua.